Vastustajat vaivoinamme

"En tiedä, mutta vastustan", Jörö

Markkinoiden lainalaisuudet toimivat myös politiikassa. Sitä tarjotaan mistä on kysyntää.

Omalla mutumittarillani olen todennut, että politiikanvastaisuus on noussut vahvasti paitsi Suomessa myös koko Euroopassa. Yksi ja selkein todiste siitä on populististen liikkeiden nousu, joiden koko agenda perustuu vastustamiselle.

Vastustetaan Euroopan unionia, maahanmuuttoa ja tuoreimpana ilmiönä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisia oikeuksia.

Muutoksen pelko on aina vahvempi voima kuin epävarman paremman tulevaisuuden odotus. Se tekee yleensä vastustamisesta kiilusilmäistä, joskus fanaattista, kun taas muutoksen ajaminen on siihen verrattuna lämmintä maitoa.

Vastustamisen logiikka on myös aina ollut opposition perusoikeus. Hallituksen esitykset ovat oppositiosta katsottuna aina absoluuttisesti vääriä. Jos vastustamisen eetos politiikassa kasvaa, niin luontaisesti se valuu myös hallituspuolueiden poliitikkoihin. Niin näkyy käyneen. Vastustetaan milloin sotea, milloin rakenneuudistuksia tai ylipäätään hallituskumppanin esityksiä. SDP:n riveihin on näemmä rekrytoitu yksi varapuheenjohtajakin vain vastustamaan Kokoomusta.  

Kun politiikkaa vastustetaan, niin osasta poliitikkojakin tulee vääjäämättä politiikanvastustajia. Aina he vain eivät sitä itse huomaa. Jotkut taas huomaavat ja käyttävät markkinatilanteen hyväkseen. En tiedä kumpi on pahempi.

Mikael Jungner puhui blogissaan hallituksen voimattomuudesta ongelmien ratkaisuun ja palauttaa sen pakosta syntyneen hallituspohjan syyksi. Hallituspohjan ongelmasta ovat lausuneet myös pääministerit Jyrki Katainen ja Alexander Stubb sekä presidentti Sauli Niinistö. Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa jopa pohtii, syöksikö Niinistö lausunnollaan Kokoomuksen alamäkeen.

Olen samaa mieltä hallituksen voimattomuudesta ja myös siitä, että tuloksettomuus näkyy pääministeripuolueen kannatuksessa. Mutta olen myös sitä mieltä, että en usko opposition pystyvän yhtään parempaan.

Olen kuullut kyllä Juha Sipilän esittämiä muutamia hajaheittoja, mutten kokonaista ja koherenttia pohdintaa siitä mikä olisi hänen visionsa kymmenen vuoden päässä olevasta Suomesta. Timo Soinilta en tätä edes odota. Tavoitteistaan hiljainen oppositio kasvaa hallituspuolueiden vastustuksen kustannuksella.

Hallituksen voimattomuuden sijaan tai pitääkin miettiä koko politiikan voimattomuutta. Ensimmäisenä mieleen nousee kriisitietoisuuden puute. 90-luvun laman aikana talouden syöksykierre oli nopea, näkyvä ja vahva, mutta edes se ei riittänyt kattavan kriisitietoisuuden luomiseen. Iiro Viinanen kirjoittaa päiväkirjoissaan kuinka muutamat ministerit viikko toisensa jälkeen, Mauri Pekkarinen etunenässä, esittivät toistuvasti menonlisäyksiä omiin vaalipiireihinsä, vaikka maan talous sukelsi niin, että olimme viittä vaille IMF:n sylissä.

Nyt kun Suomen talous on hiljaa lipunut taantumaan ja kun valtiovarainministeriökään ei enää vanhaan tapaan julista synkkyyden sanomaa, niin vain harvalla poliitikolla on kykyä ja uskallusta antaa realistinen tilannekuva ja siihen pohjautuva poliittinen toimintamalli. Uskallan väittää vähän puolueellisestikin, että kokoomuksessa tällaisia poliitikkoja on onneksi muita enemmän ja se näkyy valitettavasti kannatuksessa. Todenpuhujia maailma ei edelleenkään rakasta.  

Vastustamisen eetos on populismin peruskivi. Toinen peruskivi on tarkoitushakuisen virheellisesti, opportunistisesti rakennettu tilanneanalyysi. Silloin populistista opportunismia on sellainenkin ajattelu, että valtiolla on pohjaton rahasäkki.

Jos tämän suuntaiset pohjavirtaukset ovat kovin laajasti levinneet, niin tuskin on odotettavissa, että mikään enemmistöhallitus Suomessa pystyisi näinä aikoina yhtään parempaan kuin tämä nykyinen!

 

Hallituspohja yllättää aina

Moni meistä, jotka näimme kevään 2003 vaalikeskustelussa  Anneli Jäätteenmäen ja Paavo Lipposen yhteenoton, emme olisi voineet tuolloin uskoa, että Keskusta ja SDP muodostavat maahan seuraavan hallituksen. Niinpä vain kävi.

Pääministeri vaihtui, mutta hallituspohja pysyi ennallaan vaalikauden loppuun saakka.

Neljä vuotta myöhemmin kovin yleinen näkemys oli, että sama hallituspohja jatkaisi. Tosin sellainen varaus oli, että kokoomuksen pitää hallitukseen päästäkseen saada melkoinen voitto. Voitto tuli ja sen myötä porvarihallitus. Tulos ei ollut suuri yllätys, mutta ei myöskään ennakkokaavailujen suosituin hallituspohjaveikkaus.

Edelliset hallitusneuvottelut muistaa jokainen. Kuka olisi osannut ennustaa six-packin ennen vaaleja!

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana vain vuonna 1999 muodostettu Lipposen kakkoshallitus oli sellainen, jonka pohjan politiikan ammattilaisten ja amatöörien enemmistö oli ennen vaaleja osannut arvata oikein.  Siinä Kokoomus ja SDP jatkoivat jo Lipposen ykkösen aikana alkanutta yhteistyötään.

Nyt viitisen kuukautta ennen vaaleja veikataan tulevaa hallituspohjaa kuumeisesti. Puolueiden linjanvedot viittaisivat porvarihallitukseen, arvioi moni pätevä politiikan seurannan ammattilainen.  En kiistä argumentteja. Totean vain, että päteviä argumentteja on esitetty punamultapohjallekin.

Sen perusteella kuinka vähän linjanvetoja olen kuullut Timo Soinilta, voisin päätellä, että asiakysymyksillä hän ei ainakaan tällä kertaa sulje Perussuomalaisia ulos hallituksesta.  Persujen kannatus on siinä määrin hiipuva, että ensi kevät on Soinin viimeinen ministerisauma. Kovin helposti hän ei sitä jätä käyttämättä. Niinpä kaikki ne hallituspohjat, joissa persut ovat mukana, ovat myös vakavia vaihtoehtoja.

Ja aina on sekin mahdollisuus, että nykyinen pohja jatkaisi. Jokaisessa hallituksessa on myös jatkuvuuden dynamiikkaa, vaikka erottavat tekijät olisivatkin ulospäin näkyvämpiä.

Tarinan opetus on, että spekulointi on politiikan suola ja sokeri. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa liian vakavasti, sillä pääruoka on yleensä yllätys. Ja vaikka kliseeltä kuullostaakin, niin vaalit ratkaisevat.

Menneiden yllätysten logiikka heijastaa kuitenkin aika pitkälle vaalivoittojen ja vaalitappioiden logiikkaa. Poikkeamia ovat ne, jotka haluavat oppositioon ihan itse, vaikkei vaalitulos siihen pakottaisi. Niin teki SDP Harri Holkerin hallituksen jälkeen ja niin tekivät perussuomalaiset viime vaalien jälkeen.

Sijoitusrahastokauppiaat joutuvat sanomaan, että mennyt kehitys ei ole tae tulevasta. Politiikan menneet yllätykset eivät takaa, että sellainen tulisi huhtikuun 2015 vaaleissa, mutta jos itse jonkun puolesta veikkaisin, niin sen puolesta, että veikkaukset menevät mönkään.

Pienyrittäjän paras olisi demarin etu

Helsingin pörssissä olevista kaupan alan yhtiöistä Verkkokauppa.com on ainoa, jonka tulos on tänä vuonna kohentunut, kertoi Kauppalehti elokuun puolivälissä.  S-ryhmän, K-ryhmän ja eritoten Stockmannin vaikeuksista kerrottiin laajasti samassa lehdessä ja syyksi nostetaan yleinen talouskehitys.  Kaupan ala ei myöskään odota lähitulevaisuudessa näkymien paranevan.

Verkkokauppa sen sijaan kasvaa. 2012 verkkokaupan osuus kaikesta vähittäiskaupasta Suomessa oli arviolta 6,1 prosenttia ja kasvu kaksi prosenttia. Vertailun vuoksi EU:n kasvuluku oli peräti 18 prosenttia ja Pohjois-Euroopan 15,1 prosenttia. Näin kertoo E-Commerce Europen kesällä julkistettu raportti.

Luvuista voi arvata, että verkkokauppa on jo syönyt perinteistä kauppaa. Valistunut veikkaus on, että trendi kiihtyy. Viidennes suomalaisesta verkkokaupasta oli kulutuselektroniikkaa ja sen osuus varmasti kasvaa edelleen. Digitalisoituminen söi jo valokuvausliikkeet ja levykaupat, ovatko kirjakaupat seuraavana vuorossa?

Yhdysvalloissa huomattava osa ostoskeskuksista on jo tyhjentynyt verkkokaupan vaikutuksesta. Samalla perinteisessä vähittäiskaupassa toiminta tehostuu. Itsepalvelukassat yleistyvät hitaasti mutta varmasti ja automaatio etenee varaston puolella, jolloin suuremmat yksiköt toimivat pienemmällä henkilömäärällä. Tämä tarkoittaa, että teollisuuden kohtaama rakennemuutos on tulossa kaupan alalle.

Kysymys kuuluu, mitä tästä seuraa politiikalle ja miten se liittyy demareihin ja pienyrittäjyyteen?

No siten vain, että vuosikaudet suomalaisessa politiikassa on puhuttu siirtymisestä palveluyhteiskuntaan ja siinä palveluyhteiskunnassa on tuijotettu kovin paljon erityisesti kaupan kasvuun ja toiseksi erilaisten hoivapalvelujen kasvuun.

Mutta huonolta näyttää. Verkkokauppa ja tekniikan muutos vie kaupan työpaikat. En laskisi myöskään hoivapalvelujen työllistävän vaikutuksen varaan. Seuraava haaste on nimittäin sen pohtiminen miten ihmiset voivat hoitaa itsensä ja toisensa vähemmällä työvoimalla. Esimerkiksi erilaiset Ehealth-sovellukset voivat säästää potilaiden aikaa ja vaivaa, mutta myös työvoimaa!

 

Entä sitten? Miten tämä edelleenkään liittyy pienyrittäjiin ja demareihin.

Ihan vain siten, että kun työmarkkinat muuttuvat ja perinteisiltä naisvaltaisilta demarialoilta lähtee työpaikkoja, niin korvaavat työpaikat eivät löydy perinteiseltä julkiselta sektorilta, joka sekin joutuu vähentämään työvoimaansa. Palveluissa tapahtuu se, mikä savupiipputeollisuudessa tapahtui jo aiemmin.

Yhä useamman ihmisen työ löytyy yhden ihmisen pienyrityksistä itsensä työllistämisen kautta. Näissä mikroyrityksissä tarjotaan erilaisia palveluita sekä yksityisille että yrityksille, niissä voidaan tehdä erilaista luovaa työtä ja vaikkapa käydä samalla pienimuotoista erikoistuotteiden kauppaa. Mutta kuten sosiaalipolitiikan professori Pertti Koistinen tänään Ylen haastattelussa sanoo, nämä mikroyrittäjät voivat vain haaveilla samanlaisesta sosiaaliturvasta mikä palkansaajalla on.

Reippaan vuosiflunssan kouriin joutuvat pienyrittäjä ei karenssisääntöjen vuoksi saa sairauspäivärahaa vaikka menettää tulonsa. Työttömäksi jäävä pienyrittäjä voi jälleen reilun karenssin jälkeen päästä peruspäivärahalle. Eläkemaksuja ei kannata maksaa kuin alimman minimin mukaan, koska jokainen euro on poissa omasta päivittäisestä kulutuksesta. Jokainen vietetty lomapäivä maksaa menetetyn yrittäjätulon verran.  Tätä se käytännössä on. Ja jos tähän halutaan parannusta, niin jokaisen parannuksen maksaa joku muu, sillä pienituloisen mikroyrittäjän kassasta ei enempää rahaa liikene.

En epäile hetkeäkään etteivätkö suuret porvaripuolueet ymmärtäisi näitä ongelmia. Yhteiskunnassa, jossa työelämään liittyvät muutokset on kytketty niin vahvasti työmarkkinajärjestöjen yhteiseen mielipiteeseen, on kuitenkin turha luulla, että merkittäviä muutoksia syntyisi, ellei myös SDP näe tätä ongelmaa ja ole valmis etsimään siihen ratkaisuja. Siksi demareiden kanta on tärkeä.

Toinen syy on sitten se, että en minä ainakaan usko, että tämä yhteiskunta siitä paranee, jos demareiden äänet valuvat populistipuolueille, joihin myös suomalaisen laitavasemmiston lasken.  Joten ryhtykää vain toimeen, ei se ole Kokoomukselta pois, jos muutkin ymmärtävät yrittäjien ongelmia.

Paras on hyvän vihollinen eli miten normihaukka kesytetään

Otetaan sepitetty esimerkki. Maailmassa on epäkohta. Joku on saanut ruokamyrkytyksen laitosruuasta. Alkaa keskustelu. Politiikka haluaa ratkaista asian ja kysyy neuvoa asiantuntijalta. Asiantuntijana toimiva viranomainen kertoo, että työntekijöiden on noudatettava hygieniavaatimuksia ja ruoka on säilytettävä tietyssä lämpötilassa, jotta moinen ei toistuisi. Asia etenee ja lopulta politiikka hyväksyy suosituksen normiksi.

Aikaa kuluu, kaikki yrittävät noudattaa normia ja kaikki on hyvin. Sitten havaitaan pari uutta epäkohtaa: Suomessa on köyhiä ja laitosruokaa jää yli. Ongelmat kohtaavat ja auttavat toisiaan. Jaetaan laitoskeittiöistä ylijäävää ruokaa päivän päätteeksi köyhille.

Edellisen ongelman ratkaisusta tulee kuitenkin este uuden ongelman ratkaisulle. Normiksi asetettua lämpötilarajaa on vaikea noudattaa ja työläs valvoa. Sitä on kuitenkin noudatettava ja valvottava, koska muutoin viranomaiset syyllistyvät laittomaan toimintaa. Olkoonkin, että ruuan lämpötila ei olisi vaikuttanut alkuperäisiin ruokamyrkytyksiin.

Lopulta hyväntekeväisyydestä tulee niin työlästä ja hintavaa, että siitä luovutaan. Viedään ruoka taas biojätteisiin. Kukaan ei liene tyytyväinen, mutta normi täyttyy ja ruokamyrkytyksen riski on vältetty. 

Tarinan alkuosa on sepitettä, loppuosa on totta. Mutta koko mekanismin tunnemme politiikasta: yksi tavoite kieltää toisen.

Nopeasti googlattuja otsikoita kunnallisesta kieltämisestä:

Helsinki kieltää päiväkotilapsilta ksylitolipastillit
Miksi kaupunki kielsi kahvila-auton?
Läpiajopyöräily kiellettiin kokonaan hautausmaalla
Kaupunki kielsi päiväkotikuvaukset
Kaupunki kielsi onkimatojen kaivamisen

Jokaisella kiellolla saattaa kieltäjän näkökulmasta olla rationaalinen perustelu, joka kenties vielä perustuu normiin, jota tämän on tarkoitus valvoa. Tosin aika usein viranhaltija toimii myös varovaisuusperiaatteen mukaisesti niin, että hän itse tai hänen edustamansa taho ei ainakaan joutuisi vastuuseen, mikäli jotain menee pieleen.

Näin toimittiin Savonlinnassa viime talvena, jossa uimahallista kiellettiin avantoon meneminen siksi, että avantoa ja siellä kävijöiden turvallisuutta ei voinut valvoa. Näppärät avantouimarit ratkaisivat ongelman poistumalla kotiin kylpytakissa ilmoittaen, että ei kuulu kaupungille eikä sen liikuntatoimelle se käykö hän omalla kotimatkallaan avannossa vai ei. Sittemmin hölmöily loppui ja allasalueelta avannolle vievä ovi avattiin.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa ylijäämäruuan lämpötila pidettäisiin normin rajoissa, jolloin ei olisi pienintäkään pelkoa, että myöhemmässä jakelussakin taatusti kukaan ei saisi ruokamyrkytystä. Parhaassa maailmassa uimahallin avantoa valvottaisiin, jottei kukaan hukkuisi - kuten siinä avannossa ei ole tähänkään mennessä hukkunut. Parhaassa maailmassa kaupunki maksaisi ksylitolipastillit ja lapset eivät hautaisi niitä tyynyjensä alle.

Tässä ainoassa maailmassa ei vain niin ole, että jokaisen pienenkin riskin torjuntaan kannattaisi käyttää yhteisiä resursseja. Avannossa kävijä ottaa riskin siitä, että ei sieltä enää nouse. Kadun ylittäjä ottaa suuremman riskin, mutta koska kadun ylittäminen on välttämätöntä toisin kuin avannossa uiminen, niin myös yhteiskunnan on kohtuullista turvata kadun ylittäminen suojatein ja liikennevaloin. 

Jos paras maailma on se, jossa riskit minimoidaan, niin saadaan maailma, jossa on kovin vähän sijaa hyville asioille. Siinä maailmassa ei ole sijaa tyhjiin venehalleihin järjestettäville kirpputoreille tai kahvila-autoon investoiville pienyrittäjille. Siinä maailmassa vastuu riskeistä ulkoistetaan yhteiskunnalle ja avantouinnistakin tulee exreme-laji.

***

Jos ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Politiikassa on kaksi työkalua - valta kieltää tai sallia ja valta antaa rahaa. Poliitikko, joka ei käytä vasaraansa näyttää toimettomalta, joten kohdatessaan epäkohdan hän alkaa toimia rahan tai norminannon puolesta silloinkin kun olisi parasta olla tekemättä mitään.

Maailmassa, jossa ihmiset elävät turvallisuuden illuusiossa on poliitikon kuitenkin kovin vaikea sanoa, että ihmisenä olemiseen liittyy riskejä ja että politiikan keinoin ei ole tarkoituksenmukaista tasoittaa kaikkia kuoppia. Sellaisesta sanomisesta saa niskaansa aika helposti joko kovan ja välinpitämättömän tai laiskan ja saamattoman leiman.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että politiikassa parempi on saamaton laiskurikin kuin tyhmä touhottaja. Moni ahkera normihaukka tekee paraikaa parasta maailmaa tavoitellessaan hyvän maailman toteutumisen kovin vaikeaksi.  

Koprolaalikko kirkkokuorossa?

Helsingin Sanomien gallup kertoi tänään kokoomuslaisittain iloisen uutisen. Pääministeripuolueen Kannatus 22,1 prosenttia. Selkeä ykkössija irtosi 2,2 prosenttiyksikön erolla kakkosena tulevaan Suomen keskustaan. Ero on suurempi kuin kyselyn virhemarginaali.

Huomattavaa on, että HS:n kannatuskyselyissä Kokoomuksen kannatus on noussut johdonmukaisesti koko kevään ja kesän ajan. Samaan aikaan toiseksi suurimman oppositiopuolueen  kannatus on kulkenut alaspäin kuin pelikuva. Se suurin oppositiopuolue on puolestaan lasketellut jo kymmenen kuukauden ajan.

Mutta katsotaan hetkinen kuinka keskustan kannatus on kehittynyt parin vuoden aikana ja mitä on tapahtunut. 2011 keskusta otti sellaisen rökäletappion, että se varmasti muistetaan pitkään. Ja niin kuin sekään ei olisi riittänyt, kannatus sukelsi vielä vaalienkin jälkeen.

Vuoden 2012 puoluekokouksessa ja Juha Sipilän valinnan jälkeen kannatus ampaisi jälleen ylös ja hetkeksi Keskusta nousi gallupkannatuksessaan suurimmaksi puolueeksi. Nousu taittui viime talvena ja helmikuusta alkaen puolueen parhaasta kannatuksesta on sulanut noin kaksi ja puoli prosenttiyksikköä.

Galluppien tulkinnassa varovaisuus on viisautta enkä väitä, että Keskustan kannatuskasvu olisi Sipilän ansiota. Toki uudella puheenjohtajalla on varmasti vaikutusta ollut, mutta osansa on ollut hallituksellakin. Ja tämä ihan vain siksi, että se on hallitus. Osa Perussuomalaisten puolella käyneistä kannattajista on niinikään oletettavasti palannut takaisin Keskustan kannattajiksi.

Mutta onpa niinkin, että jotain on kevään aikana tapahtunut Keskustan omassa tavassa tehdä politiikkaa. Saapa nähdä miten se on puolueen kannatukseen vaikuttanut. Esimerkkejä löytyisi monelta poliitikolta, mutta otetaan tähän nyt Sirkka-Liisa Anttila.

Oheiset otsikot ja sitaatit on julkaistu huhtikuun ja elokuun välillä ja ne ovat joko hänen suustaan tai hänen lausuntojensa uutisointeja:  

"Kokoomuksen puheenjohtajana voi pärjätä Twiittailemalla"

"Toimittajat syövät kokoomuksen kädestä"

"Anttila tylyttää kokoomusministereitä"

"Anttila tölvii kovin sanoin pääministeri Alexander Stubbia (kok)"

"Anttila ryöpytti kokoomusta maatalouden 141-tuesta"

Tölvii, tylyttää, ryöpyttää! Politiikka on totisesti kontaktilaji. Jos viitseliäisyyttä riittää, niin aika monilta keskustan poliitikoilta saa kevään ajalta kerättyä vastaavaa aineistoa. Ehkä Apollonkadun pimeyksissä on soppatykki, josta joku synkkä satraappi ammentaa sappea puolueen jaettavaksi.    

Mikael Jungner antoi tänään viisaasti vinkin poliitikoille "(Keskusta/Persut/SDP): Voitte jatkaa Kokoomuksen mäiskimistä kunnes Kokoomuksen kannatus on 25 prosenttia. Tai sitten ajaa omaa linjaa ja nousta suurimmaksi puolueeksi."

Alex Stubb puolestaan sanoi diplomaattisesti Ylelle, että suurimmalle puolueelle kritiikki on luonnonlaki, mutta tärkeintä on, että tekee asioita omalla tavalla ja on oma itsensä.

Molemmilla on viisautensa. Kritiikkiä tulee ja sitä pitää sietää, mutta viisas osaa keskittyä omaan tekemiseensä.  Se vain tuli mieleen, että jos sitten tölviminen, tylyttäminen ja ryöpyttäminen onkin jonkin puoleen tapa tehdä asioita ja olla oma itsensä. Että se toimii kuin koprolaalikko kirkkokuorossa - rumia sanoja tulee väkisinkin huudeltua laulun lomaan.

Vihreät ääriliikkeiden kelkassa?

Uuden europarlamentin kolme äänestystulosta kannattaa panna merkille. Kaksi viikoa sitten Martin Schulz äänestettiin parlamentin puhemieheksi 409 äänellä. Viime tiistaina Jean-Claude Juncker valittiin komission puheenjohtajaksi 422 äänellä.  Keskiviikkona Jyrki Katainen yhdessä kolmen muun ehdokkaan kanssa valittiin komissaareiksi 421 äänellä.

Äänestysluvut tarkoittavat sitä, että parlamentissa kansanpuolue EPP, sosialistit  S&D ja liberaalit ALDE muodostavat selkeän ja voittoisan enemmistön. Samalla parlamenttiin on muodostunut selkeä oppositio, jossa ovat äärivasemmisto, äärioikeisto, euroskeptikot, sitoutumattomat ja – vihreät!

Mielenkiintoinen viiteryhmä Vihreille, joiden linjaukset ovat yleensä olleet Eurooppamyönteisiä.

Vihreiden saksalainen Sven Giegold arvosteli Kataisen linjaa liian yksipuoliseksi ja hän totesi puheenvuorossaan talous- ja raha-asiainvaliokunta ECONissa negatiivissävyisesti, että ”2012 pyysitte, että Kreikalle ei annettaisi enää lisäaikaa ja vastustitte voimakkaasti eurobondeja ja kaikkea velan yhteismitallisuutta ja kannatitte säästöjä. ”

En tiedä huomasivatko Euroopan Vihreät, että heidän oma suomalainen jäsenpuolueensa oli ja on hallituksessa, joka on hyväksynyt nuo kaikki Giegoldin listaamat linjaukset. En ole myöskään huomannut että Suomen Vihreät olisivat puolustaneet oman hallituksensa komissaariehdokasta, jota vastaan Europarlamentin Vihreät asettuivat ECONissa. - Päinvastoin parlamentin äänestyksessä Vihreiden Heidi Hautala äänesti tyhjää!!

Olen niin ikään ihmetellyt viime aikoina sitä ärhäkkyyttä, jolla hallituskumppanin edustaja on puolustanut parlamentin valiokuntien johtopaikkoja vaille jääneitä ääripuolueita. Demokratiaan kuuluu enemmistön tahto, joten sen noudattaminen tuskin on epädemokraattista! En ymmärrä myöskään mitä ihmeellistä on siinä, että ne, jotka ovat etukäteen selvästi ilmoittaneet vastustavansa EU-instituutioita, parlamentti mukaan luettuna, jätetään valitsematta valiokuntien johtoon.  

En viitsi tarkemmin miettiä mitä motiiveja jaetun pahan mielen taustalta löytyy, mutta jos oireilu jatkuu, niin voisi olla hyväksi miettiä asiaa myös hallitusyhteistyön toimivuuden näkökulmasta. Sitäkin tietysti voisi kysyä, missä ovat olleet suomalaiset keskustalaiset keskustelusta, jossa on arvosteltu menettelyä, jonka hyötyjänä oli nimenomaan ALDE.

Parlamentissa näyttää kuitenkin siltä, että on muodostunut vakaa enemmistö kolmesta vastuullisesta ryhmästä ja pääosin eriasteisten populistien ja ääriliikkeiden kansoittama kirjava oppositio. Vihreät näyttävät paikkansa valinneen.

(korjattu komissaariäänestystä koskeva tieto. Toisin kuin henkilövaaleissa yleensä, ei kyseessä ollutkaan salainen lippuäänestys)

Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.

Keskustalainen emävale

Suomen Keskusta taistelee eurovaalikampanjassaan niin kiihkeästi eurobondeja vastaan, että totuus on kynnetty syvälle peltoon.

Keskusta otti puoluevaltuustokannanotossaan 27.4. kantaa eurobondeja vastaan ja totesi muun muassa, että " Keskustan eurooppalaisen puolueryhmän, keskustaliberaalin ALDE:n, enemmistö vastustaa eurobondeja."

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sanoi STT:n haastattelussa 14.4.2014: ”Yhteinen velka on niin iso askel kohti liittovaltiota, että housut repeää. Etelä-Euroopan mailla on tietenkin kova halu yhteiseen velkaan sattuneesta syystä. EU:n sosiaalidemokraattien kärkiehdokas kannattaa eurobondeja selkeästi, samoin Euroopan kansanpuolueen kärkiehdokas. Se on vaarallista puhetta."

Ehkä Sipilä ja hänen johtamansa Keskusta eivät tiedä mitä heidän oma ryhmänsä ja sen puheenjohtaja  eurobondeista oikeasti ajattelevat. Tai sitten he valehtelevat. Tarkistetaanpa totuus.

18.1.2011 ALDE-ryhmänpuheenjohtaja Guy Verhofstadt otti vahvasti kantaa eurobondien puolesta: "We back the ambitious proposals of Commissioner Olli Rehn."

ALDE:n omat kärkiehdokkaat Verhofstadt ja Rehn ovat niin monissa yhteyksissä ilmoittaneet kannattavansa eurobondeja, että vain eurooppapolitiikkaa täysin seuraamaton on jäänyt näistä tietämättömäksi. Yle uutisoi 30.9.2012 kuinka Rehn vihreän valtuuskunnan kokouksessa Hämeenlinnassa puolusti eurobondeja ja sanoi, että niitä voidaan verrata Suomen kuntarahoitukseen, jossa kunnat yhteisvastuullisesti jakavat velkataakkansa.

Helmikuussa 2012 Euroopan parlamentti hyväksyi päätöslauselman vakauslainoiksi nimetyistä eurobondeista numeroin 515-125. Kyseessä oli siis parlamentin mielipide, ei lakiasäätävä päätös.  

ALDE äänesti parlamentin äänestyksessä 54 puolesta, neljä vastaan ja 20 tyhjää. Sosialistit äänestivät yksimielisesti puolesta, yksi tyhjä. 

EPP:ssä päätöslauselmaesityksen vastustus oli suhteellisesti selvästi suurempaa kuin ALDEssa –  29 äänesti vastaan, 218 puolesta ja kuusi tyhjää.

Kyseinen päätöslauselma koski vakauslainojen toteutettavuutta ja siinä todetaan maltillisesti, että  "voisi olla euroalueen edun mukaista kehittää yhteiset likvidit ja monipuoliset joukkolainamarkkinat ja että sen jälkeen, kun euroalueelle on uskottavasti saatu vakiinnutettua vakauden kulttuuri, vakausjoukkolainojen markkinat tarjoaisivat kestävän vaihtoehdon Yhdysvaltain dollariin sidotuille joukkolainamarkkinoille ja tekisivät eurosta maailmanlaajuisen "tuen ja turvan".

Päätöslauselman valossa eurobonditkaan eivät näytä siltä tulonsiirtounionin peikolta, jonka keskusta on luonut.

(Täsmensin äänestyslukuja, kiitos Heidi Jern)

Perusarvot ja vaalikoneet

Perusarvot kunniaan, julisti ystäväni aikanaan yhteisessä nuoruudessamme, ja jatkoi: "Arvo Salo, Arvo Aalto ja Arvo Ylppö!"

Nyt ovat ajat muuttuneet ja perusarvot on kuopattu niin syvälle, että ainakaan vaalikoneen rakentaja ei enää arvoa tuntisi vaikka kadulla vastaan tulisi, hattua nostaisi ja kättäpäivää sanoisi.

Sekä Hesarin että ylen vaalikoneessa on omat osionsa arvokysymyksille. Tai niin ne on otsikoitu. Hesari kysyy kantaa koulukuriin, samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuksiin ja julkisten palvelujen tuottamistapaan. 

Yle utsii kantaa muun muassa väitteisiin "tykkään EU:sta", "Elinkeinoelämän ääni kuuluu EU:ssa liian voimakkaana" ja "EU-maista tulevat työntekijät vievät suomalaisten työpaikat".

Humen giljotiini sanoo, että tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Tämä on unohtunut kummankin koneen tekijältä. Ylen koneen tekijältä tosin vielä huomattavasti pahemmin.

Se olenko sitä mieltä, että elinkeinoelämän ääni kuuluu liian heikkona tai voimakkaana ei kerro mitään siitä miten voimakkaana tai heikkona sen pitäisi mielestäni kuulua. Joudun pohtimaan onko tässä yritetty rakentaa yhteyttä näkemykseen EU-lobbauksesta vai ehdokkaiden yritysmyönteisyyteen.

Hesarin kysymys siitä, pitäisikö kotikunnan hyväksyä valtion tekemä tarjous turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta, on vähän vastaavanlainen. Jos puollan liikkumisen vapautta aina siihen pisteeseen saakka, että katsoisin vastaanottokeskusten toimivan sitä vastaan, niin vastaan samalla tavoin kuin se, jonka mielestä maahan ei pitäisi laskea sisään ainuttakaan ulkomaalaista.

Menemättä syvemmälle filosofian syövereihin katson Wikipediaa, jonka mukaan "arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta."

Arvojen sijaan monet kysymyksen mittaavat asenteita. Eli suhtautumista johonkin kohteeseen. Kun Yle kysyy tykkäänkö EU:sta vai en, on kyseessä asenne. Se tykkäänkö EU:sta, ei kerro tykkäänkö talouskasvusta, vapaasta liikkuvuudesta tai kansojen välisestä yhteistyöstä eikä varsinkaan siitä pidänkö näitä asioista tai niiden välityksellä saavutettavaa asiantilaa toivottavana!

Voin aivan hyvin olla sitä mieltä, että kaikkien Euroopan maiden pitäisi muodostaa yksi valtio, jolla on vain yksi hallitus ja olla siksi tykkäämättä EU:sta. Tai voin tykätä EU:sta siksi, että se juuri vikojensa vuoksi palvelee minun hyväksi katsomiani tavoitteita.

Ja sitten aivan toinen asia on se millaisia arvokysymyksiä ehdokkailta ylipäätään pitäisi kysyä. Onko koulukurin korostaminen millään tavoin olennaista kun valitaan edustajia Euroopan parlamenttiin, jonka kompetenssiin kansallisten koulujen järjestyksenpito ei millään tavoin liity. Vai pitäisikö tästä koulukurikysymyksestä kyetä päättelemään jotain muutakin ehdokkaan ominaisuuksista, asenteista ja arvomaailmasta? Miksei Hesari mieluummin kysy, että tekisikö tiukempi budjettikuri jäsenmaista parempia? Ja huom. tässäkin on kyse tosiasiaan liittyvästä käsityksestä, ei siitä miten toivoo asioiden olevan!

Täydellistä vaalikonetta odottaessa joudun vastaamaan oman henkilökohtaisen vaalikoneeni kysymykseen:  "Kenestä ehdokkaasta tykkäät eniten?" Ihan vanhalla kokemuksella veikkaan nimittäin, että ihan niin kuin autokaupassa, niin äänestyskopissakin rationaalisia perusteluja tarvitaan vain vahvistamaan tunnepohjalta tehtyä päätöstä!

Ja sitten ne oikeat kysymykset...

Jos rationaalisia kysymyksiä meppiehdokkaille kaivataan, niin vaalikoneita paljon parempia kysymyksiä on tehnyt Brysselin Kansallisseura. Olkaa hyvät, tässä vielä kerran Nypässä ja Facebookissa julkaistu kysymyssetti johdantoperusteluineen.

Testaa meppisi - BKS:n kysymyspatteri meppiehdokkaille
(Saa jakaa ja käyttää vaalikentillä, julkaistu Nykypäivässä)
Suomella on vain 13 meppiä, joten yhteenkään vapaamatkustajaan ei ole varaa. Eurovaalien on oltava tiukka ja kova työhaastattelu, jossa poliittisten mielipiteiden lisäksi testataan myös ehdokkaiden perustiedot ja osaaminen. Eikä mielipiteeksikään riitä, että EU on paha tai hyvä. Vaikutusvaltaisen mepin on osattava perustella näkemyksensä sekä Tammelan torilla, ...parlamentin keskustelussa että kansainvälisen talouslehden palstalla.

Tämän vuoksi Brysselin Kansallisseura on laatinut 10 + 1 kysymystä, jolla jokainen äänestäjä voi testata ovatko ehdokkaat tutustuneet edes perusasioihin. Joihinkin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia. Selityksiä voi hakea muun muassa Euroopan parlamentin, Eurooppatiedotuksen ja EPP-ryhmän nettisivuilta.

1) Missä valiokunnassa haluat työskennellä ja minkä asian/asioiden parissa?
2) Mitä mieltä olet parlamentin oikeudesta laatia omia lakialoitteita?
3) Mikä on näkemyksesi Euroopan parlamentin toimipaikoista?
4) Mainitse kolme konkreettista esimerkkiä Euroopan parlamentin toimivaltaan kuuluvista päätöksistä, joilla parlamentti parhaiten loisi Eurooppaan uusia työpaikkoja.
5) Missä asioissa EP:n vaikutusvalta on suurimmillaan?
6) Parlamentti on täynnä mielenkiintoisia tehtäviä: kvestori, koordinaattori, huissieeri vai valiokunnan varapuheenjohtaja? Missä näistä käyttäisit valtaasi?
7) Miten vastaisit väitteeseen: "EU:sta tehdään liittovaltiota mm. eurokriisin nojalla."
8) Pitäisikö kansallisten parlamenttien asemaa vahvistaa EU:n päätöksenteossa? Perustele näkemyksesi.
9) Mikä sinusta on yhteisömetodin merkittävin ongelma?
10) Mitä hyötyä tai haittaa pankkiunionista olisi?
+1) Kykenetkö neuvottelemaan englanniksi mistä tahansa EP:n toimivaltaan kuuluvasta lainsäädäntökysymyksestä ilman ulkopuolista apua?

 

Nimistöbrändäystä kunnille

Suomalaiset kunnat ovat nimistön perusteella vähän tylsiä paikkoja. On järviä, jokia, niemiä, vesiä ja mäkiä eikä kukaan oman maakunnan ulkopuolella osaa sanoa oliko tämä Pielajärvi tai Niemivesi nyt Keski-Pohjanmaalla vai Ylä-Savossa vai jossain aivan muualla.  

Kuntaliitokset antaisivat kunnille oivan tilaisuuden uudelleenbrändäykseen yksilöllisten ja paremmin kuvaavien nimien myötä. Liitoskuntien nimiaineksia ennakkoluulottomasti hyödyntävä uusi nimi heijastelisi kunnan sielunmaisemaa pelkän maantieteellisen maiseman sijaan.

Esimerkiksi oman kotikuntani Kerimäen liittäminen Punkaharjuun ja Savonlinnaan olisi tarjonnut mahdollisuuden muuttaa koko uuden kunnan nimeksi Kepunlinna. Esimerkki puhunee puolestaan.

Jotta vähävaraisten kuntien ei tarvitsisi tuhlata veroeurojaan kalliisiin konsultteihin, joiden ehdotuksena olisi nimiä, jotka voitaisiin sekoittaa valtion liikelaitoksiin tai ammatillisiin oppilaitoksiin kuten vaikka Vitella tai Analia, niin tarjoan tässä aivan vapaasti ja veloituksetta kuntapäättäjien käyttöön muutamia ehdotuksia tulevia liitoksia varten.    

Ylä-Karjalassa valtuustot äänestävät neljän kunnan yhdistymisestä. Lieksa, Nurmes, Juuka ja Valtimo muodostaisivat Pielisjärven kunnan. Taas tulisi yksi uusi järvi kymmenten järvien nimistöön.

Jullinuvan nimestä puolestaan heijastuisi se avoimuus, jolla Lieksassa maahanmuuttajat otetaan kantaväestön syleilyyn. Samalla se peilaisi sitä ikiaikaista tietoa, joka jo minulle 80-luvulla Joensuussa kerrottiin, että jos ei viikonloppuna missään mitään tapahtunut, niin ainakin Valtimon Rumon kylällä oli miestä puukolla tökätty. Historia kohtaisi nykyisyyden.

Tai ajatellaanpa mikä moderni ja kantaaottava nimi saadaan Leppävirran ja Varkauden yhdistelmästä!  Ei pelkästään Vesistö- tai Metsärikos, vaan suuremmalla, uljaammalla ja yleisemmällä tasolla: Ympäristörikos! Sieltä sitten ponnistaisi kunnallisvaaleihin muun muassa Vihreiden paikallisosasto Vihreä Ympäristörikos!

Etelä-Karjalassa koko maakunnan kokoinen uusi liitoskunta olisi tietysti Limapala. Tai jos Suomenniemeä ei unohdeta, niin Suolimapala. Sellaista paikkakuntaa ei kukaan unohtaisi vaikka kuinka haluaisi!  

Toisaalta voihan nuo periaatteet myös unohtaa ja ulkoistaa koko nimeämisen, jolloin siitä saisi oivan tulonlähteen veronmaksajien tuskaa helpottamaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei tarvitse edes vaihtaa opastekylttejä kun niissä muutoinkin lukee vain Kehä I länteen tai itään! Tervetuloa sitten Koff-Cityyn, Ikea-Finlandiaan tai Microsoft-Cloudiin!

Hauskaa Vappua!

 

 

EU-kliseitä - etäinen ja sekava

EU-aiheisissa lehtijutuissa ja erilaisissa keskusteluissa törmää ylitse muiden kahteen kliseeseen, jotka myös Helsingin Sanomat toisti tämän aamun pääkirjoituksessaan.

Ensimmäinen kliseistä on se, että "äänestäjät pitävät EU-parlamenttia etäisenä." Lehti kertoi myös syyn sille: "Siitä kertoo sekin, että europarlamentaarikoksi valittu käytännössä katoaa heti valintansa jälkeen kotimaan julkisuudesta."

Sitä Hesari ei kertonut, että suomalaisia kirjeenvaihtajia Brysselissä nostamassa meppejä julkisuuteen on enää puoli tusinaa, kun kymmenen vuotta sitten heitä oli tuplasti. Ei sitäkään, että politiikan toimituksia on supistettu ja politiikalle annettu palstatila on kutistunut. Ei ihme, että mepit katoavat.

Samalla voi kysyä montako tuntematonta ja kadonnutta kansanedustajaa eduskunnassa on? Jos taas meppien vertaaminen ministereihin on reilumpaa, niin silloin pitää kysyä toimittajiltakin, miksei käsi ojenna mikrofonia ja haastattelunauhuria mepin eteen silloin kun kommentille olisi sijaa?

Siihen en usko, että etäisyys olisi olennaisesti maantieteestä johtuva ongelma. Toki myönnän, että tässä suhteessa minulla voi olla vakava näköharha. Matka-aika Brysseliin Helsingistä on kaksi ja puoli tuntia. Junalla ehtii siinä ajassa Imatralle. Tietääkseni Imatralla ei päivitellä, että eduskunta on niin etäinen.

Etäisyys viitanneekin henkiseen etäisyyteen. Eduskuntatalo on suomalaisille tuttu jo rakennuksena päivittäisistä uutiskuvista, koulutunneilta ja aika moni on talossa myös käynyt. En tiedä kuinka moni tietää miltä Euroopan parlamentti näyttää, mutta useamman soisi talossa vierailevan.  

Toinen henkisen etäisyyden mitta on talon toiminnan tunteminen. Tässä tullaankin toiseen kliseeseen, joka kuuluu Hesarin sanoin: "Unionin päätöksenteko näyttää kansalaisten silmissä varmasti sekavalta."

Päätöksenteko näyttää sekavalta, jos se näytetään sekavasti. Se myös näyttää sekavalta, jos hoetaan koko ajan, että se on sekavaa.

Päätöksenteko mystifioitiin 90-luvulla

Väitän, että meitä suomalaisia vaivaa yhä liittymisvaiheessa tapahtunut EU:n päätöksenteon mystifiointi. 90-luvun tuoreella jäsenmaalla oli EU-eliitti, josta osa alleviivasi omaa asiantuntemustaan käyttämällä kansalaisille tuntematonta euroslangia ja selittämällä päätöksentekoa vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Tosin täytyy myöntää, että Unionin rakennekin on noista ajoista selkeytynyt, muun muassa Lissabonin sopimuksen myötä.

Väitän kuitenkin aina, että perusrakenne ei ole monimutkainen: EU:n yleistä etua ajavalla komissiolla on aloiteoikeus ja kansalaisia edustava parlamentti yhdessä jäsenmaita edustavan neuvoston kanssa hyväksyy lainsäädännön. Monimutkaista siitä tulee yksityiskohdissa, mutta ei sekään ylivoimaista rakettitiedettä ole. Ongelma on useammin siinä, että media vetää mutkat suoraksi.

Parlamentin tai neuvoston omat kannat uutisoidaan usein lopputuloksena ennen kuin instituutiot ovat päässeet yhteiseen kantaan. Komission esityksistä tai jopa keskustelualoitteista uutisoidaan joskus kuin ne olisivat EU:n päätöksiä. Jopa parlamentin oma-aloitemietinnöistä uutisoidaan välillä tyyliin: "EU vaatii..."

Se, että instituutioilla on joskus tarve korostaa omaa rooliaan päätöksenteossa, ei tietenkään selkeytä kuvaa. Myönnän, että tässä olisi parantamisen varaa. Mutta EU-sensaatioita metsästävät otsikkonikkarit käyttävät myös jokaisen tilaisuuden hyväkseen kertoakseen vaikkapa, että EU kieltää ilmapallot lapsilta.

Joskus on myös peilin vika, että kuva on vino

Eurovaalien oheiskohinaa

Vaalien lähestymisen huomaa myös etujärjestöjen kuhinasta. Eurovaalien alla ymmärrettävän moni haluaa kertoa ehdokkaille ja puolueille omat kantansa tärkeisiin kysymyksiin.

Hyväksi havaittu tapa on ollut esittää kysymyksiä. Mitä mieltä puolueenne/parlamenttiryhmänne/ehdokkaanne on näistä meidän edunvalvontamme alaan kuuluvista tärkeistä asioista? "Pitäähän mielestänne kehitystä edistää", kysyy kehityksenedistämisen neuvottelukunta. Vastausten perusteella voidaan esitellä kehitysmyönteisimmät ehdokkaat.

Vaikutan, siis olen, on edunvalvojan motto. Osalla se kääntyy muotoon "ruikutan, siis olen". Ellei edunvalvoja näytä olevan valveilla aina ja kaikkialla, hän voi pelätä, että hänet unohdetaan. Jäsenistö voisi jopa kysellä, eikö meidän asialle mitään tehdä.  Niin silloinkin, vaikka valvottavana olisi varsin niukasti etuja.

Tämä kaikki juohtui mieleeni, kun käteni yhytti OAJ:n esitteen "Europarlamenttivaalit 2014". Kaikki kunnioitus hyvälle edunvalvontajärjestölle, mutta esitteen viesti kiteytyy yhteen pallukkaan ja se kuuluu: "vastuu koulutusasioista tulee kuulua jäsenmaille itselleen."

No niinpä. Euroopan parlamentti ei voi muuttaa perussopimuksia, joten eurovaaleissa ei päätetä koulutusasioiden siirtämisestä unionin kompetenssiin. OAJ:n keskeinen vaatimus ei siis liity eurovaaleihin, vaikka niin näyttääkin!

Suurin piirtein kaikki muu paperissa on sellaista, jonka jokainen on valmis hyväksymään, kuten että europarlamentaarikkojen on oltava aktiivisesti vuorovaikutuksessa järjestöjen kanssa, tutkimukseen on sijoitettava ja että opettajien koulutustason on oltava korkea.  

Älköön nyt OAJ:lainen opettajakunta ottako hernettä sieraimeensa, olen toki sitä mieltä, että opettajat ja heidän etujärjestönsä ovat kovin tärkeitä. Käytän vain OAJ:ta esimerkkinä siitä oheiskohinasta, joka eurovaaleihin liittyy. Olen nimittäin aivan varma, että vastaavia esimerkkejä tulee muitakin, ellei jo ole tullut.

Oheiskohinan luoma harha on, että äänestäjät - ehkä jopa eräät kokemattomammat ehdokkaatkin -  jättävät havaitsematta mistä näissä vaaleissa päätetään ja mistä ei. Kun puhutaan siitä minkä asioiden pitäisi olla unionin tai jäsenmaiden päätösvallassa, olisi syytä muistuttaa myös siitä, että oikeastaan siitä pitäisi puhua eduskuntavaaleissa! Hallitukset keskenäänhän perussopimusta muokkaavat!

Ymmärrän, että vaalit ovat oiva aika muistuttaa, että mekin olemme olemassa. Joskus tulee vain mieleen Kummelien laulunsanat: "antakaa kun määkin huudan, määkin olen kännissä."

Tarvitseeko demokratia konsultteja?

Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta mihin kannattaisi mennä, ollaan hukassa. Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta, miten päästään parhaiten siihen satamaan, johon on päätetty mennä, ollaan viisaasti vesillä. Ja jos paatin kippari käyttää luotsia, joka tuntee vedet huonommin kuin hänen perämiehensä, ollaan vaaran äärellä. 
 

Politiikan ja ulkopuolisten konsulttien suhde näyttää samalta. Ellei päämäärä ole tiedossa, ei sitä tietoa kannattaisi ulkopuolelta ryhtyä ostamaan. Ja jos ulkopuolelta ostettu tieto on heikompaa ja kalliimpaa kuin organisaatiossa oleva, ollaan jälleen hukassa. 

Asia juohtui mieleeni, kun eilen luin eilen  Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjan Konsulttidemokratia: Kuinka valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton.

Kirjoittajat käsittelevät oivaltavasti ja analyyttisesti sitä kuinka julkinen valta on ulkoistanut ajatteluaan konsulteille ja samalla tyhmentänyt itsensä. Ulkoistaminen ei ole useinkaan ollut edes säästöä, sillä monissa tapauksissa töiden siirtäminen konsulteille on käynyt kalliimmaksi kuin töiden teettäminen virkamiehillä. samalla organisaatiot ovat menettäneet oman tietonsa ja joutuneet konsulttien armoille.

Loppukuvana lukijan mieleen nousevat vanhat konsulttivitsit. Konsultti kusettaa enemmän kuin korillinen kaljaa. Ja mitä yhteistä on konsultin kesämökillä ja hänen urakallaan? Kustavissa molemmat!

Mutta entä tilanteet, joissa asiantuntemusta kannattaa ostaa? Julkisella sektorilla on koko joukko hankkeita, joiden pohjaksi tarvitaan erikoisosaamista, josta kannattaa maksaa juuri selvityksen verran - ei enempää, muttei vähempääkään. Tällainen konsulttityö on parhaimmillaan luotsin käyttämistä. Luodataan karikot ja osoitetaan erilaiset väylävaihtoehdot sekä niiden hyödyt ja haitat. Tällaista hyvä ja hyödyllistä konsultin käyttöä kirjoittajat eivät mainitse.

Se mistä olisin eniten huolissani on, jos ei suunnastakaan ole hajua. Onko politiikka muuttunut niin, että sen on aiempaa vaikeampi muotoilla tavoitteitaan? Ja jos, niin mistä muutos johtuu?

Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, niin ensimmäinen ja helpoin vastaus toiseen kysymykseen on maailman monimutkaistuminen. Se on myös kirjoittajien mukaan yleinen perustelu konsulttien käytölle. Jonkun etu myös on joskus kuvata maailma mahdollisimman monimutkaiseksi.  

Toinen pohdinta koskee politiikkaan hakeutumisen motiiveja. Yltiöpolitisoituneille takavuosikymmenille katsova politiikan tarkkailija voisi arvioida, että yhteisten tavoitteiden sijaan politiikasta on tullut henkilökohtainen uravalinta, jota motivoi oma menestys. Yhteiset tavoitteet ovat silloin vain väline omille urasuunnitelmille.  

Kolmas pohdinta koskee tavoitteenasettelun mekanismeja. Vielä takavuosina puolueilla oli milloin vilkasta, milloin vähemmän vilkasta ohjelmatoimintaa ja henkilövalintojen yhteydessä käytiin keskustelua politiikan suunnasta. Puheet tahtotilasta ja tavoitehorisontista olivat tarpeettomia, kun väännettiin kättä siitä mikä on valtion rooli suhteessa yksilön vapauteen ja valinnan mahdollisuuksiin.

Jos puolueiden jäsenillä ei syystä tai toisesta ole välineitä ohjelmalliseen keskusteluun, ei sitä mahdollisuutta ole puolueiden välilläkään.

Ja neljänneksi, onko politiikka siiloutunut ja professionalisoitunut sektorikohtaiseksi managerialismiksi, jossa esimerkiksi koulutuspolitiikan ammattilaiset eivät keskustele vaikkapa sosiaali- ja terveyspolitiikan ammattilaisten kanssa? Ovatko yleispoliitikot käyneet uhanalaisiksi?

Mitä useampaan kysymykseen vastaus on kyllä, sitä suurempi tila jää politiikan tavoitteiden ulkoistamiselle. Konsulteista tulee kippareita, jotka sanelevat sekä sataman, että päättävät kurssin sinne. Se kai ei ollut politiikan tarkoitus.

 

Tutkimaton Eurooppa - Verkkouutisten blogi

Tutkimattomia ovat EU:n tiet. Ja tutkimattomina ne pysyvätkin, jos suomalaistutkimuksen mukaan suunnistaa. Korkeintaan päätyy Venäjälle.

Suomen vähäisestä EU-tutkimuksesta nimittäin huomattava osa keskittyy ulkopolitiikkaan ja ulkosuhteisiin ja niissä erityisesti itäiseen ulottuvuuteen ja Venäjään. Tämä taas johtuu siitä, että Eurooppa-tutkimusta tehdään kovin, kovin vähän Ulkopoliittisen instituutin ulkopuolella. Sen lisäksi tutkimusta tuottavat lähinnä vain Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto sekä Tampereen yliopiston Jean Monnet keskus sekä muutama yksittäinen tutkija. Lisäksi on vielä Eurooppa-oikeutta Itä-Suomen yliopistossa ja ehkä vähän muuallakin. Anteeksi, jos olen unohtanut jonkun.

Kukaan ei näytä tutkivan sitä, miten erilaiset seikat vaikuttavat EU:n instituutioiden ja Suomi-nimisen jäsenmaan suhteisiin. Pohdinnan alla ei näytä olevan sekään, miten instituutioiden väliset suhteet ja EU:n politiikat muotoutuvat ja ovat muuttuneet esimerkiksi Lissabonin sopimuksen myötä.

Helsingin yliopiston suuntautumisesta kertoo se, kuinka valtiotieteellisen tiedekunnan parin viime vuoden ainoissa EU-aiheisissa väitöksissä pohdittiin kehityspolitiikan alisteista asemaa talouspolitiikalle sekä sitä, kuinka kansalaisaktivismi on Länsi-Afrikan voima EU:n kanssa käytävissä talousneuvotteluissa. Euroopan parlamenttia koskevia graduaiheita on Eurooppa-verkoston mukaan jokunen opiskelija miettinyt, muttei kukaan niihin vielä tarttunut.

Euroopan parlamenttia koskevasta ajankohtaisesta kuvauksesta on olemassa lähinnä Upin johtajan Teija Tiilikaisen kaksi artikkelia. Toivottavasti EU-vaaleja myöhemmin keväällä kommentoivat päivystävät dosentit ovat pitäneet parlamentin toimintaa ja dynamiikkaa koskevat tietonsa ajan tasalla.

Ei ole pelkästään vähälukuisen EU-poliitikkojen joukon eikä edes median vika, jos EU-asioista ei keskustella. Vähästä tutkimuksesta nousee kovin vähän keskustelunaiheita. Ja vielä vähemmän sitä nousee siksikin, että poleemisten tutkijoiden keskuudessa tarvittaisiin Esko Antolan kaltaisia keskustelijoita.

Tutkimuksen ohella voi huolta kantaa myös yliopistollisesta opetuksesta. Helsingin yliopistossa on maisteriohjelma, mutta missä mennään muissa yliopistoissa? Jos EU:n toiminnan perusasiat ovat joskus hukassa, niin ei ihme, niin vähän niitä opetetaan!

Yliopistojen tehtävänä kautta aikojen on ollut virkamieskunnan koulutus. Ei olisi meille tippaakaan haitaksi, että kouluttaisimme ihan itse vähän isomman siivun EU-virkamiehiä. Suomalaistakin aika moni hakee oppinsa nyt esimerkiksi Belgian yliopistoista.

Kolmas ja olennainen asia on tietysti se, että tutkimus antaa välineitä poliittiseen päätöksentekoon. On perin merkillistä, että emme tarkasti analysoi sitä miten meidän keskeinen päätöksentekofoorumimme toimii ja mikä ylipäänsä siihen toimintaan vaikuttaa.

Huojentavaa ei ole sekään, että en ole huolessani yksin. Olen muutaman viime päivän kuluessa esittänyt kysymyksen suomalaisen Eurooppa-tutkimuksen tilasta aika monelle erilaisissa ja eri tahoilla asiantuntijatehtävissä Brysselissä toimivalle suomalaiselle ja kaikilla on ollut sama näkemys: heikolta näyttää!

(Julkaistu Verkkouutisten blogissa 16.1.2014)

Me ollaan lobbareita kaikki

Yle uutisoi eilen kuinka suomalaisia oikeusoppineita huolettaa lobbauksen lisääntyminen. Ratkaisuksi haettiin lobbarirekistereitä, rikoslain pykäliä tai rajoituksia politiikan parissa toimiville siirtyä edunvalvonnan puolelle. Mutta hei, mehän ollaan lobbareita kaikki. Kyse on näkökulmasta, eikä ahtain katsanto ole aina paras.

Työskenneltyäni jokusen vuoden Euroopan Parlamentissa olen ottanut sekä itse vastaan lobbareita että ollut itse lobbaamassa päähenkilöideni asiaa. Lisäksi olen pohtinut paljon ja usein sitä, mitä on lobbaaminen ja kuka on lobbari. Parlamentin näkökulmasta lavein tulkinta on nimittäin se, että olemme kaikki lobbareita toinen toisillemme, kun esimerkiksi avustajina,  neuvonantajina tai meppeinä yritämme vakuuttaa toinen toisiamme tukemaan tai vastustamaan joitakin esityksiä.

Parlamentin näkökulmasta talon ulkopuolisia lobbareita ovat yhtä lailla kansalliset edustustot, jotka ajavat jäsenmaittensa asiaa kuin kansalaisjärjestöt, yritykset, lobbaustoimistot ja eurooppalaiset edunvalvontajärjestöt.

Ja onko lobbari vain se, joka yrittää vaikuttaa politiikkaan oman toimeksiantajansa tai taustatahonsa taloudellisen intressin vuoksi? Entä ne, joilla on ideologiset tai uskonnolliset motiivit ja siksi pyrkivät vaikuttamaan ministerin tai kansanedustajan mielipiteeseen?

Suomessa on vain "asiantuntijoita"?

Näkökulma on oikeastaan paljon selkeämpi Brysselissä kuin kotisuomessa, jossa suurta osaa lobbareista ei nähdä lobbareina lainkaan. Eikö kuntapäättäjä, joka puhuu kansanedustajalle oman kuntansa puolesta ole lobbari? Ja eikö yhteiskunnallisia kytköksiä omaavan tutkimuslaitoksen ekonomisti, joka kertoo eduskuntaryhmälle talousennusteen, ole hänkin lobbari? Työmarkkinajärjestön juristi, joka esiintyy asiantuntijana eduskunnan valiokunnassa, on aivan varmasti? Ehkä jopa asiasta mielipiteensä lausuva professorin virassa työskentelevä oikeusoppinut voi olla jossain olosuhteessa lobbari - ainakin silloin jos vaatii perusteellisempaa tutkimusta ja tutkimusrahoitusta.

Ei voi olla myöskään niin, että politiikan maailmasta yritysmaailman edunvalvontaan siirtyminen olisi tuomittavaa, mutta vaikkapa kansalaisjärjestössä toimiminen olisi ongelmatonta. Loogisesti pitäisi kysyä pitäisikö poliitikkoja ylipäätään estää osallistumasta kansalaisjärjestöjen johtotehtäviin, koska näissä rooleissa he edistävät järjestöjensä asiaa? Yhtä lailla kunnallisena tai maakunnallisena vaikuttajana toimivat ministeri tai sellaiseksi siirtyvä voi kohdata saman kysymyksen. 

Jos katsotaan, että kaikki voivat olla jossain tilanteessa lobbareita, nähdään kuinka mahdotonta on luoda kattava lainsäädäntö sääntelemään lobbarien toimintaa. Vaihdetaan siis näkökulmaa ja katsotaan nykyistä lainsäädäntöä ja poliittisen järjestelmän toimintaa.

1. Korruptio on laitonta, joten sitä ei enää tarvitse uudelleen kriminalisoida. Valvotaan lakeja ja tehdään niihin korjauksia, jos tarvitaan. Lobbaus ei ole korruptiota, joten kutsutaan asioita niiden oikeilla nimillä.

2. Esteellisyydestä on säädetty laissa. Hallinnon luottamuksen ja puolueettomuuden turvaamiseksi on syytä noudattaa lainsäädännön henkeä.  

3. Valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti. Mitä demokraattisempaa, hajautetumpaa ja avoimempaa päätöksenteko on, sitä pienempi on vallan turmeltumisen ja sen myötä korruption riski. Omaa lainsäädäntöä ei voi ostaa, jos siitä joutuisi maksamaan liian monelle ja jos lisäksi kiinnijäämisen riski olisi ilmeinen. Harvainvallassa tilanne on toinen.

4. Hallinnon yksinkertaisuus vähentää asiantuntijoiden tarvetta. Mitä selkeämpiä poliittiset päätöksentekoprosessit ovat, sitä useampi voi niihin vaikuttaa ja sitä vähemmän tarvitaan prosessuaalista asiantuntemusta. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa prosesseja on vaikea hallita tai edes ymmärtää ja toisaalta työnjako on pitkälle eriytynyt - lobbareille on siis kysyntää.

Joskus tarvitaan ammattilaista 

EU:n päätöksenteko ei ole rakettitiedettä, mutta joskus yksityiskohdat ovat sellaisia, että pelkällä lukion yhteiskuntaopin oppimäärällä ei niiden perässä pysy. Silloin tarvitaan prosessien asiantuntijaa, ammattilobbaria. Aikapulan kanssa taisteleva poliittikkokin arvostaa sitä, jonka esitys on mieluummin pähkinä kuin pähkinäpuu.

Olen myös tavannut niitäkin yritysmaailmassa toimivia ihmisiä, joilta yhteiskuntaopin tunnit ovat jääneet käymättä. Mikäs siinä. Silloinkin on hyvä käyttää asiantuntijaa. Jos kovin laaja ja kasvava kansalaisjoukko jättää yhteiskunnalliset läksynsä tekemättä, niin politiikan asiantuntijoille on nykyistäkin isompaa kysyntää. Ehkä puhu nyt pelkästään vertauskuvin, vaan viittaan ihan oikeisiinkin tuntimääriin.

Ylen jutun perusteella näyttää siltä, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen ammattilaisillekin lobbauksen hahmottaminen on vaikeaa. En missään tapauksessa sanoisi, että lobbaus Brysselissä olisi suhmurointia. Enemmän suhmurointia, absoluuttisesti ja suhteellisesti, olen nähnyt Suomessa.  

Ammattitaitoiseen lobbaukseen kuuluu oman asian tunteminen ja tiivistäminen, päätöksentekoprosessin hallinta ja koko asian asettaminen laajempaan viitekehykseen. Tätä ammattitaitoa olen nähnyt huomattavasti enemmän Brysselissä.


22.1.

Mikael Jugnerin erinomainen kirjoitus samasta teemasta täällä!