Posti toi eilen amerikkalaissosiologi Charles Murrayn uuden teoksen Coming apart. Murray kuvaa siinä kiintoisasti kuinka valkoinen amerikkalainen yhteiskunta on 1960-luvulta alkaen jakautunut kognitiivisesti kyvykkääseen yläluokkaan ja vähemmän kyvykkääseen osaan.
Ajatuksena on, että luova luokka tai kognitiivisesti lahjakkain väestönosa on viime vuosikymmeninä eriytynyt yhä selkeämmin muusta väestöstä. Kun parhaat opinahjot kilpailevat yhä kovemmin parhaista aivoista, niin nämä taas huomaavat viihtyvän keskenään, naivat toisiaan ja saavat lapsia, joilla on jälleen hyvät edellytykset pärjätä elämässään. Samaan aikaan toisaalla koulupudokkaat hankkiutuvat toistensa kanssa naimisiin.
Syntyy kulttuurinen ja kognitiivinen kuilu, jota ei enää voi selittää vanhaan tapaan pelkillä sosioekonomisilla eroilla.
Olen itse miettinyt samaa toiselta kannalta. Kuinka yhteiskunta näyttää tyhmistyvän ja kuinka tyhmyyden ylistyksestä on tullut kansainvälinen megatrendi.
Esimerkkini on Paris Hilton, kolmekymppinen hotelliketjusuvun perillinen. Paris jätti lukion kesken, ei ole opiskellut, ja on esiintynyt kehnona laulajana, kehnojen roolien näyttelijänä sekä mallina, mutta erityisesti lähinnä seurapiirijulkkiksena ja mm. julkisuuteen vuotaneen seksivideon tekijänä. Huomioarvo on poikinut hänen nimeään kantavia tuotteita, kuten hajuvesi- ja korumalliston. Parisin vuositulot ovat Forbes- lehden mukaan näillä ansioilla useita miljoonia dollareita vuodessa.
Paris Hilton on 2000-luvun globaali megapissis. Hieman yli parikymppisenä maailmanjulkkikseksi nousseeseen Parisiin yhdistyy käsitys siitä, että koulutus ja kaikkinainen tieto on täysin turhaa, sillä ilman sitäkin voi menestyä. Menestyksen mittarina taas ovat raha ja julkisuus, jotka ruokkivat toisiaan.
Tyhmyys ja julkisuus ovat kaksi perusominaisuutta, jotka kiteytyvät Paris Hiltonista muodostuneeseen kuvaan. En tiedä ovatko Parisin idioottisitaatit ( "Wal-mart.. do they like make walls there?") tietoista brändäystä vaiko ehtaa ameriikan mattinykästä, mutta ainakin ne sopivat tuotteeseensa.
Parisin vanavedessään surffailee loputon joukko BB-ääliöitä ja silikoniahdettuja bimboblondeja, jotka toilailuineen elättävät kasvanutta humpuukimediaa. Mediaa, jonka muutokselle on nimikin: seiskapäiväistyminen.
Suomessa ilmiö kiteytyy Tuksuun, joka tunnetaan kognitiivisen kuilun molemmilla laidoilla. Mutta siinä missä korkeakoulutettu postmoderni abstraktien symbolifunktioiden kanssa työskentelevä vähemmistö saa Tuksusta ironisen realitysatiirinsa, niin kuilun toisella puolella elävä joukko ei edes ymmärrä mitä edellinen lause merkitsi.
Ehkä Suomessakin olisi aika tuloeroista huolehtimisen sijaan alkaa huolehtia ymmärryseroista. Ymmärrän toki ettei ole kovin populaaria sanoa, että osa kansasta alkaa tipahtaa kärryiltä, varsinkin jos toinen osa katsoo sitä yhä pitempää nenänvartta pitkin.
Voipa kuitenkin olla niinkin, että populistipuolueen kannatusnousu, eli yksinkertaisten poliittisten hokemien puolesta äänestäminen, on yksi indikaattori kehityksestä. Tietämättömyydellä on jo nyt poliittiset puolestapuhujansa. Kuka puhuisi sen puolesta, että vähän useamman kannattaisi tietää vähän enemmän.