Puurot, vellit ja meppien rooli

Vanha sanonta puurojen ja vellien sekoittumisesta sopii harvaan asiaan sen paremmin kuin kahden lakia säätävän EU-instituution rooleihin. Aika ajoin hämmästyttää se syvällinen ymmärtämättömyys, joka jopa joillakin poliitikoilla on erityisesti Euroopan parlamentin tehtävästä.

Brysseliin parlamenttiin saapuvan vierasryhmän EU-luennolla aloitetaan usein siitä, että kerrotaan mitä kolme instituutiota edustaa: Komissio valvoo EU:n yhteistä etua, neuvosto edustaa jäsenmaiden intressiä ja parlamentti edustaa kansalaisia. Sopimus Euroopan Unionista, 14. artikla sanoo: ”Euroopan parlamentti koostuu unionin kansalaisten edustajista.”

Suomalaiset mepit eivät siis ole Suomen hallituksen edustajia vaan Suomen kansan edustajia, jotka on valittu tehtäväänsä suoralla kansanvaalilla. Tässä on vissi ero.

Hallitus päättää keskuudessaan, joskus vaikeankin prosessin kautta hallituksen linjan, jota se sitten ajaa neuvostossa. Tämä kanta, jonka sanotaan olevan "Suomen etu" on siis hallituksen enemmistön näkemys siitä mikä on Suomen etu. Näkemys vahvistetaan eduskunnan suuressa valiokunnassa, joka voimasuhteiden mukaisesti on yleensä hallituksen tukena. Näin Suomen kanta, jota myös kansalliseksi eduksi sanotaan, on aina poliittinen päätös, jota sitten eri perustein voidaan hyvinkin haastaa. Kuten myös usein tehdäänkin. 

Kun hallituspuolueen edustaja, vaikkapa entinen maatalousministeri, esittää vaatimuksen Suomen edun ajamisesta mepeille, voi varsin turvallisesti olettaa, että hän haluaisi näitten tukevan hallituksen linjaa. Tällaisia puheita on ennenkin kuultu. Joskus on pääministerikin patistanut meppejä paremmin tukemaan Suomen linjauksia.

Kulloisenkin opposition edustajille nämä ovat yleensä kiusallisia vaatimuksia. Kiusallisia ne ovat myös niille, jotka ymmärtävät instituutioiden roolit ja niitten erot.

On ymmärrettävää, että parlamenttiin vieraina saapuvat kansalaiset kysyvät, että istuvatko Suomen mepit yhdessä ja ajavatko he yhdessä Suomen etua. Heille kerrotaan, että parlamentissa, kuten politiikassa yleensäkin, poliittiset näkemykset erottavat ja yhdistävät - siksi työ tehdään poliittisissa ryhmissä. 

Jos parlamentin jäsenten tulisi noudattaa kansallisten hallitustensa linjoja päätöksissään, niin parlamentti muuttuisi tarpeettomaksi ja lainsäätäjäksi riittäisi hallitusten muodostama neuvosto. Se tarkoittaisi, että EU:sta tulisi valtioliitto, jonka toiminta riippuisi hallitusten kulloisestakin yhteistyökyvystä. Tätähän moni euroskeptisesti maailmaa katsova haluaisi. 

Se ei kuitenkaan olisi EU, joka voisi suunnitella unionin kehittämistä pitkäjänteisesti kansalaisten mielipiteen huomioiden, vaan pelkkä yhteistyöorganisaatio, joka olisi riippuvainen jäsenmaittensa poliittisista suhdanteista. Sellainen organisaatio myös toimisi korostetusti suurimpien jäsentensä ehdoilla, koska vastapainona ei olisi kansalaisten muodostamaa parlamenttia. Näitä piirteitä on jo nykyisessä päätöksenteossa ajoittain liikaa. 

Edelleen poliittisista ryhmistä muodostuva parlamentti heijastaa olemustaan myös komissioon, josta ilman tätä kolmikantaisuutta saattaisi yhden lainsäätäjän järjestelmässä olla yhä enemmän tämän lainsäätäjän alainen valmisteluelin.

Kaiken tämän jälkeen on sanottava, että mepit kaikissa maissa ovat tietoisia jäsenmaittensa näkemyksistä ja aika usein myös myötäilevät niitä. Näin on varsinkin, jos he sattuvat olemaan hallituspuolueitten edustajia. 

Samoin myös parlamentin poliittisissa ryhmissä hyväksytään ja ymmärretään, jos kansallisista syistä jokin delegaatio eli ryhmän kansallinen osa, haluaa äänestyksessä poiketa ryhmän päättämästä linjasta. Meppien on sallittua tukea hallitustensa linjaa, vaikka se olisi ristiriidassa muun ryhmän kanssa, mutta hallitukset eivät voi heitä siihen pakottaa eikä siihen edes patistaa. Se, että jotkut hallituspuolueet voivat olla tietyissä asioissa hyvinkin painostavia omille parlamentin jäsenilleen, on toinen asia. Jos turvallinen paikka vaalilistalla on höllässä, niin mepin tahto voi olla puoluejohtajan taskussa. Sekään ei kuitenkaan muuta sitä perusasiaa, että viime kädessä mepit ovat vastuussa vain äänestäjilleen, eivät maittensa hallituksille.

Kun siis seuraavan kerran tulee puheeksi se ajavatko mepit oman jäsenmaansa kansallista etua, niin kannattaa kysyä ensin kuka ja miten tämän edun määrittelee ja sen jälkeen tarvittaessa pohtia hieman parlamentin asemaa lainsäätäjänä. Epäselvyyksien ehkäisemiseksi voi myös pestautua parlamentin vierasryhmän luennolle. Ne ovat sallittuja myös entisille ministereille.  

Hajahuomioita aluevaaleista

Onnea voittajille. Aluevaalit menivät kansalaisia ylettömästi häiritsemättä. Äänestysprosentti asettui hyvän mallasviskin tasolle, mitä voi pitää mukiinmenevänä tuloksena. 

Se mikä kampanjoinnista ja sen uutisoinnista jäi mieleen, oli Kokoomuksen, demareiden ja Keskustan väliset jännitteet. Tämä kantoi myös vaaleissa ja varmasti auttoi kaikkia kolmea puoluetta. Tässä keskusteluyhteydessä kolmikon ulkopuolella olevilla puolueet jäivät reunalle ja varsinkin Vihreillä oli silmiinpistävän vähän sanottavaa.

Vihreät menettivät edellisiin kuntavaaleihin nähden 1,8 prosenttiyksikköä ääniosuudestaan eli reilut 56 000 ääntä. Vertailussa on huomioitu, että Helsinki ei ollut aluevaaleissa mukana, joten Helsingin puuttuminen ei selitä Vihreiden tappiota. Kuva kirkastuu, kun palataan edellisten kuntavaalien tulokseen, jossa jo nähtiin Vihreiden tappio maakunnissa - puolue menetti tuolloin 61 131 ääntä vuoden 2017 vaaleihin verrattuna. Vihreät ovat yhä selkeämmin vain suurimpien kaupunkien puolue.

Perussuomalaiset oli vaalien suurin häviäjä: 4,0 prosenttiyksikköä ja 113 813 ääntä lähti viime kuntavaaleista. Siihen suli suurin osa viime kuntavaalien voitosta, joka tosin sekin jäi eduskuntavaalitulosta huomattavasti heikommaksi.

Keskusta onnistui artikuloimaan hyvin oman tavoitteensa terveyskeskuksista joka kunnassa. Vaikka oikoikin mutkia, niin maakuntien äänestäjien vahva halu oli varmasti säilyttää lähipalvelut. Se miltä todellisuus tulee näyttämään, on toinen juttu. Nelisenkymmentä kuntaa jäi ilman omaa edustajaa aluevaltuustoissa ja veikkaan, että näissä kunnissa ei nyt mieli ole korkealla koko uudistuksen suhteen. Yksinäistä on varmasti myös niillä, jotka valittiin kuntiensa ainoina edustajina. Odotusarvo siitä, että valta keskittyy maakuntakeskuksiin, toteutui. Voitossa on tappion siemen ja jos tyytymättömyys kasvaa, niin valitukset voi osoittaa Keskustan puoluetoimistoon.

Perussuomalaisten puheet maahanmuutosta, kehitysavusta ja bensaverosta ehkä saivat puolueen kannattajat nyökkäilemään, mutta jos vaihtoehtona on miettiä, äänestänkö palveluitten puolesta vai maahanmuuttoa vastaan vaaleissa, joissa päätetään palveluista, niin vastaus ei vaadi korkeampaa koulutusta. Toivottavasti puolue jatkaa nykyisellä johdolla ja linjalla.

Maakuntaverosta puhutaan vielä

Keskustelu maakuntaverosta oli siinä mielessä asiaankuuluva, että aluevaltuustojen toiveet tulevat kohdistumaan niiden rahoitukseen, jolloin vaatimus verotusoikeudesta tulee väistämättä esille. Keskustalla on ollut myös halu ja toive laajentaa valtuustojen tehtäväkenttää, mikä sekin lisää painetta verotusoikeuden antamiseen. Näin ei ole sama miten valtuustot oman asemansa käsittävät ja miten toimivat.  

Sitaatti Keskustan maakuntavaaliohjelmasta sanoo:

”Uudistuksen toisessa vaiheessa nykyisten maakunnan liittojen tehtävät ja keskeiset valtionhallinnon alueilla olevat tehtävät tulee Keskustan mielestä siirtää maakunnille.

Maakuntien on voitava soveltaa lainsäädäntöä niitä itseään koskettavissa kysymyksissä ministeriöiden ja muun keskushallinnon sanelun sijaan. Alueiden elinvoimaan liittyvät kysymykset, kuten elinkeinojen ja yritystoiminnan edistäminen, työllisyys, kaavoitus, lupapolitiikka, liikenne, asuminen ja ympäristönsuojelu ovat asioita, joista pitää voida päättää alueen tarpeiden ja näkemysten mukaan kunnissa ja maakunnissa.”

Ja sitten lopuksi samasta ohjelmasta: ”Maakuntaverotuksen käyttöönottoa arvioidaan siinä vaiheessa, kun maakuntien tehtäväkenttää laajennetaan.”

Eli kun keskusta ajaa maakuntien tehtävien laajentamista, niin sen myötä kasvaa paine maakuntaveron käyttöönottoon. On kaikki syy olla tarkkana tulevien aluevaltuustojen suhteen, sillä näissä muhii tulevien eduskuntavaalien tärkeä puheenaihe: Maakuntavero, maakuntien tehtäväkenttä, soten onnistuminen ja ongelmat sekä eritoten rahoituksen riittävyys. Paineita rahoituksen kasvattamiseen tulee jo ilman lisätehtäviäkin, siitä on kylliksi viitteitä keskusteluissa mm. tietojärjestelmien yhdistämisestä ja henkilöstön palkoista, muista kasvavista menoista puhumatta.  

Samalla tämä agenda tarkoittaisi sitä, että jos eduskuntavaaleista tulee aluevaalit.2, niin kolme suurta on niissä vahvimmilla, mutta eivät Vasemmistoliitto, RKP ja KD myöskään heikkoja ole. Nämä puolueet ovat kaikki omalla mukavuusalueellaan sote-asioitten parissa.

Vihreät ja Perussuomalaiset taas olivat pihalla aluevaaleissa ja vaikea nähdä, että asiantuntemus yhtäkkiä karttuisi. Nytkyttimen valtakunnallinen vetovoima riippuu Hjalliksesta ja siitä kauanko hänellä piisaa intoa. Ensi vaaleissa läpimeno on vaikeampaa kuin viimeksi kun uutuudenviehätys on mennyt ja saavutuksia aletaan kysellä. Se tulee olemaan koko liikkeelle kohtalon paikka.

Tietysti vaaleihin on yli vuosi aikaa ja maailmassa voi tapahtua paljon. Emme tiedä puhutaanko vaaleissa ylitse muiden vaikkapa Natosta ja turvallisuuspolitiikasta vaiko jostain muusta tällä hetkellä näköpiirin ulkopuolella olevasta teemasta, mutta aika iso pommi se saa olla, jolla kokonaan maakunta- ja soteaiheista eroon pääsisi.