Paras on hyvän vihollinen eli miten normihaukka kesytetään

Otetaan sepitetty esimerkki. Maailmassa on epäkohta. Joku on saanut ruokamyrkytyksen laitosruuasta. Alkaa keskustelu. Politiikka haluaa ratkaista asian ja kysyy neuvoa asiantuntijalta. Asiantuntijana toimiva viranomainen kertoo, että työntekijöiden on noudatettava hygieniavaatimuksia ja ruoka on säilytettävä tietyssä lämpötilassa, jotta moinen ei toistuisi. Asia etenee ja lopulta politiikka hyväksyy suosituksen normiksi.

Aikaa kuluu, kaikki yrittävät noudattaa normia ja kaikki on hyvin. Sitten havaitaan pari uutta epäkohtaa: Suomessa on köyhiä ja laitosruokaa jää yli. Ongelmat kohtaavat ja auttavat toisiaan. Jaetaan laitoskeittiöistä ylijäävää ruokaa päivän päätteeksi köyhille.

Edellisen ongelman ratkaisusta tulee kuitenkin este uuden ongelman ratkaisulle. Normiksi asetettua lämpötilarajaa on vaikea noudattaa ja työläs valvoa. Sitä on kuitenkin noudatettava ja valvottava, koska muutoin viranomaiset syyllistyvät laittomaan toimintaa. Olkoonkin, että ruuan lämpötila ei olisi vaikuttanut alkuperäisiin ruokamyrkytyksiin.

Lopulta hyväntekeväisyydestä tulee niin työlästä ja hintavaa, että siitä luovutaan. Viedään ruoka taas biojätteisiin. Kukaan ei liene tyytyväinen, mutta normi täyttyy ja ruokamyrkytyksen riski on vältetty. 

Tarinan alkuosa on sepitettä, loppuosa on totta. Mutta koko mekanismin tunnemme politiikasta: yksi tavoite kieltää toisen.

Nopeasti googlattuja otsikoita kunnallisesta kieltämisestä:

Helsinki kieltää päiväkotilapsilta ksylitolipastillit
Miksi kaupunki kielsi kahvila-auton?
Läpiajopyöräily kiellettiin kokonaan hautausmaalla
Kaupunki kielsi päiväkotikuvaukset
Kaupunki kielsi onkimatojen kaivamisen

Jokaisella kiellolla saattaa kieltäjän näkökulmasta olla rationaalinen perustelu, joka kenties vielä perustuu normiin, jota tämän on tarkoitus valvoa. Tosin aika usein viranhaltija toimii myös varovaisuusperiaatteen mukaisesti niin, että hän itse tai hänen edustamansa taho ei ainakaan joutuisi vastuuseen, mikäli jotain menee pieleen.

Näin toimittiin Savonlinnassa viime talvena, jossa uimahallista kiellettiin avantoon meneminen siksi, että avantoa ja siellä kävijöiden turvallisuutta ei voinut valvoa. Näppärät avantouimarit ratkaisivat ongelman poistumalla kotiin kylpytakissa ilmoittaen, että ei kuulu kaupungille eikä sen liikuntatoimelle se käykö hän omalla kotimatkallaan avannossa vai ei. Sittemmin hölmöily loppui ja allasalueelta avannolle vievä ovi avattiin.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa ylijäämäruuan lämpötila pidettäisiin normin rajoissa, jolloin ei olisi pienintäkään pelkoa, että myöhemmässä jakelussakin taatusti kukaan ei saisi ruokamyrkytystä. Parhaassa maailmassa uimahallin avantoa valvottaisiin, jottei kukaan hukkuisi - kuten siinä avannossa ei ole tähänkään mennessä hukkunut. Parhaassa maailmassa kaupunki maksaisi ksylitolipastillit ja lapset eivät hautaisi niitä tyynyjensä alle.

Tässä ainoassa maailmassa ei vain niin ole, että jokaisen pienenkin riskin torjuntaan kannattaisi käyttää yhteisiä resursseja. Avannossa kävijä ottaa riskin siitä, että ei sieltä enää nouse. Kadun ylittäjä ottaa suuremman riskin, mutta koska kadun ylittäminen on välttämätöntä toisin kuin avannossa uiminen, niin myös yhteiskunnan on kohtuullista turvata kadun ylittäminen suojatein ja liikennevaloin. 

Jos paras maailma on se, jossa riskit minimoidaan, niin saadaan maailma, jossa on kovin vähän sijaa hyville asioille. Siinä maailmassa ei ole sijaa tyhjiin venehalleihin järjestettäville kirpputoreille tai kahvila-autoon investoiville pienyrittäjille. Siinä maailmassa vastuu riskeistä ulkoistetaan yhteiskunnalle ja avantouinnistakin tulee exreme-laji.

***

Jos ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Politiikassa on kaksi työkalua - valta kieltää tai sallia ja valta antaa rahaa. Poliitikko, joka ei käytä vasaraansa näyttää toimettomalta, joten kohdatessaan epäkohdan hän alkaa toimia rahan tai norminannon puolesta silloinkin kun olisi parasta olla tekemättä mitään.

Maailmassa, jossa ihmiset elävät turvallisuuden illuusiossa on poliitikon kuitenkin kovin vaikea sanoa, että ihmisenä olemiseen liittyy riskejä ja että politiikan keinoin ei ole tarkoituksenmukaista tasoittaa kaikkia kuoppia. Sellaisesta sanomisesta saa niskaansa aika helposti joko kovan ja välinpitämättömän tai laiskan ja saamattoman leiman.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että politiikassa parempi on saamaton laiskurikin kuin tyhmä touhottaja. Moni ahkera normihaukka tekee paraikaa parasta maailmaa tavoitellessaan hyvän maailman toteutumisen kovin vaikeaksi.  

Koprolaalikko kirkkokuorossa?

Helsingin Sanomien gallup kertoi tänään kokoomuslaisittain iloisen uutisen. Pääministeripuolueen Kannatus 22,1 prosenttia. Selkeä ykkössija irtosi 2,2 prosenttiyksikön erolla kakkosena tulevaan Suomen keskustaan. Ero on suurempi kuin kyselyn virhemarginaali.

Huomattavaa on, että HS:n kannatuskyselyissä Kokoomuksen kannatus on noussut johdonmukaisesti koko kevään ja kesän ajan. Samaan aikaan toiseksi suurimman oppositiopuolueen  kannatus on kulkenut alaspäin kuin pelikuva. Se suurin oppositiopuolue on puolestaan lasketellut jo kymmenen kuukauden ajan.

Mutta katsotaan hetkinen kuinka keskustan kannatus on kehittynyt parin vuoden aikana ja mitä on tapahtunut. 2011 keskusta otti sellaisen rökäletappion, että se varmasti muistetaan pitkään. Ja niin kuin sekään ei olisi riittänyt, kannatus sukelsi vielä vaalienkin jälkeen.

Vuoden 2012 puoluekokouksessa ja Juha Sipilän valinnan jälkeen kannatus ampaisi jälleen ylös ja hetkeksi Keskusta nousi gallupkannatuksessaan suurimmaksi puolueeksi. Nousu taittui viime talvena ja helmikuusta alkaen puolueen parhaasta kannatuksesta on sulanut noin kaksi ja puoli prosenttiyksikköä.

Galluppien tulkinnassa varovaisuus on viisautta enkä väitä, että Keskustan kannatuskasvu olisi Sipilän ansiota. Toki uudella puheenjohtajalla on varmasti vaikutusta ollut, mutta osansa on ollut hallituksellakin. Ja tämä ihan vain siksi, että se on hallitus. Osa Perussuomalaisten puolella käyneistä kannattajista on niinikään oletettavasti palannut takaisin Keskustan kannattajiksi.

Mutta onpa niinkin, että jotain on kevään aikana tapahtunut Keskustan omassa tavassa tehdä politiikkaa. Saapa nähdä miten se on puolueen kannatukseen vaikuttanut. Esimerkkejä löytyisi monelta poliitikolta, mutta otetaan tähän nyt Sirkka-Liisa Anttila.

Oheiset otsikot ja sitaatit on julkaistu huhtikuun ja elokuun välillä ja ne ovat joko hänen suustaan tai hänen lausuntojensa uutisointeja:  

"Kokoomuksen puheenjohtajana voi pärjätä Twiittailemalla"

"Toimittajat syövät kokoomuksen kädestä"

"Anttila tylyttää kokoomusministereitä"

"Anttila tölvii kovin sanoin pääministeri Alexander Stubbia (kok)"

"Anttila ryöpytti kokoomusta maatalouden 141-tuesta"

Tölvii, tylyttää, ryöpyttää! Politiikka on totisesti kontaktilaji. Jos viitseliäisyyttä riittää, niin aika monilta keskustan poliitikoilta saa kevään ajalta kerättyä vastaavaa aineistoa. Ehkä Apollonkadun pimeyksissä on soppatykki, josta joku synkkä satraappi ammentaa sappea puolueen jaettavaksi.    

Mikael Jungner antoi tänään viisaasti vinkin poliitikoille "(Keskusta/Persut/SDP): Voitte jatkaa Kokoomuksen mäiskimistä kunnes Kokoomuksen kannatus on 25 prosenttia. Tai sitten ajaa omaa linjaa ja nousta suurimmaksi puolueeksi."

Alex Stubb puolestaan sanoi diplomaattisesti Ylelle, että suurimmalle puolueelle kritiikki on luonnonlaki, mutta tärkeintä on, että tekee asioita omalla tavalla ja on oma itsensä.

Molemmilla on viisautensa. Kritiikkiä tulee ja sitä pitää sietää, mutta viisas osaa keskittyä omaan tekemiseensä.  Se vain tuli mieleen, että jos sitten tölviminen, tylyttäminen ja ryöpyttäminen onkin jonkin puoleen tapa tehdä asioita ja olla oma itsensä. Että se toimii kuin koprolaalikko kirkkokuorossa - rumia sanoja tulee väkisinkin huudeltua laulun lomaan.