Syksyn lehdet

Saska Saarikoski kirjoittaa tuoreessa Suomen Lehdistössä amerikkalaislehdistön tilasta. Lukuisten lehtikuolemien jälkeen tilanne on se, että paikallislehdet näyttävät pärjäävän yllättävän hyvin, samoin muutama iso valtakunnallinen näyttää selviytyvän. Vaikeuksissa on osavaltiotason lehdistö, joka ei löydä paikkaansa. 

Tulokehitys on muuttunut niin, että kun aiemmin ilmoitustuloista kertyi noin 90 prosenttia, niin nyt ilmoitustulojen osuus on laskenut puoleen ja toinen puoli tulee tilaajilta.

En tiedä miten Suomessa sanoma- ja paikallislehtien tulokehitys on muuttunut, mutta jotain tuttua tässä on. Veikkaan, että meilläkin ollaan yhä vahvemmin tilaajien varassa.

Samaan aikaan aika moni lehti tarjoaa lukijoilleen yhä köyhempää sisältöä.  Toimitusten irtisanomiset ja sisällön oheneminen tarkoittaa suoraan sitä, että lukija saa yhä heikompaa vastinetta kallistuvalle tilausmaksulle. Vain laiskuus, vanhojen lukijoiden uskollisuus sekä heikosti kehittyneet kilpailevat alueelliset nettisisällöt pitävät muutamia maakuntalehtiä hengissä.

Ennusteeni on, että näemme vielä viiden vuoden sisällä muutaman lehtikuoleman. Niistä osa varmasti kauniisti naamioidaan fuusioiksi. Sillä tavoin pidetään kiinni viimeisistä tilaajista, jotka eivät huomaa tulleensa huijatuiksi.

Toinenkin mahdollisuus olisi. Odotan vahvaa alueellista lehteä, joka lähtee tietoisesti uimaan vastavirtaan, satsaa pitkiin juttuihin ja kantaaottavaan journalismiin. Ei pelkää keskustelua eikä konflikteja. Luulen, että saan odottaa turhaan.

Varovaisuuden logiikka johtaa hiljaiseen näivettymiseen, jossa paradoksaalisesti ollaan yhä sensitiivisempiä kutistuvan ilmoittajajoukon edessä ja samalla unohdetaan, että vastuu tilaajille on suurempi kuin kenties koskaan!

Kustannussäästöjen logiikka johtaa sisällön monistamiseen. Kun mediatalot omistavat sekä alue- että paikallislehtiä ja eri alueiden lehdet käyttävät yhteisiä sisältöjä, niin sama juttu ilmestyy alue- ja paikallisversioiden lisäksi netissä ja ehkä vielä videoversionakin.

Tämän myötä toimituksiin on kaivattu moniosaajia, mikä tarkoittaa sitä, että osaa esimerkiksi puhua ääneen kameran edessä sen minkä on kerran kirjoittanut. Moniosaaja ei tarkoita sitä, että osaisi kirjoittaa sekä taloudesta että kulttuurista sujuvasti yhtaikaa tai erikseen. En tarkoita etteikö sellaisiakin toimittajia olisi, mutta näyttää työnantaja olevan kiinnostuneempi muodosta kuin sisällöstä. Lukija siinä häviää tietysti.

Ja kun lukija älyää häviävänsä, häviää myös omistaja. Sillä silloin häviää lehti.

Uteliaana odotan mitä tulee tilalle.

Hurja riita repii puoluetta, huhhuh katso kuvat!

"Kiista repii, linjariita roihahti, rasismiriita repii, hurja riita, sisäistä riitaa"

Otsikoista on kirurgisella tarkkuudella poistettu puolueiden nimet. Lukija voi itse mielessään sijoittaa haluamilleen paikoille oikeissa sijamuodoissa sanat Kokoomus, SDP, Perussuomalaiset ja Keskusta.

Otsikot ovat täysin epätieteellinen otos noin kolmen vuoden ajalta satunnaisista tapauksista, joissa puolueiden sisällä on keskusteltu pientä suuremmilla kirjaimilla.

Kuten huomaamme, yksikään puolueista ei ole vielä repeytynyt hurjaan sisäiseen riitaansa. Ja vaikka kuulen ja kuuntelen mielelläni kaikenlaisia politiikan kuulopuheita, niin ei ole korviini kantautunut, että moiset repeämät olisivat missään edes lähellä.

Puolueiden sisäiset linjaerot politiikan sisällöstä, toimintatavoista ja järjestöllisistä kysymyksistä ovat nettiklikkausjulkisuudelle väistämättä "repiviä riitoja". Jos ne eivät sitä olisi, niin eivät ne ketään kiinnostaisi. Väitän, että esimerkiksi puolueiden sisäinen keskustelu omien toimielintensä valintatavoista on yllättävän monen ihmisen mielestä kokolailla samantekevää.

Puolueiden oman elämän kannalta sisäinen keskustelu taas on kaikkea muuta kuin samantekevää.

Jos puolue ei kykene rakentavaan sisäiseen keskusteluun, niin ajatukset ja toimintamallit on

a) kopioitava menneisyydestä
b) ostettava ulkopuolelta 
c) vastaanotettava kaikkivoipaisen puoluejohdon ilmoituksena

Lähihistoria osoittaa, että aikansa voi kullakin tavalla menestyä. Riskinä on, että jos johto kompuroi, niin vain johtajansa varassa elävä puolue kompuroi siinä mukana. Ostettuun viisauteen taas on helppo olla sitoutumatta ja se näkyy heti läpi.

Internetin ja sosiaalisen median paradoksi on, että samalla kun se on antanut parhaan mahdollisen mahdollisuuden käydä laajaa keskustelua, se samalla myös estää tämän keskustelun muodostaessaan erisuuntaisista mielipiteistä juuri näitä "repiviä linjariitoja".

En tiedä johtuuko puolueissa näyttäytyvä taipumus välttää tavoitteellista sisäistä keskustelua juuri tästä vai onko se vain jotakin omalle ajallemme ominaista henkistä mukavuudenhalua. Ihan iloinen en siitä kuitenkaan ole.

Samanmielisten kesken on usein hauskaa, mutta vasta erimielisyys haastaa pohtimaan, ajattelemaan ja hakemaan perusteluita. Siinä pohdinnan tuoksinassa eivät jalostu vain tavoitteet vaan myös pohdiskelijat. Ei kuitenkaan ole ihan sattuma, että niin monella hyvällä poliitikolla on taustansa nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa, jossa näitä vääntöjä tottui käymään.

Vaatimaton mielipiteeni on, että puolueiden olisi syytä käydä keskusteluaan huolimatta siitä miten riitaisia otsikoita siitä keskustelusta revitään.  Parempi ruokkia mediaa kuin näivettyä paikalleen. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

 P.S. Pahoitteluni otsikosta, joka antaa katetta juuri niin paljon kuin verkkomediassa on tapana.

 

Ovigate - eli kuinka henkilökohtainen oli joskus poliittista

Osa I - parempien ihmisten puolue

Oli aika, jolloin nuoret Vihreät julistivat, että henkilökohtainen on poliittista. Ajateltiin, että omilla kulutusvalinnoilla voidaan muuttaa maailmaa, pienentää ympäristön kuormitusta, hiilijalanjälkeä, edistää reilua kauppaa - mitä tahansa.

 

Vähänpä tästä on viime aikoina puhuttu. Kun Heidi Hautala narahti harmaasta oviremontista ja siivoojasta, oli hiljaisuuden väri vihreää mutinaa. En ole nähnyt yhdenkään puoluetoverin pohtivan asiaa yleiseltä kannalta. Yhtäkkiä henkilökohtainen ei ollutkaan poliittista.

 

Hyvä niin. Olisiko tullut aika haudata vihreään politiikkaan joskus liittyvä paremmintietämisen ja opettamisen eetos? Ihan vain tunnustaa, että politiikka on politiikkaa ja poliitikot ihmisiä siinä kuin muutkin. Heilläkin on elämä. 

Osa II - hyvien ja pahojen media

Vihreiden lisäksi ovigate on valaissut median kaksoisstandardeja. Politiikassa on hyviksiä ja pahiksia. Tykkäysjanan ääripäissä ovat vihreä älykkönainen ja porvarillinen talousmies.

Muistellaan hetki Ilkka Kanervan tekstarikohua ja sitä seurannutta mediakohua ja lopulta eroa ulkoministerin tehtävistä. Muistetaan, että Kanervan tekstareissa ei ollut mitään laitonta, ei sinne päinkään. Niiden lähettäjä kuitenkin symboloi yhdelle median osalle sukupuolittunutta ja seksististä asennetta niin, että jauhamista jatkui kunnes ulkoministeriä oli pakko vaihtaa. Julkisuuden taakka ja paine kasvoi liian suureksi.

Hautalan remontti kulkee sananmukaisesti harmaalla vyöhykkeellä. Ainakaan minä en tiedä kerrotun perusteella, onko hänen toimintansa laitonta vai ei. Harmaa talous on kuitenkin harmaampaa kuin puutarhanhoitotekstarit, eikä hyviksenä Hautalaan voi tarttua mitään lokaa, joten hän saa jatkaa ministerinä. Median säännöt ovat erilaisia eri poliitikoille. 

 Osa III - hurskas toive

Ike ja Heidi ovat molemmat aatteellisia, älykkäitä, asioilleen omistautuneita poliitikkoja. Pragmaattisiksi oppineita maailmanparantajia, joiden kanssa on ilo keskustella ja analysoida maailmanmenoa. En todellakaan toivo enkä vaadi Heidin eroa. En kaipaa ajojahteja, en tekopyhyyttä  - en kaksoisstandardeja. Aivan avoimen hurskaasti toivon, että tapaus opettaisi kohtuullisuutta ja loogisuutta.

Ja hurskastelun jälkeen sopii vielä jossitella.

Jos vihreät ymmärtäisivät höllätä joskus aika kireälle vedettyä luomupipoaan ja vähän vähemmän mestaroida kanssaihmistensä elämäntapoja. Ja jos media oppisi arvottamaan poliitikkoja heidän tekojensa perusteella, eikä vain julkisuuskuvan perusteella. Ja jos sedällä olisi munat.

Ja jos media olisi oppinut jotain, niin valtakunnan päälehtenä pidetty uutistabloidi julkaisisi jutun otsikolla: “Anteeksi Ilkka Kanerva!”

 

 

 

Mediatalot ulkoistavat tekijät ja lukijat

Murdochin iPad -lehti The Daily lakkautettiin vaikka (tai koska) sitä myytiin 99 sentin viikkohintaan. Onko niin, että lehti, joka on tehty kiinnostamaan kaikkia, ei padimaailmassa kiinnosta ketään? Vai onko niin, että vanhalla mediamogulilla ei riittänyt kärsivällisyyttä?

Suomen Kuvalehden (padiversion) mediakolumnissa (44/2012) Juho Salminen, sähköisen journalismin kehittäjä Otavamediassa, maalasi vuotta 2017, jolloin laiteriippumattomassa digilehdessä on harkitusti ääntä, videota ja interaktiivista grafiikkaa. Samalla voi seurata sen kirjoittajaa sosiaalisessa mediassa.

Samaan aikaan samassa padissa on tallennettuna tuorein Wired, jossa jo on kaikkea tätä Salmisen kuvaamaa. Wiredilla on maksavia sähköisiä tilaajia noin 80 000 kappaletta - reilu kymmenesosa kaikista maksavista lukijoista. Otavamedia on omalla visiotahdillaan auttamatta myöhässä.

Salmisen mukaan moni toimittaja on brändi. Siinä hän on oikeassa. Itse etsin monista lehdistä ensimmäisenä suosikkikommentaattorini. Jos ne ulkoistetaan, niin minä seuraan perässä. Turun Sanomien tuoreimman yt-kierroksen jälkeen minulla on yhä vähemmän syitä seurata sitä. STT:n uutiset näen muualtakin. 

Kun printtimedia on henkitoreissaan tietäen, että painokoneet ovat kohta museotavaraa, mitä se tekee brändilleen? Heittää ne ulos pakkaseen kokeneemmasta päästä alkaen.

Digitaalisessa maailmassa mediatalon paras pääoma on työntekijöiden oma pää. Parhaimmistoa irtisanovat omistajat ovat pian ilman päätä ja häntää - ilman tolkkupäisiä juttuja ei niitä järjellinen lukija jaksa seurata.

Digitaalisen julkaisun kynnys alenee samaan aikaan kun ansaintamalli alkaa kehittyä. Fiksut toimittajat tekevät pian itse sen mikä vanhoilta kustannustaloilta jää älyämättä. Ja se on niille ihan oikein.

Paris Hilton, Tuksu ja tyhmyyskuilu

Posti toi eilen amerikkalaissosiologi Charles Murrayn uuden teoksen Coming apart. Murray kuvaa siinä kiintoisasti kuinka valkoinen amerikkalainen yhteiskunta on 1960-luvulta alkaen jakautunut kognitiivisesti kyvykkääseen yläluokkaan ja vähemmän kyvykkääseen osaan.

Ajatuksena on, että luova luokka tai kognitiivisesti lahjakkain väestönosa on viime vuosikymmeninä eriytynyt yhä selkeämmin muusta väestöstä. Kun parhaat opinahjot kilpailevat yhä kovemmin parhaista aivoista, niin nämä taas huomaavat viihtyvän keskenään, naivat toisiaan ja saavat lapsia, joilla on jälleen hyvät edellytykset pärjätä elämässään. Samaan aikaan toisaalla koulupudokkaat hankkiutuvat toistensa kanssa naimisiin.
Syntyy kulttuurinen ja kognitiivinen kuilu, jota ei enää voi selittää vanhaan tapaan pelkillä sosioekonomisilla eroilla.

Olen itse miettinyt samaa toiselta kannalta. Kuinka yhteiskunta näyttää tyhmistyvän ja kuinka tyhmyyden ylistyksestä on tullut kansainvälinen megatrendi.

Esimerkkini on Paris Hilton, kolmekymppinen hotelliketjusuvun perillinen. Paris jätti lukion kesken, ei ole opiskellut, ja on esiintynyt kehnona laulajana, kehnojen roolien näyttelijänä sekä mallina, mutta erityisesti lähinnä seurapiirijulkkiksena ja mm. julkisuuteen vuotaneen seksivideon tekijänä. Huomioarvo on poikinut hänen nimeään kantavia tuotteita, kuten hajuvesi- ja korumalliston. Parisin vuositulot ovat Forbes- lehden mukaan näillä ansioilla useita miljoonia dollareita vuodessa.

Paris Hilton on 2000-luvun globaali megapissis. Hieman yli parikymppisenä maailmanjulkkikseksi nousseeseen Parisiin yhdistyy käsitys siitä, että koulutus ja kaikkinainen tieto on täysin turhaa, sillä ilman sitäkin voi menestyä. Menestyksen mittarina taas ovat raha ja julkisuus, jotka ruokkivat toisiaan.
Tyhmyys ja julkisuus ovat kaksi perusominaisuutta, jotka kiteytyvät Paris Hiltonista muodostuneeseen kuvaan. En tiedä ovatko Parisin idioottisitaatit ( "Wal-mart.. do they like make walls there?") tietoista brändäystä vaiko ehtaa ameriikan mattinykästä, mutta ainakin ne sopivat tuotteeseensa.

Parisin vanavedessään surffailee loputon joukko BB-ääliöitä ja silikoniahdettuja bimboblondeja, jotka toilailuineen elättävät kasvanutta humpuukimediaa. Mediaa, jonka muutokselle on nimikin: seiskapäiväistyminen.

Suomessa ilmiö kiteytyy Tuksuun, joka tunnetaan kognitiivisen kuilun molemmilla laidoilla. Mutta siinä missä korkeakoulutettu postmoderni abstraktien symbolifunktioiden kanssa työskentelevä vähemmistö saa Tuksusta ironisen realitysatiirinsa, niin kuilun toisella puolella elävä joukko ei edes ymmärrä mitä edellinen lause merkitsi.

Ehkä Suomessakin olisi aika tuloeroista huolehtimisen sijaan alkaa huolehtia ymmärryseroista. Ymmärrän toki ettei ole kovin populaaria sanoa, että osa kansasta alkaa tipahtaa kärryiltä, varsinkin jos toinen osa katsoo sitä yhä pitempää nenänvartta pitkin.

Voipa kuitenkin olla niinkin, että populistipuolueen kannatusnousu, eli yksinkertaisten poliittisten hokemien puolesta äänestäminen, on yksi indikaattori kehityksestä. Tietämättömyydellä on jo nyt poliittiset puolestapuhujansa. Kuka puhuisi sen puolesta, että vähän useamman kannattaisi tietää vähän enemmän.