Ei yksi gallup hallitusta tee

"Puolueiden kannatuksen vaihtelu on kasvanut reippaasti" otsikoi HS tämän päivän (19.12.) pääkirjoituksensa. Lehden teettämä kannatusmittaus kertoo, että keskusta on pitänyt piikkipaikkansa gallupissa, Perussuomalaiset tulleet alas ja pudonneet kokoomuksen taakse kolmoseksi ja Demarit kirineet hieman edellisestä. Kokoomuksen gallupalamäki näyttää selvästi loiventuneen.

Pääkirjoituksen otsikko saa oikeastaan katetta vain Persujen kannatuskäyrästä, joka on reilun vuoden aikana sahannut reilun parinkymmenen prosentin päällä ja viidentoista prosentin alapuolella. Muitten suurten puolueitten käyrät noudattavat tuttua hallitus-oppositio -kehitystä.

Pienten tai keskisuurten puolueiden osalta ainoa merkittävä muutos oli Vihreiden kannatuksen tilapäinen nousu Haavisto-kampanjan ansiosta. Sekin kannatuslisä on nyt sulanut ja puole palannut normaalitasolleen. Alle kymmenen prosentin sakki paarustaa vakaalla kannatuksella, jossa ei paljon mäkiä ole ylös tahi alas.

Suurten puolueitten kannatus noudattaa yleensä kaavaa, jossa hallituspuolueitten nousu jatkuu jonkin aikaa hallituksen muodostamisen jälkeen. Kun kuherruskuukaudet ovat ohi, käyrät taipuvat laskuun ja oppositio etenee. Tämä kehitys yleensä kulminoituu jossain hallituskauden puolenvälin tuolla puolen ja käyrät kääntyvät taas.

Hesarin gallup antaisi osviittaa, että SDP:n ja Persujen kohdalla käänne on tapahtunut ja Kokoomuksen kohdalla se olisi tulossa. Tuskinpa keskustakaan pitkään jatkaa tätä rataa.

Mitä lähemmäs vaalit tulevat, sitä ponnekkaammin myös hallituspuolueissa aletaan kysyä mikä on opposition ratkaisumalli. Niin aina käy. Ja uskottavan vastauksen löytäminen ei yleensä ole helppoa. Tämän päivän galluppien perusteella en menisi vajaan puolentoista vuoden päässä olevien vaalien tulosta ja varsinkaan hallituspohjaa ennustamaan. Urheiluselostajan sanoin: "kaikki on edelleen mahdollista."

Nykyisen politiikan arvaamattomuustekijä on Perussuomalaisten kannatus, joka vähemmän kuin muut noudattelee vanhoja kaavoja. Ja toisin kuin HS jutussaan arvioi, näyttää käyrien valossa pikemminkin siltä, että Keskustasta Persuihin livennyt joukko olisi palannut kotiinsa - oppositio kisaa siis myös keskenään. Tosin tämä nyt on tietysti pelkkää istumalihastuntumaa. Kannattajien liikettä varmasti tapahtuu myös Kokoomus - Keskusta -akselilla.

Ja muistetaanpa sitäkin, ettei Keskustan nykyinen 23 prosenttia ole vielä mikään kattoa läpäisevä galluptulos. Puolue pärjää aina oppositiossa ja vuosina 1991 ja 2003 johtavan oppositiopuolueen asema toi sille lähes 25 prosentin valtakunnallisen kannatuksen. Ei siis paljoa uutta auringon alla.

Pisakohu romahti SoMessa!

Pisa on hieno asia. Minussa se on herättänyt tänään kolme kysymystä. Ensimmäisenä on  yksinkertainen kysymys nettiotsikoinnin järjettömyydestä. Toinen kysymys koskee poliitikkojen esiintymistä. Kouluun ja opetuksen kehittämiseen en malta olla puuttumatta kolmantena.
  
1) Kohuromahdus pisatuloksissa

 

Koskapa nykyisessä mediassa kukaan ei klikkaa otsikkoa, jossa lukisi jotain niin laimeaa, kuten, että "Suomen PISA-sijoitus laski", niin klikkihittikilpailussa elävän median piti kertoa suomalaisille, että "Suomi romahti"!

"Romahdus" tarkoittaa siis sitä, että olemme maailman maiden joukossa sijoilla 5, 6 ja 12. Matematiikan osaamisessa tuli kymmenen sijaa takapakkia kymmenessä vuodessa. Lukutaidossa ja luonnontieteissä "romahdus" oli pikemminkin luokkaa "laskua havaittavissa".

Verrataanpa osaamiskilpailua urheilukilpailuun. EM-tasolla Suomi olisi saavuttanut kaksi mitalia, joista toinen kultaa. MM-tasolla tuli kaksi pistesijaa ja lajista riippuen vähintään paikka b-finaaliin. Vaikka pohjalla olisi vanha mitalisade, niin harva urheilutoimittaja sanoisi, että Suomen hiihto tai juoksu tai edes keihäänheitto tästä romahti!

Jos kyseessä olisi vähän paremmin palkattu laji kuten tennis tai golf, niin jo sijoitus 50 parhaan joukossa toisi jättihypen, suursuitsutuksen ja pitkän erikoisraportin Urheiluruutuun.

2) "Me on hävitty tää peli"

Pisamurhe näytti tiedotustilaisuudessa tarttuneen myös opetusministeri Krista Kiuruun. Alakuloisena, synkkänä ja masentuneen näköisenä hän kertoi kuinka Suomen sijoitus on laskenut, mutta silti erinomainen. Sen jälkeen hän kertoi mitä nyt pitää tehdä ja kuinka laajapohjaisesti pitää koulun kehittämistä ryhtyä valmistelemaan.

Niinpä. Huokaus. Samalla ajattelin, kuinka eräiden asiastaan innostuneiden ministereiden esiintymistyylin pilkkaamisesta tuli taannoin tavanomaista hupia politiikan tarkkailijoiden keskuudessa.

Hyvän poliitikon ominaisuuksiin kuuluu intohimo, totesi Eija-Riitta Korhola delegaatiomme pressiaamiaisella tänään. Asialleen omistautuneen innostuksen näyttäminen on poliittisessa esiintymiskulttuurissamme yhä valtaisan harvinaista. Ajatelkaapa kuinka monta vaisua ja innotonta poliittista esiintymistä joutuu kuuntelemaan yhtä innostunutta ja mukaansatempaavaa kohden!

Ministeri tiesi asiansa ja vapautui ajoittain näyttämään hivenen innostuksestaan kun PISA-tilaisuus eteni, mutta paljon jäi puuttumaan. Tällä tyylillä ei yksikään valmentaja menisi joukkueensa eteen kannustamaan sitä parempaan suoritukseen.

 

Suu puhuu jotain muuta, mutta kaikki sanaton viestintä sanoo, että "me on hävitty tää peli".

3) Koulusotea  puuttuu!

Ja sitten itse asiaan. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Ministeri peräänkuulutti jo laajapohjaista työskentelyä peruskoulun tulevaisuuden turvaamiseksi.

Pyytäisin, että ei! Älköön tämä eikä tulevakaan hallitus aloittako koulusotea! Mitä suurempi uudistus, sen suuremmat ovat ulkoiset ja sisäiset paineet ja sen suuremmat kariutumisen mahdollisuudet. Perusopetus ei vielä ole hajalla, joten ei kannata sitä korjata sellaiseksi.

Tämä ei tarkoita etteikö korjata pitäisi. Mutta mieluummin askel kerrallaan pohtien, kuin kertarysäystä rakentaen.  

Otan esimerkin. Suomalainen koulupäivä on kansainvälisesti varsin lyhyt. On oikeastaan ihme, että niin vähillä tunneilla saadaan niin hyvää tulosta aikaan. Lisäksi koulussa opetetaan muitakin aineita kuin äidinkieltä, matematiikkaa ja luonnontieteitä.

Yksinkertaista olisi hakea parannusta tuntimäärää lisäämällä. Tosin maksajan kannalta siinä on ongelmansa, myönnetään. Mutta silti, joskus saadaan aikaan enemmän ihan silläkin, että tehdään enemmän!

Toinen asia on miettiä käytetäänkö kaikki resurssit parhaalla mahdollisella tavalla? Suomalaiset panostavat infrastruktuuriin kuin entinen pioneeri! Pitäisikö koulujen resursseista käyttää enemmän opettajien valmiuksien parantamiseen ja vähemmän laitteisiin? Tai turvataanko laadukas perusopetus vain ryhmäkokoihin tuijottamalla? Pitäisikö satsata enemmän kouluun kuin koulumatkaan? 

Tai kysymys siitä, että pitäisikö koulun siirtyä elämään nykyisen yhteiskunnan rytmissä. Eli vääntää niitä kelloja ihan konkreettisesti tunnilla myöhemmäksi, jotta joka tapauksessa myöhään valvovat teinit voisivat tulla edes himpun enemmän nukkuneina tunneille.

 

Lisäksi on suuri joukko koulun ulkoisia tekijöitä, joihin vaikuttaminen onnistuu aivan muulla kuin koulutuspolitiikalla. Näistä suurin varmasti on asuinalueiden eriytyminen.

Mutta kaiken tämän jälkeen voin pessimistinä todeta, että pisamurheen alhossa elää synkkä, mutta masentunut kansa, joka pahimmillaan valmistautuu sössimään koulujärjestelmänsä.

 

Optimistimpi sanoisi, että meillä on kansainvälisesti katsottuna erittäin hyvä koulujärjestelmä, jossa on hieman notkahdusta oppimistuloksissa tapahtunut, mutta myös hyvät mahdollisuudet korjata virheet.  

Europopulistien tuplahuijaus

- Montako europopulistia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

- Niin monta kuin omaan kotipubiin mahtuu sanomaan, että huono lamppu oli kuitenkin EU:n valmistama ja edellisen kerran EU vaihtoi lampun väärin ja nyt EU ei tee mitään lampun vaihtamiseksi. Samaan aikaan joku muu vaihtaa lampun uuteen.

Noh, ilkeämieliset puheet sikseen ja katsotaan onko niille katetta.

Euroopan Parlamentin poissaolotilaston top kympistä löytyy neljä UKIPin brittimeppiä, muun muassa EFD:n (johon myös Perussuomalaiset kuuluvat) puheenjohtaja Nigel Farage, joka on ollut paikalla alle puolessa äänestyksistä. Kyseenalaisessa kärjessä on UKIPin Godfrey Bloom, jonka läsnäoloprosentti on piirun yli kolmekymmentä.

UKIPin ulkoparlamentaarinen harrastuneisuus on vaikuttanut siihen, että muutoinkin EU:n ulkoraiteella oleva Britannia on riippumattoman Votewatchin kansallisessa äänestysläsnäoloa mittaavassa tilastossa suurten jäsenmaiden viimeisenä. Brittimepit ovat olleet läsnä himpun yli 80 prosentissa kaikista parlamentin täysistuntojen nimenhuutoäänestyksistä. 

Mutta osaavat muutkin. Oman ryhmän perustamisesta ilmoittanut ranskalaisen oikeistopopulistisen Front Nationalin puheenjohtaja Marine Le Pen on parlamentin läsnäolotilastossa sijalla 730. Sieltä on hyvä huudella!

Yhteistä Bloomille, Faragelle ja kahdelle muulle UKIPin tilastokärjelle sekä Le Penille on myös se, että heidän tilastoistaan ei löydy ensimmäistäkään raporttia eikä edes lausuntoa. Eipä tosin löydy useimmilta heidän aatetovereiltaankaan.

Parlamentaarinen voima löytyy ryhmän koon ja läsnäolon ohella sisäisestä koheesiosta. Ryhmä samanmielisiä saa enemmän aikaan kuin vastaavankokoinen ryhmä erimielisiä.  Sitoutumattomia ja perusteilla olevaa ryhmää ei voi ottaa vielä huomioon, joten EFD on ainoa vertailukohta.

Votewatchin mukaan muutoinkin vähämerkityksisen EFD:n todellinen vaikutus sisäisen hajanaisuuden ja heikon osallistumisen vuoksi on noin puolet ryhmän nimellisestä painoarvosta. Votewatchin asteikolla tämä tarkoittaa lukemaa, joka on noin kakkosen pinnassa. Vertailun vuoksi Euroopan Parlamentin vaikutusvaltaisin ryhmä, keskusta-oikeistolainen EPP, saa lukemakseen noin 39.

Europopulistit huijaavat äänestäjiään kahdesti. Ensin tarjoamalla tyhjää retoriikkaa ja toisen kerran pitäytymällä poissa päätöksenteosta, johon heidät on valittu.

Nukkuvan äänestäjän tunnustus

Ensimmäistä kertaa elämässäni luulen, että minä saatan tietää jotain siitä miltä nukkuvasta äänestäjästä tuntuu. Siis, ei paljon miltään. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

Itse asiassa ei olisi kiinnostanut edes niin paljoa, että olisin miettinyt koko asiaa tarkemmin. En ennen kuin hyvä kollegani Taina tarjosi hississä kuvauksen asiantilaan, josta täsmälleen tunnistin itseni.

Täytynee selittää.

Työpaikallamme Euroopan parlamentissa on meneillään henkilöstövaalit. Ehdokkaita näkyy olevan viljalti ja ehdokaslistoja useita. Ainakaan päällisin puolin nämä listat eivät näytä viittaavaan mihinkään sellaiseen puoluepoliittiseen koodistoon, joka olisi itselleni tuttua. Näyttää jopa siltä, että omassa poliittisessa ryhmässämme työskenteleviä kollegoita olisi ehdolla eri listoilla.

Listojen otsikot ja kirjainlyhenteet eivät sano mitään. Ne kaikki ovat yhtä yhdentekeviä. Saapuneista sähköposteista päätelleen osa henkilöstön edustajista riitelee toisen osan kanssa. Eri listojen tavoitteista ei juurikaan ole tietoa. Tai sitten siihen ei viitsi perehtyä. On ollut toistaiseksi muutakin tekemistä.

Mietin miksi äänestäisin keskenään riitelevää joukkoa, johon minulla ei ole muuta kosketuspintaa, kuin joku harva etäisesti tuttu kollega jollain listalla. Entä jos äänestänkin vahingossa jotakuta, jonka kanssa olisin ankarasti eri mieltä tai jotakin sellaista, josta olisi jopa vahinkoa?

On siis turvallisempaa olla äänestämättä. Sitä paitsi se on vaivattomampaa. Joku muu äänestää kuitenkin.

Olen tunnistanut olevani ignorantti. Nyt pelkään, että tätä olotilaa ei kestä kauaa.

Jos poliittisesta tulee henkilökohtaista

”Henkilökohtainen on poliittista”, on joillakin ollut tapana julistaa. Pinnallisesti ajateltuani, olen ollut samaa mieltä. Ainakin silloin kun jätän eettisesti kyseenalaisesti toimivan, mm. lapsityövoimaa kaakaoplantaaseillaan välillisesti hyödyntävän, Nestlen tuotteet hyllyyn.

Muutamissa muissakin asioissa ajattelen näin. Vaikka pikemminkin kyse on siitä, että politiikasta on tullut henkilökohtaista kun se ohjaa ostopäätöksiäni.

Mutta entä sitten kun henkilökohtaisesta tulee poliittista sillä tavoin, että politiikan logiikka johdetaan induktiivisesti omista henkilökohtaisista kokemuksista?

Tämä tuli mieleen tällä viikolla, kun Euroopan parlamentissa on käsitelty tupakkadirektiiviä. Useat poliitikot ikään, kotimaahan, sukupuoleen ja puoluekantaan katsomatta ovat eri tilanteissa avautuneet kertomaan omista tupakointikokemuksistaan.

Useimmille nuo kertomukset ovat olleet vain tapa värittää poliittista puhetta henkilökohtaisella tarinalla. Jaettu henkilökohtainen kokemus synnyttää kosketuspintaa kuulijoiden kanssa ja luo luottamusta. Hyvä niin.

Mutta kertomukset herättivät kysymyksen siitä kuinka varsinkin arkisessa keskustelussa ihmiset perustelevat näkemyksiään omilla kokemuksillaan.

”Vastustan yleistä ruotsin kielen opetusta, koska en itsekään sitä oppinut ja koska siitä ei olisi ollut minulle mitään hyötyä.” Tai ”yksityisautoilun pitäisi olla paljon kalliimpaa, koska ei täällä kaupungissa, missä minä asun, autoa tarvitse kuitenkaan.”

Yhden henkilön kokemuksella on maailmassa ylipäätään kovin harvoin painavaa todistearvoa. Varsinkaan silloin sitä ei pitäisi olla, kun tehdään laajoja poliittisia päätöksiä asioista, joiden vaikutukset ovat yleisiä.

Viileä ja kuuma politiikka

Jos politiikkaa rakennettaisiin henkilökohtaisesta kokemuksesta, niin vaarana olisi, että henkilökohtaisesta ei tule poliittista vaan, että politiikka astuu henkilökohtaisen sfääriin. Politiikasta tulee oikeiden toimintamuotojen edustamista (ravinto, nautintoaineet, kulutus, elämäntapa, yms.), joiden henkilökohtaisena advokaattina poliitikko toimii.

Seurauksena on vaara, että politiikan keskustelu henkilökohtaistuu ja sen myötä väistämättä tulehtuu. Politiikasta tulee kuumaa – päätöksistä epärationaalisia.

Useimmiten ei ole pahaksi se, että poliittinen keskustelu pysyy viileänä. Ehkä hieman ulkokohtaisenakin, jollaisena se näyttäytyy kun politiikasta ottaa askeleen etäämmäs ja pohtii ratkaisuja yleiseltä kannalta. Viileä politiikka tuottaa rationaalisemmat ratkaisut.

Henkilökohtaisen ja poliittisen sekoittaminen on aivan käypä toimintaperiaate edelleenkin valintamyymälässä – toimiessamme avoimilla markkinoilla ostopäätöksiä tehden. Poliittisessa toimintaympäristössä en olisi niinkään varma.

Mielipiteen arvoa ei mitata sen esittäjällä

Yksi tapa arvioida kokoomusnuorten viimeaikaisia mielipiteitä on ollut viitata mielipiteen esittäjien nuoruuteen. Ajatus on, että mielipiteet saavat olla äärimmäisiä siksi, että ne ovat nuorten mielipiteitä ja että kyllä ne siitä tasoittuvat. Tai että juuri nuorten pitääkin ravistella ns. vanhojen mielipiteitä siksi, että vanhoja mielipiteitä pitää ravistella.

Mielipiteen arvoa ei pidä arvioida sen perusteella kuka sen on esittänyt. Ei ainakaan niin kauan kun sen esittäjällä ei ole vakavia, diagnosoituja kognitiivisia puutteita tai mielenterveydellisiä häiriöitä.  Tai jos mielipiteen esittäjä on lapsi. Eli, niin kauan kuin keskustelun osallistujat ovat täysivaltaisia kansalaisia.

Minun mielipiteeni eivät ole oikeita tai vääriä siksi, että olen keski-ikäinen mies. En myöskään usko, että kokoomusnaisten tai kokoomussenioreiden poliittisia näkemyksiä arvioitaisiin niiden esittäjien iän tai sukupuolen perusteella.

Olisi alentavaa arvioida naisten liiton kantaa vanhempainvapaisiin toteamalla, että ”tietysti on ymmärrettävää, että naiset ajattelevat tällä tavoin.”

Sillä, että puhumme mielipiteistä enemmän kuin niiden esittäjistä, on myös toinen seuraus. Se on leimaamisen välttäminen. Kaikki nuoret kokoomuslaiset eivät ole kokoomusnuoria. Ehkä kaikki kokoomusnuoretkaan eivät jaa liittonsa virallista linjaa.

Kolmas seuraus on se, että asioista voidaan keskustella asioina. Olkoon esimerkkinä vaikka suhtautuminen vähemmistöihin. Olipa kyse maahanmuuttajista, ruotsinkielisistä, seksuaalivähemmistöistä, pohjalaisista tai mistä tahansa muusta vähemmistöstä, niin puhe ja teot, jotka kyseenalaistavat, ei vain vähemmistöön kuuluvien ihmisarvon vaan myös mahdollisuuden tasavertaiseen toimintaan muiden kanssa, ovat jyrkässä ristiriidassa sen yhteiskuntakäsityksen kanssa, jonka puolesta itse toimin.

Vähintä mitä mahdollisuuksien tasa-arvon puolesta voi tehdä, on että kanssaihmisille ei kaiveta kuoppia.

Ja lopuksi, kun taloudelliset arvot ovat niin tärkeitä, niin ei ole sattumaa, että innovatiivisimmat ja taloudellisesti menestyvimmät alueet maailmassa ovat myös kaikkein suvaitsevaisimpia alueita. Siis, kokoomusnuorten tavoiteohjelman maahanmuuttonäkemyksillä ei pelkästään heikennetä tasa-arvoa, vaan myös suomalaisen talouskasvun edellytyksiä.

 

En mitenkään voi olla lisäämättä, että jos tasa-arvoista yhteiskuntaa jyrkästi vastustavat mielipiteet höystetään 30-luvun äärioikeistoon viittaavalla symboliikalla, niin sellaiselle näkemyskokonaisuudelle ei mielestäni pitäisi olla sijaa keskusta-oikeistolaisessa yleispuolueessa.

Mielipidekirjoitus

Koskapa kesän aikana on keskusteltu vilkkaasti moninaisista asioista, niin minäkin koen, että minun on sanottava oma mielipiteeni tähän keskusteluun. En tietysti sitä muuten sanoisi, mutta sanon sen nyt vain siksi, että minä olen sitä mieltä, että minun mielipiteeni on oikea. 

Se on minun oikea mielipiteeni siksi, että minä olen elämässäni aina kokenut tämän oman mielipiteeni hyödyllisemmiksi kuin muiden mielipiteet.

Tämän takia kaikilla pitäisi minun mielestäni olla sama mielipide kuin minulla, koska se on hyödyllisin kaikista. Voisivat toiset itse sitä koittaa, niin huomaisivat, että tulee paljon vähemmän riitaa ja pahaa mieltä siitä mielipiteestä. Eikä sanomalehden sivujakaan tarvitsisi niin monta. Eikä bitti kuluisi hukkaan.

Monet mielipiteeni vastustajat ovat sanoneet, että heille tästä mielipiteestä ei ole hyötyä. Mitä he muka tietävät kun eivät ole kokeilleet. 

Oli minulla kerran toinenkin mielipide, kun toisten mielestä minulla piti se olla. Pakottivat suorastaan. Muttei minulle koskaan siitä mielipiteestä mitään hyötyä ollut. Koskaan en sitä mielipidettä ole tarvinnut, enkä ikinä sitä oppinut käsittämään.

Kerran kun siitä mielipiteestä porukalla puhuttiin, niin minä niin suutuin kun en sitä puhetta ymmärtänyt, että lähdin oikein pois. Sen jälkeen en ole ainakaan sitä mielipidettä kannattanut.

Joidenkin mielestä on hyvä, että olisi monta mielipidettä. En usko. Sekamelskaa siitä vain tulee. Moni on mielipiteitään tarjonnut. Koskaan en ole huolinut. Olen periaatteen ihminen.

Kerran pyysi minua yksi tuttu istumaan ja vaihtamaan mielipiteitä. En lähtenyt. Huonompaan olisi minun mielipide vaihtunut.

Muttei silti saisi toisten mielipidettä haukkua liikaa, koska voi tulla paha mieli ja mistä sitä tietää vaikka olisikin tuo toisen mielipide ihan hyvä sen toisen mielestä. Ainakaan ei saa sanoa, että on paskaa se mielipide. Se on minusta paska mielipide sellainen.

Mutta ei ole sekään hyvä jos mielipidettä liikaa laimentaa. Tai jos ei saisi mielipidettä käyttää ollenkaan vaikka sanotaan nyt sunnuntaina tai ennen yhdeksää tai valomerkin jälkeen. Kyllä kuitenkin jotain mielipiteenvapautta pitää olla.

Vaikka ei sekään ole tietysti hyvä, että on niin jyrkkä mielipide, että siksi lyö toista kuonoon ja särkee vielä naapurin ikkunan. Kalliiksi käy yhteiskunnalle sellainen mielipide.

Minusta semmoisille jyrkille ja väärille mielipiteille pitäisi säätää oikein kunnon mielipidevero. Se on minun mielipide. Saatan siinä olla väärässäkin, mutta todennäköisesti en.

Niin sen takia minä nyt vain halusin sanoa teille, että minä olen tätä mieltä ja minun mielipide on parempi kuin muiden siksi kun se ei ole väärä. Että sitten tiedätte, että kannattaa teidänkin ottaa tämä sama mielipide, niin tulee hyvä mieli molemmille. Ei tässä muuta.   

Tervetuloa Brysseliin, Timo Soini

Timo Soini sanoi politiikan toimittajien lounaalla tiistaina, että hän tekee päätöksensä Europarlamentin ja kotimaan politiikan välillä kolmen seikan perusteella. Ne ovat puolue,  Euroopan imu ja henkilökohtaiset syyt. Soinin puhe kuulostaa rehelliseltä. Sen sijaan analyysissään siitä mitä nuo kolme tarkoittavat, hän ei asemansa vuoksi voikaan olla kovin rehellinen.
 

Persujen parasta ennen –päivämäärä on hitaasti mutta varmasti menossa ohi. Se menee ohi samalla kun maahanmuuttovastaisuuden ja eurokriittisyyden paras terä taittuu. Tähän taas auttaa se, että Euroopan talouskriisin aallonpohja alkaa hiljalleen olla takana.  

Sutta huudettiin, mutta susi ei tullut!

Toisin kuin Soini väitti, niin Kreikka ei kaatunutkaan, ei myöskään Portugal eikä Irlanti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kirkkaammin käy selväksi, että Perussuomalaiset olivat väärässä joko vahingossa tai tahallaan. Kumpi on pahempi?

 

Ja kun susi ei tullut Soinin luo, pitää sitä mennä etsimään suoraan sen luolasta. Kyllä se kotiolot voittaa.

 

Kutistuva puolue tuo lisää sisäisiä paineita ja ristiriitoja. Maahanmuuttokriittisiä tulee olemaan yhä vaikeampi pitää tyytyväisinä. Samoin vaikeaa on estää yleinen aidan yli hyppiminen ja omaan telttaan virtsaaminen. Paljon nähneenä poliitikkona Soini tietää tämän.

Hän tietää myös, että kutistuva puolue ei kiinnosta tulevissa hallitusneuvotteluissa muita puolueita läheskään sitä vertaa kuin viimeksi ovia takanaan sulkenut Jytkyjengi. 2015 Soinilla olisi edessään uusi vaalikausi yhä pienemmän ja sisäisesti hajanaisemman oppositiopuolueen johdossa.

Europarlamentissa puolestaan Soinilla on hyvä mahdollisuus jättää kotimaan puoluemurheet taakse ja keskittyä mukavampaan elämään. Ei ole ikäviä toimittajia kysymässä missä on Hakkaraisen salkku ja miksi. Tarjolla on paikka sekalaisen ryhmän johdossa, jossa voi puhua ja viisastella vailla poliittista vastuuta.

Neuvottelukumppanina hajanainen euroskeptikoiden lauma ei nimittäin ole kummoinenkaan – osa äänestää aina vastaan, joku periaatteesta vain tyhjää ja muitakin kiinnostaa enemmän oma kotimaa kuin Brysselin politiikka. Tämän vuoksi ei ryhmän johtajalle jää juuri muuta kuin palopuhujan rooli. Siihen Soini sopii.

Vastaukset kahteen ensimmäiseen kysymykseen antavat vastauksen myös Soinin kolmanteen pointtiin. Henkilökohtaiset syyt ovat painavia. Tervetuloa Brysseliin, Timo.

Eurooppalainen demaridilemma

Francois Hollanden vaalivoitto Ranskassa uskotteli hetken aikaa eurooppalaisille demareille, että politiikan heiluri olisi liikahtanut keskusta-oikeistosta keskusta-vasemmistoon. Ymmärrän toiveajattelua, mutta todellisuus on toinen.

Maaliskuisessa mielipidemittauksessa Hollande otti ennätyspohjat: vain 27 prosenttia ranskalaisista oli tyytyväisiä hänen toimintaansa - 68 prosenttia tyytymättömiä.

Sama tyytymättömyys näkyy muissakin mittauksissa, tuoreimpana Pew Research, joka on mitannut EU-asenteita kahdeksassa maassa. Vielä viime vuonna 56 prosenttia ranskalaisista oli sitä mieltä, että heidän johtajansa (Sarkozy) teki hyvää työtä EU:n talouskriisin kanssa, niin nyt 33 prosenttia on sitä mieltä, että johtaja (Hollande) tekee saman asian kanssa hyvää työtä.

Merkelin luvut olivat muuten 80 % ja 74 %. Kahdeksasta EU-johtajasta hän selvisi omien kansalaistensa silmissä ja mielissä ainoana, joka sai enemmistön tuen tässä kysymyksessä. Saksalaisten mielissä myös heidän omat talousnäkymänsä ovat vuoden aikana parantuneet.

Samaisessa mittauksessa ranskalaisten suosikkilääke talousongelmiin on jotain aivan muuta kuin Hollanden demaripuolueella: 81 prosenttia haluaisi leikata julkisia menoja pienentääkseen julkista velkaa ja vain 18 prosenttia lisäisi julkista kulutusta piristääkseen taloutta. Suomi ei ollut Pew Researchin mittauksessa mukana.

Sosiaalidemokraatit ovat perinteisesti tukeutuneet vahvaan ja laajaan valtioon useimmissa ongelmissa. Mutta kun ongelmana on julkisten menojen paisuminen, ei vastausta löydy demarien oppikirjoista.

Ehken ei myöskään puolueen aktiiveilta, joista kovin moni saa leipänsä julkiselta sektorilta. Sekä Suomessa että Ranskassa.

 

Eurooppalainen demaridilemma on siinä, että julkisen velkaantumisen ongelma ei ratkea perustamalla uusia virastoja asiaa hallinnoimaan!

 
P.S.  (22.5. )
 

Hyvä muistaa tämäkin Suomesta:

"Demarien kannattajaprofiili on tulevaisuuden kannalta lohduton. Alle 50 -vuotiaat ovat harvassa." Ja kohderyhmäksi on duunarimiesten sijaan otettu toimihenkilönaiset.

Jari Pajunen Kauppalehden yritysblogissa

 

Savonlinna, Kreikka ja talouskuri

Suomalainen kansanhuvi on tämän vuosikymmenen ajan ollut paheksua eteläeurooppalaisia yli varojen elämisestä ja sen perään vaatia, että ei ainakaan meidän varoistamme pitäisi heitä rahoittaa.

Samaan aikaan samassa maassa on pieni Savonlinnan kaupunki. Savonlinnan kaupungin pitää talousarvionsa mukaan tänä vuonna kattaa vajaan kahdeksan miljoonan euron alijäämä. Lainaa on vuoden lopussa vajaan sata miljoonaa euroa. Menoja budjetin mukaan reilut 250 miljoonaa. Valtionosuuksilla näistä katetaan 80 miljoonaa. Velkaantuminen kasvaa, vaikka säästöjä tehdään kaikkialla. Pieni siivu siitäkin koitui, että kouluilta lopetettiin paikallisen sanomalehden tilaukset.

”Kaupungin tulot eivät riitä nykyisen palvelutason ylläpitämiseen”, sanotaan talousarviossa. Kuulostaa siltä kuin joku olisi elänyt yli varojensa.

Kuten suomalaisissa kaupungeissa usein, niin Savonlinnassakin on kaksi jäähallia - toinen keskellä kaupunkia, ja toinen metsän keskellä, Tanhuvaaran urheiluopistolla.

Nyt kaupunkiin halutaan harjoitusjäähalli, joka maksaisi 2,5 miljoonaa euroa. Moni epäilee, että kustannus on alakanttiin. Kaupunki omistaa uuden yhtiön lähes kokonaan ja takaa sen lainan eli siis veronmaksajat kantavat riskin. Lisäksi tulevat käyttökustannukset.

Jäähalli ei ole varsinainen kasvuinvestointi, joka synnyttäisi ympärilleen uutta yritystoimintaa ja toisi kaupunkiin uusia veronmaksajia. Se on investointi yhden harrastajaryhmän harrasteeseen.Ei muuta.

Kun kunta lisää omaa talousriskiään ja heikentää vakavaraisuuttaan ilman, että investointi loisi tulevaa kasvua, sen pitäisi näkyä jollakin tavoin. Rahamarkkinoilla se ei näy rahan hinnan muutoksena niin kauan kuin kunnat eivät voi mennä konkurssiin ja kun ne saavat edullista lainaa yhteisesti omistamansa rahoituslaitoksen kautta. Isossa kuvassa tämä kaikki kuitenkin näkyy suomalaisen julkisen sektorin velkaantumisena. Kansantalous ei kiitä vaikka kumartaa.

Samanlaisia hallinrakentajia on aivan varmasti suomalaisissa velkakunnissa vaikka kuinka. Ihan niissä samoissa kunnissa, joiden samanlaisissa valtuuston kuppiloiden kahvipöydissä samanlaiset hallinrakentamisen ystävät mouruavat eteläisten EU-maiden talouskurin puutteesta. Niin kauan kun vielä valtio tukee turhiakin investointeja liikuntapaikkarakentamiseen annetun tuen kautta, niin niin kauan hankkeita perustellaan (kansan)taloudellisesti kestämättömimmällä perustelulla: kannattaa tehdä kun saadaan toisten rahaa! En tiedä onko tätä perustelua käytetty Savonlinnassa. Muualla olen sen aiemmin kuullut.

Ehkä Suomessakin pitäisi olla sisäisesti samanlainen yhteinen budjettikuri, jota EU:ssa tavoitellaan. Ehkä Suomen valtiovarainministeriön pitäisi vaatia kuntia elämään annetuissa talousraameissa, kuten komissiokin valvoo jäsenmaita. Ehkä tiukat yhteiset säännöt ja sanktiot olisivat yhtä hyviä ja hyödyllisiä sekä EU:ssa että Suomessa ja sen kunnissa. Ja ehkä solidaarisuuttakin tarvitaan vähän molemmissa ettei nyt valtionosuuksista ihan tarvitsisi holtittomillakaan alueilla luopua.

Wahlroosin väärä päätelmä

Björn Wahlroos vertasi tällä viikolla blogissaan Euroopan parlamenttia Teiniliiton kokoukseen. Alex Stubb vastasi omassa blogissaan muun muassa rikkidirektiivin osalta hyvin ja asiallisesti. Kysymys kansallisesta edusta ja parlamentin roolista jäi silti kaihertamaan mieltäni.Wahlroos totesi asiasta seuraavasti:

"Aina viime vuosiin saakka EU:ssa on kunnioitettu jäsenmaiden elintärkeitä intressejä. Parlamentti ei ole säätänyt päästö- tai turvallisuusnormeja, jotka tuottaisivat ongelmia Saksan autoteollisuudelle. Se on myös jättänyt Ranskan viiniteollisuuden rauhaan ja tukenut avokätisesti Välimeren maiden oliiviöljytuotantoa. Mutta rajatessaan pankkiirien bonuksia se toimii Ison-Britannian elintärkeätä intressiä vastaan."

Tästä tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäisenä teoria. EU ei ole monoliitti. Sinä on erilaisia instituutioita, joilla on erilainen rooli. Parlamentin rooli on edustaa eurooppalaisten kansalaisten mielipidettä. Kansallisen edunvalvojan rooli on neuvostolla. EU:n kolminaisuudessa  aloitteet tekevä komissio edustaa "yleistä eurooppalaista etua".

Olisi kovin nurinkurista, jos parlamentti ottaisi tärkeimmäksi johtolangakseen kansallisten etujen valvonnan. Silloin parlamentti voisi järjestäytyä poliittisten ryhmien sijasta kansallisiksi ryhmiksi, jotka ottavat ohjeensa jäsenmaittensa hallituksilta. Sellaisen, neuvoston jatkeena toimivan parlamentin voisi lakkauttaa.

 

Sivuhuomautus: Wahlroosin kannattaa myös katsoa minkä puun juurella haukkuu. Susipäätösten osoite on mieluummin komissio kuin parlamentti ja nuuskasta sovittiin jäsenmaiden kesken laajentumisneuvotteluissa.

Toisena käytäntö. Kun komissio katsoo yleistä etua, se tekee kaavamaisia esityksiä. Yksi valmisteleva virkamies ei voi välttämättä tietää 27 jäsenmaan kokonaisuudessa yhden pienen ja pohjoisen maan uniikkia erityispiirrettä – vaikkapa veneen tervauksen tärkeyttä. Korjausliike tulee neuvostossa ja parlamentissa. Joskus sitä kautta, että kansalaispalautteen ansiosta parlamentissa asia huomataan ensin.

Toinen ja suurempi seikka on, että jokainen poliitikko toki ottaa huomioon omien äänestäjiensä näkemykset. Toki useimmat saksalaismepit haluavat turvata maansa autoteollisuuden – ja sitten toiset heidän maanmiehensä näkevät sen tuhoavan ympäristön! Edun määrittely on aina poliittinen kysymys ja riippuu määrittelijän väristä. Demokraattisessa valtiossa hallituksen enemmistö määrittelee kansallisen edun. Meppi voi ideologiansa mukaan miettiä miten siihen suhtautuu.  

Päättäessään pankkiirien bonuskatosta parlamentti halusi ehkäistä sellaista holtitonta riskinottoa, joka voi horjuttaa koko pankkijärjestelmää. Enemmistön mielestä se oli sekä heidän äänestäjiensä tahdon, että kokonaisuuden edun mukaista.

Kun lisäksi brittikonservatiivit olivat jo heikentäneet omaa asemaansa parlamentissa eroamalla EPP-ryhmästä vuoden 2009 vaalien jälkeen ja perustamalla käytännössä lähes merkityksettömän konservatiiviryhmän (ECR), niin pääministeri David Cameron voi syyttää vain itseään, jos kokee, ettei häntä ole kuultu Britannian kannalta tärkeässä asiassa.  

Kannattaisi mieluummin olla paikalla siellä missä päätöksiä tehdään, kuin rakennella omia hiekkalaatikoita siksi, että äänestäjät niitä tahtovat. Toivottavasti Lontoon Cityn pankkiirit seuraavalla kerralla kertovat suosikkipuolueelleen parempia neuvoja siitä miten hankitaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Ymmärrän ammatillisen solidaarisuuden, jonka perustalta Wahlroos roimii parlamenttia. Tällä kertaa väärä todistus perustuu kuitenkin puutteelliseen tietoon. Samalla siinä on mukana aimo annos unohdusta. Ainakin Lehman Brothersin kaatumisesta alkaen on EU:n poliittisella agendalla ollut pankkiirien suurimpien bonusten leikkaaminen. Parlamentin tahdonmuodostus ei ole voinut kenellekään tulla yllätyksenä.

Ovigate - eli kuinka henkilökohtainen oli joskus poliittista

Osa I - parempien ihmisten puolue

Oli aika, jolloin nuoret Vihreät julistivat, että henkilökohtainen on poliittista. Ajateltiin, että omilla kulutusvalinnoilla voidaan muuttaa maailmaa, pienentää ympäristön kuormitusta, hiilijalanjälkeä, edistää reilua kauppaa - mitä tahansa.

 

Vähänpä tästä on viime aikoina puhuttu. Kun Heidi Hautala narahti harmaasta oviremontista ja siivoojasta, oli hiljaisuuden väri vihreää mutinaa. En ole nähnyt yhdenkään puoluetoverin pohtivan asiaa yleiseltä kannalta. Yhtäkkiä henkilökohtainen ei ollutkaan poliittista.

 

Hyvä niin. Olisiko tullut aika haudata vihreään politiikkaan joskus liittyvä paremmintietämisen ja opettamisen eetos? Ihan vain tunnustaa, että politiikka on politiikkaa ja poliitikot ihmisiä siinä kuin muutkin. Heilläkin on elämä. 

Osa II - hyvien ja pahojen media

Vihreiden lisäksi ovigate on valaissut median kaksoisstandardeja. Politiikassa on hyviksiä ja pahiksia. Tykkäysjanan ääripäissä ovat vihreä älykkönainen ja porvarillinen talousmies.

Muistellaan hetki Ilkka Kanervan tekstarikohua ja sitä seurannutta mediakohua ja lopulta eroa ulkoministerin tehtävistä. Muistetaan, että Kanervan tekstareissa ei ollut mitään laitonta, ei sinne päinkään. Niiden lähettäjä kuitenkin symboloi yhdelle median osalle sukupuolittunutta ja seksististä asennetta niin, että jauhamista jatkui kunnes ulkoministeriä oli pakko vaihtaa. Julkisuuden taakka ja paine kasvoi liian suureksi.

Hautalan remontti kulkee sananmukaisesti harmaalla vyöhykkeellä. Ainakaan minä en tiedä kerrotun perusteella, onko hänen toimintansa laitonta vai ei. Harmaa talous on kuitenkin harmaampaa kuin puutarhanhoitotekstarit, eikä hyviksenä Hautalaan voi tarttua mitään lokaa, joten hän saa jatkaa ministerinä. Median säännöt ovat erilaisia eri poliitikoille. 

 Osa III - hurskas toive

Ike ja Heidi ovat molemmat aatteellisia, älykkäitä, asioilleen omistautuneita poliitikkoja. Pragmaattisiksi oppineita maailmanparantajia, joiden kanssa on ilo keskustella ja analysoida maailmanmenoa. En todellakaan toivo enkä vaadi Heidin eroa. En kaipaa ajojahteja, en tekopyhyyttä  - en kaksoisstandardeja. Aivan avoimen hurskaasti toivon, että tapaus opettaisi kohtuullisuutta ja loogisuutta.

Ja hurskastelun jälkeen sopii vielä jossitella.

Jos vihreät ymmärtäisivät höllätä joskus aika kireälle vedettyä luomupipoaan ja vähän vähemmän mestaroida kanssaihmistensä elämäntapoja. Ja jos media oppisi arvottamaan poliitikkoja heidän tekojensa perusteella, eikä vain julkisuuskuvan perusteella. Ja jos sedällä olisi munat.

Ja jos media olisi oppinut jotain, niin valtakunnan päälehtenä pidetty uutistabloidi julkaisisi jutun otsikolla: “Anteeksi Ilkka Kanerva!”

 

 

 

Onko demokratiavaje vain propagandahöpinää?

Johtuu varmaan omasta rajallisuudestani, mutta minun on aina ollut vaikea ymmärtää puhetta EU:n demokratiavajeesta. Tämä termi on varsinkin brittiläisten euroskeptikkojen suosiossa, mutta toki moni muukin sitä viljelee viitaten eritoten siihen, että komissio olisi jotenkin erityisen epädemokraattinen toimielin.

Katsotaanpa asiaa hetki. Euroopan unionin jäsenvaltioiden parlamentit nimittävät vaalituloksen perusteella mailleen hallitukset. Nämä hallitukset nauttivat parlamenttiensa enemmistön luottamusta. Nämä samat hallitukset esittävät maansa ehdokkaat komission jäseniksi. Kuultuaan demokraattisilla kansanvaaleilla valittua Euroopan parlamenttia hallitusten edustajat nimittävät komission puheenjohtajan, joka muodostaa komission hallitusten ehdokkaista.

Ehdokkaiden ja koko komission nimitys vaatii vielä parlamentin siunauksen. Mielestäni prosessi on aika tavalla demokraattinen. Itse asiassa, jos tätä valintatapaa ei pidä demokraattisena, niin sitten meidän suomalaisten huolestuneina ryhtyä puhumaan Suomen Pankin tai Kelan demokratiavajeesta.

Populistisessa puheessa komissiota syytetään kasvottomaksi koneistoksi, josta ei tiedä millä tavoin ja mistä esitykset syntyvät. Vastaava kysymys kansallisille hallituksille olisi jopa absurdi. Ne jotka ovat kuulleet hallitusohjelmista unohtavat joskus tahallaan, että komissiolla on työohjelma.

Missä tahansa poliittisessa järjestelmässä on paikallaan keskustella demokratian syventämisestä. Jostain syystä EU:n puitteissa näyttää kuitenkin siltä, että ne jotka eniten puhuvat demokratiavajeesta aloittavat suurimman huudon silloin kun demokratian syventäminen tulee puheeksi. Nykyisin lähes mikä tahansa EU:n kehittämiseen tähtäävä esitys on kamalaa federalismia!

Hyvät käytännöt taas vaietaan lähes tyystin. Euroskeptikoille ei ole sopivaa huomata esimerkiksi sitä kuinka komissio on lisännyt julkisia kuulemismenettelyjään voimakkaasti. Kaikista merkittävimmistä lainsäädäntöhankkeista kysytään nykyään netissä kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ynnä muiden vaikutustahojen kantaa. Samalla parlamentti linjaa näkemyksiään esityksiin jo ennalta.

Politiikan paradoksi on, että demokratiavajeesta puhuvat usein kaikkein itsevaltaisimmin hallittujen puolueiden edustajat. Monesti vielä näistä samoista puolueista kuuluu eniten vaatimuksia kaventaa demokratiaa jäsenmaissa rajoittamalla joidenkin kansalaisten poliittisia oikeuksia.

Puhe demokratiavajeesta voidaan jättää propagandanhuuruiseksi höpinäksi ja sen sijaan käydä pohtimaan kansanvallan syventämistä. Yksi hyvä käytännöllinen toimenpide on yleiseurooppalaisten eurovaalikampanjoiden rakentaminen. Tähän suuntaan on menossa muun muassa keskustaoikeistolainen EPP, joka tulee kampanjoimaan omalla ehdokkaalla komission puheenjohtajaksi. Tärkeä asia äänestäjien ja demokratian kannalta.

Järki ja tunteet - Cameronin versio

David Cameron piti viimein kauan odotetun suurpuheensa EU:n ja Britannian tulevaisuudesta. 

Ensimmäinen vaikutelma katsomastani katkelmasta oli tunteenomainen vakuuttaminen siitä, että Cameron halua pitää Britannian EU:n jäsenenä. Tekstin lukeminen osoitti kuinka pelkällä tunteella ei pitkälle pötkitä.

Mutta niin korosti Margaret Thatcherin imagonrakentajana toiminut Harvey Thomas, että hyvästä puheesta 90 prosenttia on tunnetta ja 10 prosenttia järkeä. Ja ilman järkeä ei tarvita tunnettakaan.

Thatcherin seuraajalla olisi ollut Harveyn opille kysyntää. Voin lainata kirjan, jos se on Downing Streetin hyllystä hävinnyt.

Cameronin vakuuttelu sisämarkkinoiden tärkeydestä ei vakuuta, kun samaan aikaan hän leimaa virhepäätelmäksi sen, että toimivat yhteismarkkinat edellyttävät kaiken harmonisointia. No eipä ehkä kaiken mahdollisen harmonisointia edellytä, mutta yllättävän monen asian kuitenkin.

Ei toimi yhteismarkkina häävisti, jos toiset saavat merkittävää kilpailuetua vaikkapa siitä, että voivat toimia kansallisen lainsäädännön eroihin perustuen merkittävästi halvemmilla työvoimakustannuksilla tai saavat noudattaa väljempiä ympäristönormeja. Tästä voi kysyä vaikkapa suomalaisilta kuljetusyrittäjiltä lisätietoja.

En mene asioissa tarkemmin syvälle, mutta ei liene vaikea ymmärtää pointtia siitä, mitä tarkoittaa "yhteiset pelisäännöt". Sen oppiminen oli ikäänkuin edellytys sille, että saattoi vaikkapa pelata Afrikan tähteä toisten lasten kanssa. Että molemmilla se nopan osoittama kolmonen tarkoittaa kolmea askelta ja rosvo vie ihan varmasti ihan kaikki rahat.

Ymmärrän että Cameronin esittämässä kansanäänestyksessä on jonkinlaista järkeä silloin kun sillä asetetaan jyrkän linjan euroskeptikot selkä seinää vasten. Että oikeasti nyt teidän pitää päättää mitä te haluatte.

Mutta pitääkö sitten tämä vesittää sillä, että asettaa oman kantansa ehdoksi neuvottelut, joilla voisi muuttaa Britannian asemaa EU:ssa tai jopa neuvotella perussopimuksen uusiksi!!

Jos ja kun pienemmätkin uudistukset ovat vaikeita jäsenmaiden kesken, niin kuka vielä haluaa avata pandoran lippaan kohta 28 jäsenmaan reposteltavaksi?

Ja mitä sitten tarkoittaa Cameronin vaatima joustava EU? Sitäkö, että kukin jäsenvaltio implementoi vain ne direktiivit jotka huvittaa?

Cameronille on tänään kerrottu kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti mitä hän voi esityksillään tehdä. Ei tipu mitään erioikeuksia ja -vapauksia, ja syvällä mielessään moni miettii, että voisiko niiltä neuvotella entisetkin pois? Miten pääministeri sitten toimii kun vuosi 2015 on ovella, eikä uusia rusinoita pullasta olekaan herunut? Onko hän edelleen sitä mieltä, että kannattaa äänestää kyllä EU:lle?

Ei kannattaisi raapia tulitikkuja silloin kun kaverit leikkivät bensakanisterilla. Vieläpä sellaisella, jonka on itse näille antanut.

Cameronhan lunasti paikkansa puoluejohdossa euroskeptikkojen äänillä hänen luvattuaan viedä meppinsä eroon EPP-ryhmästä. Cameron täytti lupauksensa ja puolue menetti kertaheitolla vaikutusvaltansa Euroopan parlamentissa.

Pitää olla tarkkana siinä mitä lupaa. Ei ihme, että konservatiiveista veljellisesti sanotaan Briteissä "very silly party".

P.S. Mitä isot edellä, sitä pöljät perässä. Suomessakin äänestäjiä yleensä juksaavat tahot näkyvät ilakoivan Cameronin perässä: Meille kanssa meidän rusinat pullasta.

Vaan sillä ajattelulla ei tulee edes pullaa. Ei ole voittajia pelissä, jossa jokainen pelaa omilla säännöillä. On vain hirmuinen tappeluksen melske ja kilvanhuuto.