Presidenttiys on sankaritarina

Kaikilla Kekkosen jälkeen valituilla presidenteillämme on ollut vahva politiikan- ja elämäntarina, jonka keskeinen sisältö on ollut tuttu myös kaikille äänestäjille. Presidentit, heidän tärkeimmät elämänvaiheensa ja perheensä ovat olleet meille tuttuja jo ennen kuin heidät valittiin presidenteiksi. Jokaisen voittajan tarinassa on jotain sankarillista. Hyvien kakkostenkin tarinat ovat ainakin jossain määrin tuttuja. 

Ahtisaari teki sankaritekonsa Namibian itsenäisyyden rakentajana. Halosen sankarillisuus oli yksinhuoltajaäidin menestystä politiikan ja eritoten ulkopolitiikan miehisessä maailmassa. Niinistön sankarillisuus oli vakavan poliitikon tarina, joka elämän traagisuudessa kieltäytyi vallasta, näytteli puolivallatonta, mutta palasi vakavaksi ja sillä matkallaan löysi myös uuden onnen.

Haaviston tarinassa on vähemmistön sankarillisuutta, niin oli myös Rehnin tarinassa aikanaan, mutta kummankaan tarina ei enää kasvanut toiseen yritykseen.

Mutta mikä oli Vanhasen, Haatasen tai muitten vaaleissa murusille jääneen tarina? Harmaata asiaosaamista vailla persoonallisuutta, perhettä ja kehyskertomusta. Torvaldsin sukat tai poliittinen kääntymys eivät vielä riittäneet kertomukseksi, vaikka orastavia aineksia antoivat. 

Oireellista, että vain kaksi puolisoa uskaltautui julkisuuteen. Tiedämmekö kärkikaksikon takana tulleista ehdokkaista edes muitten kuin Väyrysen puolison nimen? Tee siinä tarinaa sitten.

Vaikka presidentillä ei ole juurikaan valtaa, niin äänestäjät odottavat kertomusta, joka näyttää, että henkilö on asemansa ansainnut. Ei se tarina ihmeitä tarvitse, kaikkien meidän elämässä on ollut ala- ja ylämäkiä sekä käänteitä, jotka antavat aineksensa. 

Parhaat tarinat kertovat itsensä, mutta jos niin ei käy, niin sitten pitää hakea ammattiapua. 

Me ollaan sankareita kaikki.

Pelastiko Mari Keskustan?

”Otti nokkiinsa” ja ”kuppi meni nurin” olivat ensimmäiset kommentit sen jälkeen kun Mari Kiviniemi ilmoitti ettei enää tavoittele jatkoa Keskustan puheejohtajana. Siihenpä analyysi asiasta melkein jäikin. Katse siirtyi Kiviniemen seuraajaehdokkaisiin. Ilmoittautuneisiin ja harkitseviin.

Harkitsevista useimmilla motiivina harkintaan, kuten politiikan peleissä yleensä, on ollut käyttää tilaisuus hyväksi vahvistaa omaa näkyvyyttä. Spekulaatio puheenjohtajapelissä on hyvä meriitti ja vähän myöhemmin voi ilmoittaa, että vaikkapa perhetilanteen vuoksi on asiaa harkittuaan päätynyt siihen, että nyt ei ole vielä oikea aika.

Oikeastan vain yksi kiintoisa päätelmä Kiviniemen erosta on tehty. Se on arvio, että Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen mahdollisuudet heikkenivät, kun he menettivät vastaehdokkaan. Aivan varmasti asiaa on pohdittu Kiviniemen lähipiirissä ennen hänen luopumisilmoitustaan.

Silloin kiinnostava ja looginen kysymys onkin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan luopumalla tehtävästään? Tai tarkemmin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan ajautumasta puolipopulistiseksi maalaiskonservatiivien puolueeksi? Vedottiinko häneen puolueen pelastamiseksi?

Kiviniemen riski tulla äänestetyksi ulos oli nimittäin huomattava. Muistetaanpa ettei neljääkään vuotta ole kulunut siitä kun Kiviniemi äänestettiin puoluekokouksessa ulos varapuheenjohtajistosta silloisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen katsellessa tyytyväisenä vierestä.

Se, että aktiivista tukea ei piireistä Kiviniemelle tullut ei välttämättä tarkoita, että passiivista tukea olisi ollut, toisin kuin on kohteliaasti selitetty. Pääministerin oli vaikea vaihtaa oppositiojohtajan vaihteelle ja muistissa on pitkät hiljaiset jaksot, jolloin pienempää oppositiopuoluetta ei kuulunut eikä näkynyt.

Väyrynen on pitänyt sitkeästi tikun nokassa puoluejohton oleellisia ja oilemattomia virheitä. Ilman häntä olisi osa näistä varmasti jo unohdettukin. 

Virheettömäksi politiikan messiaaksi itsensä kruunannut Väyrynen olisikin paras puheenjohtaja, jonka kokoomuslaiset, demarit ja vihreät voisivat Keskustalle toivoa. Vain Timo Soinille hän olisi painajainen. Sekin sopisi monelle. Ne keskustalaiset, jotka näkevät puolueensa vastuullisten suurten puolueiden joukossa näkevät varmasti saman. Ei tarvitse olla cityliberaali miettiäkseen mitä asiasta seuraa ja miten uhka torjutaan.

Jos ja kun Marin vetäytyminen johtaa siihen, että tolkku ja holtti ei katoa keskustan johdosta, niin hän on ansainnut ison kunniaprenikan puolueeltaan. Nähtäväksi jää, kuten on tapana sanoa.

Keskustan vanha isäntä astui tuvan puolelle

Paavo Väyrysestä tuli presidentinvaaleissa veikeä, itseironinen retrohahmo, joka viihdytti varmasti Itsevaltiaiden valossa politiikkaan kasvaneita ja pohdintansa siihen lopettaneita.

Meille muille Väyrynen on kaikkea muuta kuin humoristinen hahmo. Vladimirov-jupakka kruunasi aikanaan täämän loputtomien iltalypsyjen, takinkääntöjen, inttämisen ja oikeassa olemisen ikonin.

Aika moni keskustalainen muisti tämän, kun puolue ankarasti kiemurrellen joutui hyväksymään Väyrysen presidenttiehdokkaakseen. Puolue kuitenkin kokosi rivinsä oman ehdokkaan taakse - puolueuskollisuudesta tuli välttämättömyys ja välttämättömyydestä hyve. Keskusta on aina ollut hyvä tällaisessa, kolhiintuneenakin.

Monet Mari Kiviniemen kannattajatkin äänestivät varmasti Väyrystä siinä toivossa, että nyt saataisiin puolue nousuun ja puheenjohtajalle jatkoaika. Paradoksi on, että puoluejohtoa olisi auttanut Väyrysen hyvää äänisaalista enemmän vain tämän täydellinen romahdus. Nyt tuli citykepulle ja EU-myönteisyydelle turpiin vanhan isännän kädestä.

Mutta seuraako jatkoa? Oma veikkaukseni on, että ei. Vanha isäntä astui nyt näyttävästi tuvan puolelle, mutta siirretään taas ennen pitkää peräkammariin kitisemään ja kasvamaan korkoa vaikkapa seuraaviin presidentinvaaleihin.  

Keskusta on lopulta valinnoissaan yltiöpragmaattinen eikä ota riskiä, jonka Väyrysen valinta toisi hallitusmahdollisuuksille, puolueen julkikuvalle ja yleiselle yhteistyölle. Vanhan isännän kiikkustuolin kitinä kuuluu kuitenkin siten, että Keskusta nostaa puheenjohtajakseen jonkun, joka pystyy kiikkumaan samalla poljennolla, mutta on yhteistyötaidoiltaan päivitetty tämän vuosituhannen vaatimustasolle.

Riikka Manner on lähtökuopissa, ehkäpä Paula Lehtomäellekin voi nousta uutta kysyntää. Veikkaan, että puoluesatraapit kokoavat jo lähetystöjä eri ehdokkaiden tueksi. Kiintoisaa keskustakevättä pukkaa kaikille muille paitsi puolueen puheenjohtajalle. Marin puolesta voisi olla jopa vähän pahoillaan.   

Puolueet muuttumisleikissä

Presidentinvaalit tuskin muuttavat suuremmin ihmisten mielipiteitä puolueista. Sitä enemmän ne voivat muuttaa puolueiden mielipiteitä itsestään. Ensimmäisen kierroksen perusteella voi ennustaa, että suurimpia muuttujia ovat keskusta ja demarit.

Paavo Väyrysen tulos tarkoittaa johtopäätöstä siitä, että cityliberalismin aika keskustassa on ohi. Ensi kesän puoluekokoukseen haetaan Mari Kiviniemen haastajaa. Lähtökuopissa ovat ainakin Paavo Väyrysen entinen avustaja Riikka Manner ja hänen meppikollegansa Hannu Takkula. Valistuneet puolueen tuntijat arvioivat, että myös puoluesihteeri Timo Laaninen joutuu jättämään paikkansa.

Tuloksena on EU-kriittinen keskusta, joka ankkuroituu yhä tiukemmin maaseudulle ja hakee takaisin Perussuomalaisille menettämäänsä kannatusta.

Demareiden osalta lipposlaisuuden aika on lopullisesti ohi. Se merkitsee alati kasvavaa haparointia EU-politiikassa. Yhdessä kannatuslaskun kanssa tämä tarkoittaa myös kasvavia vaikeuksia hallituksessa eli populistisia kotiinpäinvetoja. Yhtään ei helpota se, että Paavo Arhinmäki kohensi kampanjallaan Vasemmistoliiton itsetuntoa. Demarivene vuotaa nyt molemmilta laidoiltaan.

Myös Vihreiden itsetunto on noussut aivan uusiin sfääreihin Pekka Haaviston menestyksen myötä. Sekään ei helpota hallitusyhteistyötä.

Vain Kokoomus jatkaa vaalien jälkeen kutakuinkin ennallaan. Pientä hypetystä seurannee presidentinvaaleista, mutta arkinen politiikka karistaa sen kyllä nopeasti. Hyvä puoli kampanjassa ja vaaliasetelmassa on, että Kokoomus on asemoitunut yhä tiukemmin puoluekentän liberaaliin, maltilliseen keskustaan. Siihen on hyvä löytää tiensä demareiden ja keskustan markkinamyönteisestä, liberaalista kaupunkilaisjoukosta.