Turvakortti vie satasen paikan lompakosta

Koska maailma tuntuu muuttuvan alati turvattomammaksi paikaksi, on Suomessa keksitty tapa vähentää tätä tunnetta. Sen nimi on turvakortti. Niitä on kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin ja nykyään useiden, ehkäpä useimpien töiden tekeminen edellyttää turvakorttia. Joissain töissä niitä vaaditaan useita.

Suomessa on myönnetty vuodesta 2014 alkaen 235 000 tieturvakorttia. Näin monta tiellä tai sen laidalla työskentelevää ihmistä on pakotettu käymään kahdeksan tunnin mittainen kurssi, jonka aikana he ovat saaneet tietää sen, että tiellä työskentelevä voi jäädä auton alle, ellei pidä varaansa.

Kursseja myydään vähän yli ja vähän alle satasen hintaan. Jos oletamme keskiarvoksi sata euroa, niin 23,5 miljoonaa euroa on palanut korttikursseihin.

Hygieniapassi tarvitaan, jotta pääsisi työskentelemään elintarvikkeiden kanssa. Joidenkin koulutuksen suorittaneiden mukaan sen tärkein sisältö on muistaa pestä kädet aina kun tulee vessasta.

Tämäkin kurssi ja passi maksaa yhteensä noin satasen verran. Miljoonan hygieniapassin raja menee rikki näinä aikoina, jolloin noin sata miljoonaa euroa on kulkenut taskusta toiseen vain siksi, että toisille ihmisille ruokaa tarjoavat muistaisivat sen, minkä heidän olisi pitänyt oppia jo lastentarhassa.

Tiesittekö, että on myös matkailualan turvallisuuspassi Matupa? Sen saamiseksi suoritettavaan koulutuksen aihealueita on muun muassa " turvallisuuden merkitys matkailussa". Kortti on vapaaehtoinen.

Mistä ihmeestä tämä korttipeli on syntynyt ja kuka sitä on halunnut? Luuleeko joku aivan vakavissaan, että kaikkea harmia voidaan ehkäistä sillä, että työntekijöiden taskut täytetään korttipinolla, jonka saamiseksi heille päntätään asioita, jotka kuuluvat jo lastentarhan oppimäärään.?

Pese kädet, älä mene tielle, ole varuillasi avotulen kanssa, onnettomuus voi sattua jos ei ole varovainen!

Elämässä on riskinsä. Niin on työelämässäkin, enkä vähättele työturvallisuuden merkitystä. Mutta onko korttipelillä mitään tekemistä en koommin työ- kuin asiakasturvallisuudenkaan kanssa. Niiltä, joilta vaaditaan ammattitutkinto, kuten sosiaali- ja terveysalan henkilöstöltä, vaadittakoon turvallisuuskoulutus osaksi perustutkintoa. Vai mitä mieltä muuten voi olla sosiaali- ja terveysalan turvallisuuskortista? 

Ja jos on todennäköistä, että työssä tarvitaan ensiaputaitoja, niin SPR järjestää päteviä ensiapukursseja. Ei niiden sijaan tarvita mitään näennäisviisastelukurssia, jossa kerrotaan, että voi sattua kun tulee pipi.

 

Yrittämisestä ja työnteosta on korttipelin myötä tullut määränsä verran kalliimpaa ja hankalampaa. Keskimääräinen kortti vie satasen paikan yrittäjän tai työntekijän lompakosta ja sen lisäksi yhden työpäivän hinnan. Tästä on ihan hyvä aloittaa Byroslavian purkutalkoot.

Karjalan kurjin kuppila ja kesäsuomen koko kuva

Tässäkö on suomalaisen kesämatkailun koko kuva? Siinä silmä lepää pohjoiskarjalaisen Liperin Rantamakasiinin oikein monessa kyltissä mainostamassa terassin järvinäköalassa. Onneksi ulkomaanturisti osaa yleensä huonosti Suomea. Vältymme suuremmalta häpeäntunteelta.

Sisällä kuppilassa työhönsä kyllästynyt kesätyöntekijä katsoo tympeästi asiakasta, joka kysyy kauanko kestää pizzan valmistuminen. Vitriinistä katsoo kaksi vaaleaa sämpylää kelmukuoren sisältä. Kuivuneet viinerit ja rivi jokaisessa osuuskaupassa myytäviä lihapasteijoita eivät kutsu sen enempää puoleensa. Poistumme vähin äänin ja maltamme pitää naurunsekaisen ällistyksen sisällämme ulos asti. Tämä kuppila olisi todennäköisesti aivan liian toivoton jopa kurjiin kuppiloihin. Anteeksi hyvät liperiläiset.

Mutta mitäs murisen?

No ihan sitä vain, että tiedän, että Liperissä osataan tehdä sellaisia karjalanpiirakoita, jotka saavat ihmisen itkemään ilosta ja hamuamaan kaksin käsin lisää. Ja että niissä järvissä, joiden keskellä tuokin paikka on, elelee parvitolkulla pieniä herkullisia kaloja, joiden savustaminen ihan siinä terassin kulmalla ei olisi vaikeaa eikä kallista. Muikuiksi kutsuttuja. Joku innovaattori voisi tehdä vaikka savumuikkupizzan ruistaikinapohjalle.

Näiden sijaan kirkonkylä toisensa jälkeen tarjoaa eurooppalaista kansallisruokaa: peruspizzaa purkkitäytteillä, pakastelihakebabia ja einespihvihampurilaisia. Syytä voi miettiä kysynnästä tai ravitsemusliikkeitä säätelevästä normistosta, mutta myös vähäistä mielikuvituksesta. Innovaatio on iso sana, jos riittää, että kate otetaan säilykepurkin tai kaljatynnyrin pohjalta. 

Jos olosuhteita ei voi aivan toisiksi muuttaa, niin politiikalla kuitenkin voi vähän parantaa. Olisipa jotain, jos kalastaja saisi kantaa tuoreen saaliin suoraan venestään rantaravintolan keittiöön.

Ja se vasta jotain olisi, jos viisaasti koulujen kesälomat siirtyisivät kahdella viikolla eteenpäin, jotta kotimainen lomakausi voisi painottua elokuulle ja antaisi matkailusesongin jatkolle potkua.

Anniskeluoikeuksia koskevista tiukkapipoisuuksista en mainitse edes yksityiskohtia. Enkä työn teettämisen kustannuksista. Tai yritystoimnnan sääntelystä yleensä. Kaikki nämä kulut ja normit tiivistyvät lopulta vuoronsa päättymistä odottavan myyjän suustaan ulos saamaan tietoon, että puolityhjässä kuppilassa pizzan paistamiseen menee runsaat puoli tuntia. 

Suomalaisen kesämatkailukulinarismin kulmakivi, rekan perävaunun varjossa nautittu purkkitonnikalapizza jäi tällä kertaa nauttimatta.