Populistit, Moskova ja vallanhimon vaarat

Mikä siinä on, että Kreikassa kommunistien ja muiden uusmarxistien Syriza  ja uusnatsien Kultainen Aamunkoitto molemmat yhtä jalkaa kehottavat kansaa äänestämään kansanäänestyksessä EI paketille, joka voisi tuoda sovinnon Kreikan ja sen velkojien välille, pitää Kreikan eurossa ja estää maan ajautumisen syvemmälle kaaokseen.

Tai mikähän siinä on, että tämä sama Syriza ja Ranskan oikeistopopulistinen Kansallisen Rintama ja sen johtaja Marine Le Pen löytävät Moskovasta niin helposti ystäviä ja ymmärrystä?

Ja mikähän vielä siinäkin on, että kasvua ja työpaikkoja luovan USA:n ja EU:n välisen vapaakauppasopimuksen TTIP:n innokkaimmat vastustajat löytyvät kansallismielisestä populistisesta oikeistosta ja Kansainvälistä laulavasta laitavasemmistosta, jotka molemmat sanovat puolustavansa juuri työntekijöitä?

***

Populististen ääriliikkeiden eetos ei ole kansalaisten hyvinvointi, työn ja talouskasvun luominen, köyhien ja vähäväkisten auttaminen tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen, huolimatta siitä kuinka paljon hyvänsä ne näistä asioista puhuvat. Populismin  eetoksena on valta.

Vallantavoittelun välineenä on mielipide, joka erottuu politiikan vastuullisten puolueitten massasta ja vetoaa tyytymättömiin äänestäjiin. Toissapäivänä se oli amerikkalaisen imperialismin vastustaminen, mutta voi olla sitä myös tänään. Se voi olla EU, joka tekee joskus liikaa, mutta toisinaan liian vähän. Se voi olla yletön julkinen tuhlaus, mutta yhtä hyvin liiallinen julkinen säästö. Tai se voi olla maahanmuutto olipa muuttajia sata, tuhat tai sata tuhatta.  

Vallantavoittelijoille poliittiset tavoitteet ovat välineitä. Vanhat välineet  voi uhrata silloin kun ne eivät enää toimi ja tilalle löytyy uusia parempia. Tai toisaalta,myyvää välinettä ei kannata hylätä vaikka se olisi tehnyt työnsä.

Juuri näin Tsipras ja Syriza ovat menetelleet. He ovat muokanneet oman viestintävalheensa Kreikan lainoittajien esittämästä paketista, niin että se sopii puolueen ideologiaan sopivaksi.  Jos he olisivat pysyneet totuudessa sanoen, että eläkkeitä ei nyt leikattu ja sosiaaliset näkökohdat on huomioitu aiempaa paremmin, he olisivat joutuneet tunnustamaan, että velkojat eivät olekaan pahoja Kreikan kansan kyykyttäjiä. 

Mutta kunnon populisti pitää aina keppihevosestaan kiinni. Hän tietää, että tyytyväistä kansaa ei yllytetä vallankumoukseen.

***

Tyytymättömyyden huipentuma on kaaos. Juuri kaaos on tuottanut populisteille maailmanhistorian suurimmat voitot. Nämä kaaoksesta siinneet voitot ovat puolestaan tuottaneet suurimmat tappiot kansoille.

Kaaos palvelee niitä, jotka eivät kunnioita sääntöjä. Niitä, jotka ovat kiinnostuneimpia vain omasta vallastaan.

Maailmanpolitiikassa kaaos palvelee niitä, joille kansainvälinen politiikka on nollasummapeliä. Eli, jos oma valta pönkittyy sillä, että muita heikennetään, niin heikennetään sitten muita.

Tästä näkökulmasta ei ole mikään sattuma, että vasemmisto- ja oikeistopopulisteille löytyy ystäviä, ymmärrystä ja rahaa Moskovasta.

Valitettavasti nämä populistien uudet ystävät eivät näe tai halua nähdä sitä, että poliittiset ja taloudelliset vaikeudet heidän omassa naapurustossaan toimivat heidän omia kansalaisiaan vastaan. Se talouskasvu, jota EU:n ja muiden Venäjän lähialueiden vakaus tuottaisi, heijastuisi väistämättä positiivisesti myös venäläisille ja heidän yrityksilleen.

Toisaalta, jos valta on tavoite, niin kansalaisten hyvinvointi on vain väline. Sitä vaaditaan vain silloin kun se sopii agendaan.

Ehkä populisteilla ja heidän ystävillään on sittenkin jotain syvällisesti yhteistä.

Hurja riita repii puoluetta, huhhuh katso kuvat!

"Kiista repii, linjariita roihahti, rasismiriita repii, hurja riita, sisäistä riitaa"

Otsikoista on kirurgisella tarkkuudella poistettu puolueiden nimet. Lukija voi itse mielessään sijoittaa haluamilleen paikoille oikeissa sijamuodoissa sanat Kokoomus, SDP, Perussuomalaiset ja Keskusta.

Otsikot ovat täysin epätieteellinen otos noin kolmen vuoden ajalta satunnaisista tapauksista, joissa puolueiden sisällä on keskusteltu pientä suuremmilla kirjaimilla.

Kuten huomaamme, yksikään puolueista ei ole vielä repeytynyt hurjaan sisäiseen riitaansa. Ja vaikka kuulen ja kuuntelen mielelläni kaikenlaisia politiikan kuulopuheita, niin ei ole korviini kantautunut, että moiset repeämät olisivat missään edes lähellä.

Puolueiden sisäiset linjaerot politiikan sisällöstä, toimintatavoista ja järjestöllisistä kysymyksistä ovat nettiklikkausjulkisuudelle väistämättä "repiviä riitoja". Jos ne eivät sitä olisi, niin eivät ne ketään kiinnostaisi. Väitän, että esimerkiksi puolueiden sisäinen keskustelu omien toimielintensä valintatavoista on yllättävän monen ihmisen mielestä kokolailla samantekevää.

Puolueiden oman elämän kannalta sisäinen keskustelu taas on kaikkea muuta kuin samantekevää.

Jos puolue ei kykene rakentavaan sisäiseen keskusteluun, niin ajatukset ja toimintamallit on

a) kopioitava menneisyydestä
b) ostettava ulkopuolelta 
c) vastaanotettava kaikkivoipaisen puoluejohdon ilmoituksena

Lähihistoria osoittaa, että aikansa voi kullakin tavalla menestyä. Riskinä on, että jos johto kompuroi, niin vain johtajansa varassa elävä puolue kompuroi siinä mukana. Ostettuun viisauteen taas on helppo olla sitoutumatta ja se näkyy heti läpi.

Internetin ja sosiaalisen median paradoksi on, että samalla kun se on antanut parhaan mahdollisen mahdollisuuden käydä laajaa keskustelua, se samalla myös estää tämän keskustelun muodostaessaan erisuuntaisista mielipiteistä juuri näitä "repiviä linjariitoja".

En tiedä johtuuko puolueissa näyttäytyvä taipumus välttää tavoitteellista sisäistä keskustelua juuri tästä vai onko se vain jotakin omalle ajallemme ominaista henkistä mukavuudenhalua. Ihan iloinen en siitä kuitenkaan ole.

Samanmielisten kesken on usein hauskaa, mutta vasta erimielisyys haastaa pohtimaan, ajattelemaan ja hakemaan perusteluita. Siinä pohdinnan tuoksinassa eivät jalostu vain tavoitteet vaan myös pohdiskelijat. Ei kuitenkaan ole ihan sattuma, että niin monella hyvällä poliitikolla on taustansa nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa, jossa näitä vääntöjä tottui käymään.

Vaatimaton mielipiteeni on, että puolueiden olisi syytä käydä keskusteluaan huolimatta siitä miten riitaisia otsikoita siitä keskustelusta revitään.  Parempi ruokkia mediaa kuin näivettyä paikalleen. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

 P.S. Pahoitteluni otsikosta, joka antaa katetta juuri niin paljon kuin verkkomediassa on tapana.

 

Uusmarxilainen vasemmistopopulismi nousussa

Huomattava osa Euroopan vasemmistoa näyttää vaipuneen uusmarxilaisuuden pauloihin. Siinä maailmankuvassa Yhdysvallat edustaa maailman pahuutta ja vapaakauppasopimus TTIP on pahan lännen synkkä juoni kaikkea hyvää vastaan. Siinä kuvassa Venäjä on uhri ja EU, USA ja Ukraina aggressiivisia hyökkääjiä.

Siinä maailmankuvassa kaikki pahuus on aina asunut ja tulee aina asumaan NATOssa.

Kreikan ongelmien syynä on tässä maailmankuvassa IMF, EU ja suurkapitalistit, jotka säästöhimossaan estävät maan talouskasvua käynnistymästä. Siihen maailmaan ei sovi se tosiseikka, että vielä vuodenvaihteessa Kreikan talouskasvu oli lähdössä käyntiin keskustaoikeistolaisen hallituksen toimien ansiosta.

Siihen maailmaan ei sovi se, että EU:n instituutioiden ja jäsenmaiden hallitusten lähes yksimielinen halu on, että Kreikka voisi ennen pitkää elää omilla varoillaan eikä enää kuluttaisi enempää kuin pystyy tuottamaan.

Suomen sisäpolitiikassa tämä uusmarxilainen joukko kauhistelee kutakuinkin kaikkia hallituksen ottamia ja ottamattomia linjauksia yleensä sekä hallituspohjaa erikseen.

Uusmarxilaisessa maailmassa rahaa painetaan setelipainossa, josta keskuspankkien pitäisi jakaa sitä mahdollisimman suurina nippuina julkiseen kulutukseen. Siinä maailmassa kaikki verotulot voidaan kerätä rikkailta ja kantaa tulonsiirtoina köyhille. Siinä maailmankuvassa yrittäjät ja keskituloiset tai sitä varakkaammat ovat rikkaita.

Siinä maailmankuvassa köyhiä olemme "me", rikkaita ovat "muut".  

Mitä lähemmäs äärimmäistä äärilaitaa mennään, sitä lähemmäs tulee väkivalta tai sen mahdollisuus. Tunnen oloni epämiellyttäväksi, kun katson brysseliläiseen betoniseinään sabluunan avulla spreijattua kolmen kuvan sarjaa, jossa veitsi ja haarukka muuttuvat sirpiksi ja vasaraksi ja alla teksti: "Eat the rich".

Stalinin vietyä viljat "rikkailta" talonpojilta, kulakeilta - eli käytännössä lähes kaikilta, jotka jotain viljelivät, johti kansanmurhaan. Kahdessa vuodessa, 1932-34 kuoli Ukrainassa nälkään 2,4 -7,5 miljoonaa ihmistä. Sellaista on "rikkaiden syöminen".

Uusmarxilainen vasemmistopopulismi elää vastakkainasettelusta ja viholliskuvista siinä missä oikeistopopulismikin. Mutta siinä missä oikeistopopulisti yksinkertaistaa, vasemmistopopulisti monimutkaistaa, vetoaa tutkimuksiin ja tieteelliseen auktoriteettiin. Pitkä polku johtaa kuitenkin aivan samaan paikkaan kuin lyhytkin - tahalliseen väärintulkintaan. 

Oivallisen analyysin yhden uusmarxilaisen professorin ajattelusta tarjoaa Vesa Kanniaisen marraskuussa 2012 Liberan sivuilla julkaistu kirjoitus "Patomäki ideologisella ristiretkellä", joka analyyttisesti avaa lähestymiskulmaa.

FIFA on rakentunut korruptoitumaan

Kansainvälisen jalkapalloliitto FIFA:n muhiessa keskellä korruptioskandaalia, kannattaa miettiä hieman suurten kansainvälisten organisaatioiden olemusta. Ja tarkoitan nyt niin sanottuja kansalaisjärjestöjä, jollaisina suuria kansainvälisiä urheiluliittoja pidetään.

On olemassa sellainen näköharha, että kansalaisjärjestöt olisivat jotenkin demokraattisia sen vuoksi, että niitä nimitetään kansalaisjärjestöiksi ja että niiden johto valitaan vaaleilla.

Näköharha pahenee mitä kansainvälisemmälle tasolle mennään ja mitä enemmän rahaa järjestöillä on käytettävissään. Erityisen paha näköharha on silloin kun raha ei enää virtaa alhaalta ylös vaan ylhäältä alas.

Kyse on kontrollista.

Suuria media- ja sponsorisopimuksia hallitsevat kansainväliset liitot, joilla on myytävänään hyvin menestyvä ja hyvämaineinen kaikkien haluama urheilutapahtuma. Nämä liitot tekevät tuotteellaan rahaa, joka valuu organisaatiossa alaspäin sen mukaan kuin liiton huipulla istuvat päättäjät tahtovat.

Kontrolli toimii silloin ylhäältä alaspäin. Alimman tason on aina viisainta tehdä kuten ylempi tahtoo, jotta se pääsisi osaksi resursseista. Vastaavasti  ylätaso tulee riippumattomaksi alatason jäsenistä - tässä tapauksessa kansallisista lajiliitoista.

Suurimpia ja varakkaimpia organisaatioita, kuten FIFAa ei käytännössä valvo kukaan. Kansainvälisellä tasolla ei ole juuri minkäänlaista viranomaisvalvontaa. Kansalliset viranomaiset ovat yleensä sekä resursseiltaan että toimivaltansa suhteen liian rajoitettuja. Sitä paitsi useissa maissa poliittiset kytkökset estävät toiminnan. Uskoisiko joku, että Venäjän viranomaiset selvittäisivät väitettä Venäjän vuoden 2018 jalkapallon MM-kisojen korruptiosta? 

Onneksi on Yhdysvallat. Ilman sen tutkimuksia istuisi Sepp Blatter tukevasti sveitsiläisessä työhuoneessaan vailla huolen häivää tulevaisuudestaan.Eikä ehkä sattumalta juuri sveitsiläisessä.

Suuri määrä rahaa, pienen, asemaltaan turvatun joukon käytössä, vailla juuri minkäänlaista kontrollia on seireenin kutsu väärinkäytöksiin. Kutsuhuuto on sitä kovempi, mitä helpommat välineet joukolla on käytössään tehdäkseen mittavasti lisää rahaa.

Maailman suurimmat urheilutapahtumat ovat yksinkertaisen idioottivarma konsepti: riskit on ulkoistettu isäntämaille tai -kaupungeille, voitot taas pysyvät tapahtuman omistajalla. Esimerkki: FIFA kontrolloi lipunmyyntiä ja televisio- sekä sponsorisopimuksia. Kisaisäntä rakentaa suorituspaikat ja tarvittavan infrastruktuurin. Mitä suuremmaksi tapahtumat kasvavat, sitä mahdottomampaa tapahtuman on teoreettisestikin tuottaa voittoa isännille. Yleensä ollaan tyytyväisiä tapahtuman tuomaan "näkyvyyteen" tai "maineeseen". Kisaisäntien laskelmissa yleensä lisäksi liioitellaan tapahtumien tuomia taloudellisia hyötyjä.

Suurten urheilutapahtumien taloutta selitetään muun muassa tässä New York Timesin artikkelissa.

Liberaalissa demokratiassa on yhä vaikeampi perustella jalkapallon MM-kisojen tai Olympialaisten järjestämistä, varsinkin tapauksessa, jossa suorituspaikkoja pitäisi ryhtyä merkittävästi rakentamaan. Vanhoissa suurissa jalkapallomaissa, jossa stadionit ovat jo valmiina, tämä vielä saattaa onnistua, muttei niissäkään helposti. Seurauksena on, että mammuttitautisten tapahtuminen järjestämisestä kilpailevat yhä vahvemmin itsevaltaisesti johdetut kehittyvät maat, joilla on varaa "kampanjoida" ehdokkuudesta ja poliittinen kyky rakentaa näyttäviä suorituspaikkoja ilman liian innokkaiden kansalaistensa häiritsevää vastarintaa.

SDP hukannut 150 000 äänestäjää 12 vuodessa

Eilisten eduskuntavaalien kannatusprosenttien ja paikkamäärien takaa kannattaa vähän vilkaista myös puolueiden äänimäärien pitkän aikavälin kehitystä, sillä 12 vuoden pitkässä linjassa paljastuu jotain odotettua ja jotain, joka on voinut jäädä huomaamatta.

Vertasin eilisiä lukuja nopeasti vuoden 2003 vaalien tuloksiin ja niiden perusteella seuraavat huomiot.

Odotettua on tietysti Perussuomalaisten huikea nousu ja näppituntuma, että siitä ehkä jopa  kolmasosa menee uusien äänestäjien piikkiin.

Toinen odotettu asia on demareiden alamäki. Puolue on kadottanut 150 000 ääntä, mikä on huikea määrä. Jos kadonneet demariäänestäjät olisivat siirtyneet perussuomalaisille, niin se selittäisi kolmanneksen puolueen noususta.

Kolmas selvyys on Vasemmistoliiton jo kolmatta vuosikymmentä jatkuva tasainen alamäki, jota ei mikään näytä katkaisevan. Andersson, Siimes ja Arhinmäki ovat kaikki puheenjohtajina olleet näkyviä ja saaneet sympatiaa puolueensa ulkopuolelta, mutta eivät ole onnistuneet pysäyttämään laskevaa kannatuskehitystä.

Sitten yllätykset. Eilisten vaalien suurin voittaja, Suomen Keskusta on voitostaan huolimatta noin 64 000 ääntä pienempi kuin vuonna 2003. Vaalien häviäjä, Kansallinen Kokoomus, huolimatta siitä, että menetti viime vaaleista liki 60 000 ääntä, on edelleen 22 000 ääntä suurempi kuin vuonna 2003. Tosin jos vertailuvuodeksi olisi otettu 1999, niin kokoomuksen osalta voisi puhua noin 23 000 äänen menetyksestä!

Jaetulla kolmannella yllätyssijalla ovat pienpuolueet: RKP:n äänimäärä on kasvanut vaikka ruotsinkielisten osuus väestöstä on laskenut. Puolue on selvästi löytänyt uusia äänestäjiä kielialueen ulkopuolelta. ja viimeisenä, ehkä pienimpänä yllätyksenä: Kristillisdemokraatit ovat menettäneet lähes kolmanneksen äänestäjistään 12 vuodessa!

Häviäjät ja voittajat vuoden 2003 äänimääriin verrattuna absoluuttisen äänimäärän mukaan:

Perussuomalaiset  + 480 000 ääntä

Vihreä Liitto + 29 000 ääntä

Kokoomus + 22 000 ääntä

RKP + 16 000 ääntä

KD  - 43 000 ääntä

Keskusta  - 64 000 ääntä

Vasemmistoliitto  - 66 000 ääntä

SDP  - 150 000 ääntä

Tänä vuonna annettiin yhteensä noin 160 000 ääntä enemmän kuin vuonna 2003.

Keskusta ei anna äänestäjälleen kuluttajansuojaa

Politiikka ei ole tuote eikä äänestäminen ole ostamista. Siksi puhe politiikan kuluttajansuojasta ei ole koskaan yksioikoista.

Vaalilupauksen toteutus voi kariutua muuttuvaan suhdanteeseen tai hallituskumppaniin, siksi pieniä lupauksia tärkeämpää on suuri linja.

Politiikassa on oikeastaan vain kaksi peruskysymystä. Ensimmäisenä on se mitä haluat ja toisena miten sen aiot saavuttaa. Nämä kaksi kysymystä ovat politiikan kuluttajansuojan ytimessä.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja, joten ei ole sama mitä keinoja tarjotaan. Ja toisaalta väärin valitut keinot johtavat ei-toivottuun lopputulokseen. Tunnetuin esimerkki tästä on kommunistipuolueiden toiminta. Kaikkialla maailmassa kommunistiset puolueet ovat julistaneet tasa-arvon päämääräkseen ja poikkeuksetta niiden käyttämät keinot ovat johtaneen jyrkkään ja väkivaltaiseen epätasa-arvoon ja yksilön alistamiseen.

Jos tavoitteena on yhteiskunta, jossa yksilöllä on enemmän valinnanvapauksia, niin keinot eivät voi olla pakottavia. Jos taas tavoitteena on yhteiskunta, jossa kaikilla on töitä, niin pakkotyökin on keino muitten joukossa.

Kahden peruskysymyksen rinnalla sellaiset asiat kuin hallitusohjelman pituus, ministerien määrä ja työnjako ja toivotuimmat hallituskumppanit ovat alimman tason välineitä. Niistä on  kuluttajansuojan apuvälineenä juuri sen verran hyötyä kuin mitä mahdolliset hallituskumppanit omista toivottavista keinoistaan kertovat. Hallinnollisista järjestelyistä ei senkään vertaa.

Puolue, joka ei kerro sitä miten sen tavoittelema asiaintila saavutetaan, on kuin lääke, jossa ei kerrota vaikuttavaa ainetta. Opiaatit ja ibuprofeeni auttavat molemmat särkyyn, mutta tunnetusti eri seurauksilla.

Ellei keinoja kerrota, on kolme mahdollista jatkokysymystä, joilla voi selvittää tiedonpanttauksen syitä:

1) Onko puolue erimielinen siitä miten tavoitteisiin päästään?

2) Ovatko keinot niin ikäviä ettei niitä haluta kertoa? 

3) Ettekö tiedä miten asettamanne tavoite saavutetaan?

Vaalikeskusteluissa Keskustan Juha Sipilältä on useaan kertaan kysytty millä tavoin hän aikoo luoda puolueen tavoittelemat 200 000 uutta työpaikkaa. Yhtään selkeää vastausta kysymykseen ei ole saatu. Voi miettiä mistä tämä kertoo. 

Tulokseen voidaan päästä lyhyellä tai pitkällä aikavälillä, veronmaksajien taakkaa kasvattamalla tai keventämällä ja käyttämällä pakkoa tai lisäämällä ihmisten valinnanvapautta.   

Kun Sipilältä Ylen tentissä kysyttiin kantaa henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamiseen tai säännöllisen työajan pidennykseen hän vastasi, että "turha lyödä kantoja etukäteen lukkoon, koska sama lopputulos voidaan saada useammallakin tavalla."

Niinpä tosiaan. Yksi tapa olisi antaa työmarkkinajärjestöjen päättää asioista, jolloin hallitus ja sen johtavat puolue vetäytyisi vastuusta kokonaan. Toinen tapa olisi suosia yrityksiä ja antaa niille lisää vapauksia päättää irtisanomisista ja työajasta. Kolmas tapa olisi esimerkiksi verotuksella kannustaa työn tekemistä. Erilaiset keinot voivat johtaa yksilön valinnanmahdollisuuksien kasvamiseen tai kaventumiseen, joten ei ole sama millä tavoin lopputulokseen tähdätään.

Näissä ja monissa muissa vastaamattomissa kysymyksissä on mitä suurimmassa määrin kyse kuluttajansuojan puutteesta.