Mediatalot ulkoistavat tekijät ja lukijat

Murdochin iPad -lehti The Daily lakkautettiin vaikka (tai koska) sitä myytiin 99 sentin viikkohintaan. Onko niin, että lehti, joka on tehty kiinnostamaan kaikkia, ei padimaailmassa kiinnosta ketään? Vai onko niin, että vanhalla mediamogulilla ei riittänyt kärsivällisyyttä?

Suomen Kuvalehden (padiversion) mediakolumnissa (44/2012) Juho Salminen, sähköisen journalismin kehittäjä Otavamediassa, maalasi vuotta 2017, jolloin laiteriippumattomassa digilehdessä on harkitusti ääntä, videota ja interaktiivista grafiikkaa. Samalla voi seurata sen kirjoittajaa sosiaalisessa mediassa.

Samaan aikaan samassa padissa on tallennettuna tuorein Wired, jossa jo on kaikkea tätä Salmisen kuvaamaa. Wiredilla on maksavia sähköisiä tilaajia noin 80 000 kappaletta - reilu kymmenesosa kaikista maksavista lukijoista. Otavamedia on omalla visiotahdillaan auttamatta myöhässä.

Salmisen mukaan moni toimittaja on brändi. Siinä hän on oikeassa. Itse etsin monista lehdistä ensimmäisenä suosikkikommentaattorini. Jos ne ulkoistetaan, niin minä seuraan perässä. Turun Sanomien tuoreimman yt-kierroksen jälkeen minulla on yhä vähemmän syitä seurata sitä. STT:n uutiset näen muualtakin. 

Kun printtimedia on henkitoreissaan tietäen, että painokoneet ovat kohta museotavaraa, mitä se tekee brändilleen? Heittää ne ulos pakkaseen kokeneemmasta päästä alkaen.

Digitaalisessa maailmassa mediatalon paras pääoma on työntekijöiden oma pää. Parhaimmistoa irtisanovat omistajat ovat pian ilman päätä ja häntää - ilman tolkkupäisiä juttuja ei niitä järjellinen lukija jaksa seurata.

Digitaalisen julkaisun kynnys alenee samaan aikaan kun ansaintamalli alkaa kehittyä. Fiksut toimittajat tekevät pian itse sen mikä vanhoilta kustannustaloilta jää älyämättä. Ja se on niille ihan oikein.

Oikeistopoikien puuhastelu nakertaa Kokoomusta

Ajattelin, etten sano mitään asiaan, niin paljon järkeviä kommentteja kokoomuslaiset ovat asiasta jo sanoneet. Mutta kun Schubagate vain paisuu, niin en voi välttää kiusausta. Sitä paitsi lähes päivittäin pääsee julkisuuteen uusia käsittämättömyyksiä vaikkapa sosiaaliturvan lakkauttamisesta.

Ymmärrän Lasse Männistön ja Sanni Grahn-Laasosen turhautumisen, kun he vaativat, että Saul Schubakin olisi jätettävä paikkansa KNL:n varapuheenjohtajana. Ehkä osoitteena pitäisi olla yhden jäsenliiton varapuheenjohtajan sijaan koko nuorisoliitto, josta tämän tästä tulee muitakin vastaavia ajatuksia.Otetaan listalle näiden sosiaaliturvakommenttien lisäksi vaikka entisen puheenjohtajan Wille Rydmanin persuflirtti maahanmuuttokysymyksissä ja nykyisen puheenjohtajan Antti Häkkäsen intoilu Mitt Romneysta.

Pala historiaa. Silloin kun minä olin nuori (onpa hauskaa sanoa näin), oli nuorisoliitoilla tapana olla puoluetta pari askelta edellä. Sillä oli myös taktinen merkitys, että nuorisoliitot olivat sosiaalinen omatunto ja tasapainottivat puoluetta vasemmalla laidalla, kun toisessa vaakakupissa toinen kaarti väänsi puoluetta oikealle. Siinä keskellä rakentui puoluejohdolle mahdollisuus luotsata puoluetta keskusta-oikeistolaiseksi yleispuolueeksi ja nostaa kannatus yli 20 prosenttiin.

Nyt asema ja asetelma on toinen - puoluetta ei erityisesti tarvitse hinata mihinkään suuntaan. Pikemminkin pitäisi vahvistaa sitä paikkaa, jossa nyt ollaan - yleispuolueena, jolla on myös sosiaalinen omatunto. Urakka vain käy hankalaksi tilanteessa, jossa puoluejohto ja yhä suurempi osa puolueen aktiiveista joutuu sammuttelemaan yli-inokkaiden pikkuoikeistolaisten sytyttelemiä tulipaloja.

Kokoomusnuorista tulevat viestit leviävät ovat yksi toisensa jälkeen sellaista oikeistopopulismia, jonka pääasiallinen seuraus näkyy kannatuspohjan kaventumisena.

Nuorison persuileva julkikuva ei auta sen enempää kannatuskehitykseen, puolueen poliittisen agendan kehitykseen kuin jäsenten rekrytointiinkaan. Päinvastoin, kaikki nämä älähdykset ovat kuin antaisi leimakirveen hopealautasella kaikille iloisille kokoomuksenhutkijoille. Alkion ja Tannerin kunniamerkithän näille veijareille pitäisi antaa.

Näiden pohdintojen jälkeen herää kysymys siitä, palveleeko puolueen nykyinen järjestörakenne enää tarkoitustaan?

Jos Kokoomuksessa ja sen tiimoilla on kovin paljon erilaisia orgaaneja, jotka kukin omista poliittisista suhdanteistaan johtuen antavat vaihtelevia viestejä, ei se avita yhteistä ykkösasiaa - vaalimenestystä ja sen perusteella tehtävää yhteisten asioiden hoitamista.

Olisikohan niin, että puolueen olisi syytä siirtyä suorajäsenyyteen, jolloin nykyiset jäsenliitot voisivat toimia samanlaisella puoluesuhteella kuin Senioriliittokin. Eli lähellä puoluetta, mutta tarjoamatta kuitenkaan automaattista puolueen jäsenyyttä. Monet kokoomuslaiset ovat aivan oikeassa ja onnistuneesti olleet trimmaamassa julkisia ja yksityisiä organisaatioita tehokkaampaan muotoon - ehkä nyt olisi aika tehdä sitä samaa puolueorganisaatiossakin?

P.S. Jos saarnaa valtiosta, jonka roolia vähennetään minimiin mm. sosiaalietuuksien suhteen, niin ehkä voisi näyttää itse mallia. KNL voi luopua valtionavuistaan ja ryhtyä elämään lahjoittajien hyväntahtoisuuden varassa.

Persujen marttyyripolitiikka on opeteltua taktiikkaa

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa eurooppalaisten populistipuolueiden yhteisistä menettelytavoista. Nyt kun kuntavaaleihin on enää vajaa viikko aikaa, on korkea aika tarttua asiaan.

Toinen kimmoke tuli Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäisen kolumnista, jossa hän antaa kehittämisohjeita Persuille otsikolla "Tuplajytky voi järisyttää politiikkaa."

Pentikäisen mukaan "Pe­rus­suo­ma­lai­sis­ta voi tul­la kes­tä­vä po­liit­ti­nen il­miö vain, jos puo­lue myös kan­taa vas­tuu­ta." Tämä tarkoittaa, että avainpaikoille pitää istuttaa ihmisiä, jotka eivät vain vastusta kaikkea. Toinen neuvo on, että Soinin pitää alkaa kasvattaa itselleen seuraajaehdokkaita.

Noinkohan Pentikäisen neuvot kuitenkaan auttaisivat populistipuoluetta? On nimittäin niin, että populistisia liikkeitä Euroopassa yhdistää muutama seikka, joista muun muassa EPP-puolueen ajatuspaja CES on julkaissut parikin erinomaista Florian Hartlebin kirjoittamaa kirjasta.

Ensinnäkin populismi esittää itsensä eräänlaisena "anti-eliittinä" ja samalla "anti-isminä" olipa kyse islamista, vanhoista puolueista, globalisaatiosta tai Euroopan yhdentymisestä. Ilman vastustavaa elementtiä ei ole populismia. Vastuulliset Perussuomalaiset poliitikot voivat huoletta liittyä heitä lähinnä oleviin vastuullisiin puolueisiin. Niin on muuten siellä täällä tapahtunutkin.

Toisekseen on kysymys johtajasta ja johtajuudesta. Toki voi olla, että Soinin jälkeen joku saattaa onnistua Persujen johdossa, mutta valtaisasti todennäköisempää on, että niin ei käy. Populistijohtajan pitää täyttää tarina, jossa hän on uskottavasti kadunmiehen puolustaja ja sellaiseksi kasvanut. Hänen on osoitettava väsymättömyyttä ja taistelunhalua ja samalla pidettävä omat joukkonsa uskollisina ja tyytyväisinä.

Yhdessä suhteessa Soinin perilliset ovat tosin oppineet menettelemään kuin johtajansa. Se on temppu, jota Hartleb kutsuu "teeskennellyksi viattomuudeksi". Johtaja näkee olevansa uhri, jonka media ja vanhat puolueet ovat vääryydellä leimanneet.

Loukkaantuminen, ruikutus ja vikinä milloin mistäkin asiasta ei ole siis sattumaa. Marttyyripolitiikka on opeteltu taktiikka, jota populistit harjoittavat kaikkialla Euroopassa. Nationalistit ovat kansainvälistä väkeä, eikä ole mikään sattuma, että Soini ja Persut pitävät hyviä yhteyksiä moniin muihin vastaaviin puolueisiin eri puolilla Eurooppaa. Ulkomaailman parhaat käytännöt ja taktiikat ovat vaihtotavaraa niiden keskuudessa, jotka antavat itsestään ulkomaailman vastaisen kuvan.

Mutta mitä pitäisi tehdä seuraavan kerran kun Persu loukkaantuu ja ruikuttaa väärinkohtelua? Olisiko vanha lastenkasvatuskeino paikallaan? Karkkia (julkisuutta) ei tipu vaikka kuinka itket ja potkit kaupan lattialla. Ja yritäs olla nyt ihmisiksi niin kuin muutkin lapset, niin katsotaan sitten kun olet rauhoittunut, että oliko siellä mitään järkevää sanottavaa!

Lataa PDF:  Hartleb: After their establishment: Right-wing Populist Parties in Europe

Siwaltelua veroparatiiseista

Myönnän, että poliittisten avausten tekeminen on haastava taiteenlaji. Jos esittää jotain uutta, niin aina joku viisastelija epäilee populismista, hurskastelusta tai muuten vain halvasta pisteidenkeruusta. Jutta Urpilaisen esitys siitä, että yhtiöitä, joilla on veroparatiisikytköksiä, ei pitäisi hyväksyä julkisiin hankintoihin, oli minusta ensi kuulemalta aivan kaunis ajatus. On toki hyvä ettei julkisilla varoilla tueta niitä, jotka eivät halua tukea julkista valtaa.

Mutta tarkemmin ajateltuna asiaan sisältyy pieni periaatteellinen ongelma. EU:n sisämarkkinoiden, jotka muuten viettävät 20-vuotisjuhlaa, suuri idea oli liikkumisen vapaus, johon kuuluu myös pääomien vapaa liikkuvuus.

Kun eräät veroparatiisit kuten Jersey, ovat myös EU:n piirissä, niin vapaus koskee sikäläisiäkin yhtiöitä. Olisi kiintoisaa katsoa miten EY-tuomioistuimessa tulkittaisiin alkuperän perusteella tapahtuva kilpailunrajoittaminen - vaikka kuinkakin olisi hyvä tarkoitus taustalla. Lähtökohtaisesti olen siis sitä mieltä, että veroparatiisiporsaanreikiä ei EU:n alueella pitäisi olla ja että yhteisöverokantaan pitäisi olla yhteinen harmonisoitu minimitaso.

Toinen kerros Urpilaisen esitykseen tuli, kun Ilta-Sanomat julkaisi viime viikolla jutun, jossa mainittiin, että Suomen Lähikauppa Oy:n että Suomen Lähikauppa Oy:sta kaksi kolmannesta omistava IK Investment Partners on liitetty veroparatiiseihin. Muun muassa Siwat ja Valintatalot omistavan Suomen Lähikaupan toinen merkittävä omistaja on Tradeka, joka 2000-luvulla möi osuudesta suuren osan IK Investmentille. Tradekan edustajistossa taas valtaa käyttävät lukuisat SDP:n, mutta myös Vasemmistoliiton poliitikot.

Mieleen nousi, että tuliko vaadittua nyt jotain sellaista, johon ei näemmä itse olla valmiita? Vai onko Tradekan edustajistossa käyty pohdintaa veroparatiisikytköksestä? Vai oliko SDP:n puheenjohtaja vain huonosti informoitu hänen esitykseensä ja puoluetta lähellä olevaan pääomaan liittyvästä kytköksestä.

Kolmas kerros keskusteluun tuli, kun SDP:n puoluesihteeri Reijo Paananen Kalevan mukaan teki Iltiksen jutusta kantelun Julkisen sanan neuvostolle. Ilmeisesti hän on harmistunut siitä, että jutussa puhutaan demariyhteydestä, sillä Paananen toteaa Kalevassa, että "Kytkös on suuri rimanalitus". Ei siis saa sanoa kytkös tai yhteys. Tradekalla ei siis ole demarikytköstä vaikka sen edustajistossa istuu puolueen merkittäviä vaikuttajia liki enemmistöksi asti ja vaikka Tradeka tuki ja SDP:tä vuosina 2007-2008 yhteensä 80 000 eurolla.

Juuri tämä herättikin kysymyksen hurskastelusta. Onko siis niin, että tärkeämpää kuin se mitä tehdään, on se mitä sanotaan? Kun Urpilainen puhui varsin väljästi veroparatiisiyhteyksistä, niin hän ei määritellyt sitä minkä suuruinen omistus tai muu kytkös altistaa toimijan veroparatiisisaastumiselle. Näin hän tuli avanneeksi oven myös Tradekan ja SDP:n kohtaamalle ongelmalle.

Viimeisenä heräsi mieleen vielä epäilys eräästä poliittisen viestin mekanismista, jota voisi kutsua vaikka epäilyksen herättämiseksi. Halusiko Urpilainen herätti aloitteellaan epäilyksen siitä, että yksityisiltä yrityksiltä hankitut tavarat ja palvelut olisivat laajemmin epäilyttäviä, koskapa kaikki yksityiset tahot eivät maksa veroja Suomeen ja osa ei näytä maksavan veroja juuri mihinkään?

No, siihen en ota kantaa, mutta toteanpa, että näiden kunnallisvaalien alla on kyllä ollut muutama ylilyönti, jossa on demonisoitu yksityistä palveluntuotantoa. Ei ihan tyylikästä sekään.

Säästeliäs dopingtotuus

Miksi kaivella 40 vuoden takaisia asioita, kysyy dopingkohussa rypevän maan kansalainen sanomalehdessä. Kyse ei ole rikoksesta, ja jos olisikin, niin se olisi vanhentunut.

Kiusallinen historia saisi yleensä jäädä unohdetuksi historiaksi niiden mielestä, jotka ovat tuota historiaa tehneet.

Kansalaissodan veriteoista vaiettiin pitkään ja hartaasti. Siitä, että viime sotien aikana suomalaissotilaat tekivät muitakin kuin pelkästään sankarillisia tekoja, haluaisi moni edelleen vaieta. Kylmän sodan ja suomettumisen ajan historian kuumin yksityiskohta - Tiitisen lista - pysyy yhä kassakaapissa.

Mitä näihin verrattuna olisi jokin hormonipiikki tai verenvaihto aikana, jolloin se ei ollut edes juridisesti kiellettyä?

Niinpä. Ei kyse ole sen kummemmasta kuin uteliaisuudesta, totuudesta ja politiikasta. Aivan samoin kuin Suomi-kuvaa rakennettiin Finlandia-talossa ETY-kokouksessa, sitä rakennettiin olympialaisten juoksu- ja hiihtoradoilla. Veronmaksajien rahoilla ja kansan luottamuksella luotiin yhteistä tarinaa urheasta kansakunnasta, jonka urheiluorganisaatio tuotti sinnikkäällä harjoittelulla kisamenestyjiä siinä missä maan presidentin luottamukselliset suhteet itänaapuriin turvasivat itsenäisyytemme ja toivat taloudellista hyvää idänkaupasta. 

Urheilu ja politiikka ovat itsenäisyyden ajan olleet vahvasti ja monilla tasoilla kytköksissä toisiinsa. Julkisella rahoituksella elävät urheilun liitot hinkuavat näkyviä poliitikkoja johtoonsa turvatakseen asemansa. Poliitikolle urheilutausta on ollut aina paremminkin ponnahduslauta kuin rasite ja vähintäänkin positiivisen imagon rakennusaine. Paraatiesimerkki on Kekkosen nuoruuden korkeushyppymenestys. 

Olisiko sitten arvokisamenestyksen säteilyssä paistatelleille valtiomiehille ja -naisille jotenkin kiusallista, että heidän suitsuttamansa menestys ei tullutkaan pelkän kaurapuuron voimalla? Kansakunnan aikuisuutta mittaa se, että asiat asetetaan perspektiiviin. Ei silloin pitäisi turhaan pelätä kerran juotujen mitalikahvien myöhäistä läikkymistä. 

Jos nyt jonkun mieleen tulee, että kaikki ei ehken ollut sitä miltä se näytti, niin ei ole kohtuutonta toivoa, että voisiko tarinan kirjoittaa uudelleen. Ihan himpun verran voisin olla utelias ainakin silloin kun epäilisin, että minua on joku vähän juksannut silloin kun on kiven kovaan väittänyt, että yhteisillä verorahoilla maksetuilla apurahoilla ja valmennusleireillä on luotu pohja urheilumenestykselle, mutta vaiennut rahoilla hankitusta suorituksia parantavan lääketieteen käytöstä. Setelin toinen puoli on vaikutelma siitä, että rahojen puutteessa jouduimme viime kesänä Lontoossa tyytymään kehnompaan menestykseen. Niin, että lisää rahaa harjoituskaurapuuroon kiitos ja dopinghörhelöt hiljaa! Mitä sitä nyt enää menneitä kaivelemaan? 

Ja tasapuolisuuden nimissä, sama norjalaisille.

Bilderberg - salaliitto vai kateellisten paratiisi?

Vuosittainen salaliittomölinä Bilderberg-kokouksesta on jälleen kuultu. Tämänkertaiseksi opetukseksi jäi, että ministereiden kannattaisi suhtautua kirjallisiin kysymyksiin sen verran vakavasti, että tarkistuttavat toisenkin kerran heille kirjoitetun vastaustekstin.

Jutta Urpilainen joutui noloon paikkaan, kun joutui myöntämään, että ministerit eivät kulje valtion varoin yksityishenkilöinä.

Itse Bilderberg-kokouksen kannalta tämä on kuitenkin sivuseikka.

Olennaisempi kysymys on, saavatko politiikan, talouden ja median päättäjät tavata toisiaan ja keskustella keskenään siten, että asioista ei hiiskuta julkisuuteen?

Useimmat meistä, jotka ovat olleet jossain sellaisessa suljetussa tilaisuudessa, jossa on sovittu, että puhutut mielipiteet pysyvät seinien sisällä, ovat varmasti sitä mieltä, että tällaisia keskusteluja pitääkin olla. Ajatuksenlentoa kahlitsee aika lailla, jos pelkona on, että löytää pohdintansa saman tien julkisuudesta alasampumista odottavana kohu-uutisena.

Valitettavaa on, että osa ihmisistä joko vainoharhaisuuttaan tai poliittisista tarkoitusperistään, on valmiita leimaamaan tällaiset kokoontumiset salaliitoiksi. Yksi hörhöjoukko luulee Bilderbergin valmistelevan uutta maailmanjärjestystä. Niinhän on luultu tai uskoteltu myös muun muassa vapaamuurarien, temppeliherrojen ja juutalaisen salaliiton tekevän.

Tämä populismin polttoaine ei lopu koskaan.

Avoimuutta voi ilmoittaa julkisesti kannattavansa myös periaatteellisista syistä. Se on inhimillisesti ymmärrettävää varsinkin silloin, kun ei itse ole päässyt viisastelemaan suljettujen ovien taakse.

Kaiken maailman bilderbergit ovat silti erinomaisen tärkeitä. Useimmat politiikan vastuullisimmilla paikoilla toimivat ihmiset ovat nimittäin aivan liian kiireisiä pohtimaan yhteiskunnan kehitystä ohi päivänpoliittisen agendan. Kun samalla puolueissa tulevaisuuspohdinnat on eristetty ajatuspajoihin käytännön työtä häiritsemästä, niin pelko siitä, että politiikassa syvällisempi ajatus kohtaisi toiminnan on aika ohut.

Ja jos niin kuitenkin tapahtuu ja sellainen vielä pääsisi julki jonkun politiikon suusta, niin eihköhän sankka viisaiden edunvalvojien, kommentaattoreiden ja kilpailevien poliitikkojen tykistö olisi valmiina ampumaan pohdinnat tuhannen päreiksi.

Toivottavasti eilen päättynyt kokous oli antoisa. Samalla toivon, etten saa lukea tai kuulla pihaustakaan siellä käydyistä keskusteluista.

Missä luuraa Soini?

”Populistisesta perinteestä ja ideologiasta käsin nousevaa puoluetta on johdettava lujasti.” Näin kirjoitti Timo Soini kirjassaan Maisterisjätkä.

Katsotaanpa mitä viime aikoina on populistisessa puolueessa tapahtunut ja mietitään miten puolueen johtaja on näihin tapahtumiin reagoinut. 

Viime viikolla puolueen eduskuntaryhmä vaati puolueen kansanedustajaa erottamaan avustajansa tämän flirttailtua hyvän maun ja rasismin rajamailla käsivarsinauhablogissaan. Kansanedustaja kieltäytyi tottelemasta ryhmää, joten asiaa selvitetään nyt eduskunnan hallinnossa.

Tämän jälkeen puolueesta vuodettiin julki puoluetyöntekijän sähköpostiviesti eduskuntaryhmän puheenjohtajalle, jossa ihmeteltiin miksi tämä on pahentanut tilannetta lisäämällä asian julkisuutta puhuessaan avustajan erottamisesta. Vuodetun viestin kirjoittaja pitää vuotoa törkeänä.

Viime viikolla Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja joutui tuomaan julki paheksuntansa siitä kuinka yksi populistisen puolueen kansanedustaja oli kiusannut keskustalaiskansanedustajaa tämän puhetavasta. Asiaan oli kuulemma yritetty vaikuttaa jo aiemmin keskusteluilla, mutta ilmeisen tuloksetta.

Tätä ennen on julkisesti seurattu viikosta toiseen populistisen puolueen kansanedustajan alkoholinkäyttöä, siitä seuranneita lausuntoja ja muun muassa mahdollisia vierailuja liivijengien luona. Lisääkin esimerkkejä populistipuolueen parlamentaarikkojen epätavallisesta parlamentaarisesta toiminnasta löytyy. Kuten puolueen kansanedustaja, joka eduskunnassa sanoi poistavansa varmistimen kuullessaan sanan parlamentarismi. Sittemmin tämä historian alalta väitellyt tohtori ilmoitti ettei tunne lausahduksen kansallissosialistisia juuria.

Yhteinen nimittäjä näille kaikille veitikoille on Timo Soini. Viime eduskuntavaalien alla puolueen puheenjohtaja kävi tarkasti läpi puolueensa ehdokaslistat kaikissa vaalipiireissä ja hyvien verkostojensa avulla kysyi muun muassa eräiltä muitten puolueitten vaikuttajilta arvioita tietyistä ehdokkaista, jotka pyrkivät perussuomalaisten listoille.

Soini myös huolehti siitä, että jyrkkää ulkomaalaiskantaa ajaneet Muutos 2011-listan ehdokkaat eivät lähteneet vaaleihiin omalla listallaan, vaan osana suurempaa populistista puoluetta. Näin jyrkkä oikeisto oli integroitu mukaan populistipuolueeseen.

Nyt näyttää siltä, että puolue rakoilee. Imatran Perussuomalaiset ilmoittivat lauantaina, että seuraavasta puolueskandaalista palautetaan jäsenkirjat. Mitta täyttyi blogikirjoituksesta, joka imatralaisten mukaan täytti kansanryhmää vastaan kiihotuksen tunnusmerkit.

Perussuomalaisia koskien nousee monia kysymyksiä, joihin odottaisin vastausta Timo Soinilta!

1. Missä on puheenjohtaja, joka johtaa lujasti populistisesta perinteestä nousevaa puoluettaan?
2. Kummalla on puoluejohtajan tuki, eduskuntaryhmän puheenjohtajalla vai puoluetyöntekijällä?
3. Saako puolueen nimissä ja eduskunnan puitteissa avoimesti flirttailla 30-luvun kansallissosialismin kanssa?
4. Onko hyväksyttävää lietsoa henkilökohtaista vihapuhetta niitä vastaan, jotka esittävät perussuomalaisten toimintaan ja lausuntoihin kohdistuvaa kritiikkiä?
5. Ja lopuksi: pyhittääkö tarkoitus keinot? - Kuinka pitkälle suvaitsemattomuudessa ja vihapuheessa saa mennä oman kannatuksen pönkittämiseksi?

Pelastiko Mari Keskustan?

”Otti nokkiinsa” ja ”kuppi meni nurin” olivat ensimmäiset kommentit sen jälkeen kun Mari Kiviniemi ilmoitti ettei enää tavoittele jatkoa Keskustan puheejohtajana. Siihenpä analyysi asiasta melkein jäikin. Katse siirtyi Kiviniemen seuraajaehdokkaisiin. Ilmoittautuneisiin ja harkitseviin.

Harkitsevista useimmilla motiivina harkintaan, kuten politiikan peleissä yleensä, on ollut käyttää tilaisuus hyväksi vahvistaa omaa näkyvyyttä. Spekulaatio puheenjohtajapelissä on hyvä meriitti ja vähän myöhemmin voi ilmoittaa, että vaikkapa perhetilanteen vuoksi on asiaa harkittuaan päätynyt siihen, että nyt ei ole vielä oikea aika.

Oikeastan vain yksi kiintoisa päätelmä Kiviniemen erosta on tehty. Se on arvio, että Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen mahdollisuudet heikkenivät, kun he menettivät vastaehdokkaan. Aivan varmasti asiaa on pohdittu Kiviniemen lähipiirissä ennen hänen luopumisilmoitustaan.

Silloin kiinnostava ja looginen kysymys onkin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan luopumalla tehtävästään? Tai tarkemmin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan ajautumasta puolipopulistiseksi maalaiskonservatiivien puolueeksi? Vedottiinko häneen puolueen pelastamiseksi?

Kiviniemen riski tulla äänestetyksi ulos oli nimittäin huomattava. Muistetaanpa ettei neljääkään vuotta ole kulunut siitä kun Kiviniemi äänestettiin puoluekokouksessa ulos varapuheenjohtajistosta silloisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen katsellessa tyytyväisenä vierestä.

Se, että aktiivista tukea ei piireistä Kiviniemelle tullut ei välttämättä tarkoita, että passiivista tukea olisi ollut, toisin kuin on kohteliaasti selitetty. Pääministerin oli vaikea vaihtaa oppositiojohtajan vaihteelle ja muistissa on pitkät hiljaiset jaksot, jolloin pienempää oppositiopuoluetta ei kuulunut eikä näkynyt.

Väyrynen on pitänyt sitkeästi tikun nokassa puoluejohton oleellisia ja oilemattomia virheitä. Ilman häntä olisi osa näistä varmasti jo unohdettukin. 

Virheettömäksi politiikan messiaaksi itsensä kruunannut Väyrynen olisikin paras puheenjohtaja, jonka kokoomuslaiset, demarit ja vihreät voisivat Keskustalle toivoa. Vain Timo Soinille hän olisi painajainen. Sekin sopisi monelle. Ne keskustalaiset, jotka näkevät puolueensa vastuullisten suurten puolueiden joukossa näkevät varmasti saman. Ei tarvitse olla cityliberaali miettiäkseen mitä asiasta seuraa ja miten uhka torjutaan.

Jos ja kun Marin vetäytyminen johtaa siihen, että tolkku ja holtti ei katoa keskustan johdosta, niin hän on ansainnut ison kunniaprenikan puolueeltaan. Nähtäväksi jää, kuten on tapana sanoa.

Paris Hilton, Tuksu ja tyhmyyskuilu

Posti toi eilen amerikkalaissosiologi Charles Murrayn uuden teoksen Coming apart. Murray kuvaa siinä kiintoisasti kuinka valkoinen amerikkalainen yhteiskunta on 1960-luvulta alkaen jakautunut kognitiivisesti kyvykkääseen yläluokkaan ja vähemmän kyvykkääseen osaan.

Ajatuksena on, että luova luokka tai kognitiivisesti lahjakkain väestönosa on viime vuosikymmeninä eriytynyt yhä selkeämmin muusta väestöstä. Kun parhaat opinahjot kilpailevat yhä kovemmin parhaista aivoista, niin nämä taas huomaavat viihtyvän keskenään, naivat toisiaan ja saavat lapsia, joilla on jälleen hyvät edellytykset pärjätä elämässään. Samaan aikaan toisaalla koulupudokkaat hankkiutuvat toistensa kanssa naimisiin.
Syntyy kulttuurinen ja kognitiivinen kuilu, jota ei enää voi selittää vanhaan tapaan pelkillä sosioekonomisilla eroilla.

Olen itse miettinyt samaa toiselta kannalta. Kuinka yhteiskunta näyttää tyhmistyvän ja kuinka tyhmyyden ylistyksestä on tullut kansainvälinen megatrendi.

Esimerkkini on Paris Hilton, kolmekymppinen hotelliketjusuvun perillinen. Paris jätti lukion kesken, ei ole opiskellut, ja on esiintynyt kehnona laulajana, kehnojen roolien näyttelijänä sekä mallina, mutta erityisesti lähinnä seurapiirijulkkiksena ja mm. julkisuuteen vuotaneen seksivideon tekijänä. Huomioarvo on poikinut hänen nimeään kantavia tuotteita, kuten hajuvesi- ja korumalliston. Parisin vuositulot ovat Forbes- lehden mukaan näillä ansioilla useita miljoonia dollareita vuodessa.

Paris Hilton on 2000-luvun globaali megapissis. Hieman yli parikymppisenä maailmanjulkkikseksi nousseeseen Parisiin yhdistyy käsitys siitä, että koulutus ja kaikkinainen tieto on täysin turhaa, sillä ilman sitäkin voi menestyä. Menestyksen mittarina taas ovat raha ja julkisuus, jotka ruokkivat toisiaan.
Tyhmyys ja julkisuus ovat kaksi perusominaisuutta, jotka kiteytyvät Paris Hiltonista muodostuneeseen kuvaan. En tiedä ovatko Parisin idioottisitaatit ( "Wal-mart.. do they like make walls there?") tietoista brändäystä vaiko ehtaa ameriikan mattinykästä, mutta ainakin ne sopivat tuotteeseensa.

Parisin vanavedessään surffailee loputon joukko BB-ääliöitä ja silikoniahdettuja bimboblondeja, jotka toilailuineen elättävät kasvanutta humpuukimediaa. Mediaa, jonka muutokselle on nimikin: seiskapäiväistyminen.

Suomessa ilmiö kiteytyy Tuksuun, joka tunnetaan kognitiivisen kuilun molemmilla laidoilla. Mutta siinä missä korkeakoulutettu postmoderni abstraktien symbolifunktioiden kanssa työskentelevä vähemmistö saa Tuksusta ironisen realitysatiirinsa, niin kuilun toisella puolella elävä joukko ei edes ymmärrä mitä edellinen lause merkitsi.

Ehkä Suomessakin olisi aika tuloeroista huolehtimisen sijaan alkaa huolehtia ymmärryseroista. Ymmärrän toki ettei ole kovin populaaria sanoa, että osa kansasta alkaa tipahtaa kärryiltä, varsinkin jos toinen osa katsoo sitä yhä pitempää nenänvartta pitkin.

Voipa kuitenkin olla niinkin, että populistipuolueen kannatusnousu, eli yksinkertaisten poliittisten hokemien puolesta äänestäminen, on yksi indikaattori kehityksestä. Tietämättömyydellä on jo nyt poliittiset puolestapuhujansa. Kuka puhuisi sen puolesta, että vähän useamman kannattaisi tietää vähän enemmän.
　

Demareiden G-voimat jyrisevät

Ennakoin presidentinvaalien jälkeen, että hallitukselle koittaa vaikea aika, kun demarit yrittävät löytää viisastenkiveä olemassaoloonsa. Tämän viikon kaksi ministerilausuntoa ovat näyttäneet, että vaikeudet ovat alkaneet. 

Ensin ehätti Maria Guzenina-Richardson pohtimaan Kela-korvauksien poistamista yksityisiltä lääkäripalveluilta. Sitten demareiden toinen iso G, Jukka Gustafsson sai opiskelijat varpailleen toteamalla, ettei korkeakouluopiskelijoiden pitäisi olla hanttihommissa.

MGR:n avauksessa on selkeä perinteinen vasemmistoideologinen klangi. Ei pidä avustaa yksityislääkäreitä veronmaksajien rahoilla. Sitä ennen peruspalveluministeri hämmensi hallituspakkaa puhumalla, että kuntauudistuksen voisi korvata sosiaali- ja terveysalueisiin perustuvalla mallilla.

Nyt voi itse kukin miettiä johtuuko poikkeuksellinen poikkipoliittinen harrastuneisuus siitä, että MGR on:

a) ajamassa itseään asemiin Urpilaisen seuraajaksi

b) rakentamassa tietoista etäisyyttä porvarilliseen hallituskumppaniin

c) muuten vain piittaamaton hallituksen yhteisestä työkyvystä

d) löytänyt aidosti toimivia ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin

Arvioikoon kukin miten lystää, mutta oikeita vaihtoehtoja voi olla useampiakin kuin yksi.

Gustafssonin esityksessä on hiven samaa henkeä, vaikka sen pohjavire on paremmin ymmärrettävissä, tosin henki oli hieman holhoava. Ikään kuin korkeakouluopiskelijat eivät saisi työskennellä kaupan kassoilla ja mäkkäreillä.

G-voimien puolue- ja ministeritoveri Lauri Ihalainen puki saman ongelmakokonaisuuden paremmin pakettiin tiistaina Brysselin suomalaisen EU-verkoston aamukahvipuheessaan. Ihalaisen kuvauksessa liian moni syrjäytyy kokonaan toisen asteen koulutuksesta, liian moni nuori tulee työmarkkinoille turhan myöhään ja kolmannekseen työmarkkinat ottavat nuorta työvoimaa liian nihkeästi vastaan. Hyvä analyysi, jota kannattaa pohtia monelta taholta.

Kuten juuri edellisessäkin blogissani totesin: vaikeisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Päinvastoin, yksinkertaiset ratkaisut yleensä monimutkaistavat ongelmia ja tuovat uusia. Onneksi on ministereitä, jotka näkevät tämän.

Populismin peikko vie ministerin mieltä

Suomalaisessa politiikassa on muutamia tabuja, joista äänimääristään huolestuneet poliitikot eivät voi olla kuin yhtä ja samaa mieltä. Yksi on Nato, toinen on huumepolitiikka ja kolmas on suhtautuminen rattijuopumukseen. Neljäntenä lienee sitten autoilu, joka ei koskaan saa olla liian helppoa eikä halpaa.

Liikenneturvallisuusasiain neuvottelukunta esittää promillerajan alentamista nykyisestä 0,5 promillesta 0,2 promilleen. Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) pitää tätä jopa kaikkein merkittävimpänä liikenneturvallisuuden parannuksena.

Populistista liikehdintää esiintyy politiikassa aina kun julkisuuteen nousee ihmisiä koskettava järkyttävä tapahtuma. On kuitenkin yksi asia pamauttaa oma ratkaisukortti pöytään kahvipöydässä kuin tehdä se ministerin asemasta. Vallankäyttäjän vastuulla on miettiä myös seurauksia.

Olen itse pohtinut rattijuopottelua yhtäältä käräjäoikeuden jäsenenä ja toisaalta myös belgialaiseen juoma- ja ajokulttuuriin tutustuneena tarkkailijana. Molempien kautta olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vaarallinen ongelmaryhmä ei ole se väki, joka astuu auton rattiin viinilasillisen jälkeen. Vakavaan rattijuopotteluun liittyy enemmän ankaraa alkoholismia ja nuorena opittua piittamaattomuutta kuin satunnaista tissuttelua.

Näin ei kuitenkaan poliitikko saa Suomessa sanoa. Ei. Suomessa on peräänkuulutettava ehdotonta täysraittiutta autoiluun. Jos ajat, et ota.

Poliisit, jotka valvovat tasapuolisesti viisaita ja tyhmiä lakeja, saavat lisää tekemistä alemmasta promillerajasta. Sekin aika on pois jostain muusta ja tähdellisemmästä. Mutta vielä tärkeämpää on se, että kun keskitytään helppoihin ratkaisuun, unohdetaan vaikeat. Ongelma jää, mutta sivullisten elämä hankaloituu. Miksi maksaisin Kyllösen kannattamasta alkolukosta, kun tiedän ettei autoni aja kukaan juopuneena? Ja miksen voi nauttia viinilasillista kun tiedän, että sen jälkeen olen entistäkin varovaisempi liikenteessä?   

Kun on nähnyt muutamankin vakavan rattijuopon, joka on polttanut korttinsa jo viime vuosisadalla, niin havaitsee, ettei ongelma promillejaralla mihinkään poistu kun siihen ei auta edes ajokortin kuivattaminen. Alkoholistien hoitoonohjaus, joskus ajoneuvon takavarikointi ja toisinaan yksilöllinen alkolukko, ovat toimivampia ja täsmällisiä keinoja. Tiukemmat rangaistukset taas tuskin auttavat muuhun kuin viranomaisten työllisyystilanteeseen. Vankilan jälkeen jaksaa taas tovin aikaa juopotella.  

Sekin yleensä auttaa, että yhteiskunta ei kätke viinaksia niin pitkän matkan taakse, että niitä on pakko autolla lähteä hakemaan. Tuskin saisi silti sanoa, että lähikapakka ja naapurialko voivat olla etäjuottoloita turvallisempia vaihtoehtoja.

Yhteiskunta on sellainen, että yksinkertaiset vastaukset ovat yleensä vääriä. Monimutkaiset vastaukset ovat taas tylsiä eivätkä tuo lisäpisteitä poliitikoille. Ne ovat kuitenkin yleensä parempia.

Ja lopuksi: mikään lainsäädäntö ei tuo lopullista turvaa. Aina on siedettävä sitä epävarmuutta, että jossain voi luuhata rosvo, susi tai rattijuoppo. Tai päättäväisesti populismiin taipuvainen poliitikko.

Keskustan vanha isäntä astui tuvan puolelle

Paavo Väyrysestä tuli presidentinvaaleissa veikeä, itseironinen retrohahmo, joka viihdytti varmasti Itsevaltiaiden valossa politiikkaan kasvaneita ja pohdintansa siihen lopettaneita.

Meille muille Väyrynen on kaikkea muuta kuin humoristinen hahmo. Vladimirov-jupakka kruunasi aikanaan täämän loputtomien iltalypsyjen, takinkääntöjen, inttämisen ja oikeassa olemisen ikonin.

Aika moni keskustalainen muisti tämän, kun puolue ankarasti kiemurrellen joutui hyväksymään Väyrysen presidenttiehdokkaakseen. Puolue kuitenkin kokosi rivinsä oman ehdokkaan taakse - puolueuskollisuudesta tuli välttämättömyys ja välttämättömyydestä hyve. Keskusta on aina ollut hyvä tällaisessa, kolhiintuneenakin.

Monet Mari Kiviniemen kannattajatkin äänestivät varmasti Väyrystä siinä toivossa, että nyt saataisiin puolue nousuun ja puheenjohtajalle jatkoaika. Paradoksi on, että puoluejohtoa olisi auttanut Väyrysen hyvää äänisaalista enemmän vain tämän täydellinen romahdus. Nyt tuli citykepulle ja EU-myönteisyydelle turpiin vanhan isännän kädestä.

Mutta seuraako jatkoa? Oma veikkaukseni on, että ei. Vanha isäntä astui nyt näyttävästi tuvan puolelle, mutta siirretään taas ennen pitkää peräkammariin kitisemään ja kasvamaan korkoa vaikkapa seuraaviin presidentinvaaleihin.  

Keskusta on lopulta valinnoissaan yltiöpragmaattinen eikä ota riskiä, jonka Väyrysen valinta toisi hallitusmahdollisuuksille, puolueen julkikuvalle ja yleiselle yhteistyölle. Vanhan isännän kiikkustuolin kitinä kuuluu kuitenkin siten, että Keskusta nostaa puheenjohtajakseen jonkun, joka pystyy kiikkumaan samalla poljennolla, mutta on yhteistyötaidoiltaan päivitetty tämän vuosituhannen vaatimustasolle.

Riikka Manner on lähtökuopissa, ehkäpä Paula Lehtomäellekin voi nousta uutta kysyntää. Veikkaan, että puoluesatraapit kokoavat jo lähetystöjä eri ehdokkaiden tueksi. Kiintoisaa keskustakevättä pukkaa kaikille muille paitsi puolueen puheenjohtajalle. Marin puolesta voisi olla jopa vähän pahoillaan.   

Vaaliuutisten lyhyt historiattomuus

Koskapa poliittinen muisti on yleensä lyhyenä pidettyä miesmuistiakin lyhyempi, on viikonlopun presidentinvaalien ratkaisukierroksen alla hyvä palauttaa mieliin muutamia seikkoja aiemmista vaaleista.

Presidentti on kolme kertaa valittu suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla, ilman valitsijamiehiä. Suurin voittomarginaali oli Martti Ahtisaarella 18 vuotta sitten, jolloin eroa oli noin 250 000 ääntä. Ahtisaaren ääniosuus oli tuolloin 53,9 prosenttia.

Jos Niinistö onnistuu ottamaan tuota suuremman osuuden äänistä, niin hän on nykyjärjestelmän suosituin presidentti. 

Oma veikkaukseni kakkoskierroksen tuloksesta on 58 prosenttia Saulille, mikä ei olisi lainkaan huono tulos. Ei, vaikka tiedänkin monien olevan siihen pettynyt ja monien vetävän jos jonkinlaisia johtopäätöksiä sellaisesta.

Huomattavaa historiattomuutta on ollut niilläkin, jotka ovat intoilleet ehdokkaiden puolisoiden näkyvästä roolista. ("Näissä vaaleissa media on ihastunut ehdokkaiden puolisoihin enemmän kuin koskaan aikaisemmin", totesi Pekka Isotalus eilen Hesarissa.)

Jo Tellervo Koivisto oli kiinnostava presidenttiehdokkaan puoliso, johon kiinnitettiin huomiota. Ahtisaari - Rehn -vaalin yksi kohokohta oli puolestaan ehdokkaiden esiintyminen puolisoineen Tuttu juttu -showssa. Pentti Arajärveen kohdistui niinikään melkoinen kiinnostus.

Ja presidenttiehdokkaiden lapset ja yksi vävykin ovat aiemmin olleet julkisuudessa tavalla, jota lähellekään ei näissä vaaleissa ole päästy. Muistetaan myös jutut Esko Ahosta kännykkäisänä.

Jopa ehdokkaiden lemmikkieläimet Koivistojen mopsista Halosen kissoihin on aiemmin käsitelty vähintään samalla perusteellisuudella kuin Niinistöjen koira. Ei siis mitään erikoisen uutta ja ihmeellistä auringon alla.

Puolueet muuttumisleikissä

Presidentinvaalit tuskin muuttavat suuremmin ihmisten mielipiteitä puolueista. Sitä enemmän ne voivat muuttaa puolueiden mielipiteitä itsestään. Ensimmäisen kierroksen perusteella voi ennustaa, että suurimpia muuttujia ovat keskusta ja demarit.

Paavo Väyrysen tulos tarkoittaa johtopäätöstä siitä, että cityliberalismin aika keskustassa on ohi. Ensi kesän puoluekokoukseen haetaan Mari Kiviniemen haastajaa. Lähtökuopissa ovat ainakin Paavo Väyrysen entinen avustaja Riikka Manner ja hänen meppikollegansa Hannu Takkula. Valistuneet puolueen tuntijat arvioivat, että myös puoluesihteeri Timo Laaninen joutuu jättämään paikkansa.

Tuloksena on EU-kriittinen keskusta, joka ankkuroituu yhä tiukemmin maaseudulle ja hakee takaisin Perussuomalaisille menettämäänsä kannatusta.

Demareiden osalta lipposlaisuuden aika on lopullisesti ohi. Se merkitsee alati kasvavaa haparointia EU-politiikassa. Yhdessä kannatuslaskun kanssa tämä tarkoittaa myös kasvavia vaikeuksia hallituksessa eli populistisia kotiinpäinvetoja. Yhtään ei helpota se, että Paavo Arhinmäki kohensi kampanjallaan Vasemmistoliiton itsetuntoa. Demarivene vuotaa nyt molemmilta laidoiltaan.

Myös Vihreiden itsetunto on noussut aivan uusiin sfääreihin Pekka Haaviston menestyksen myötä. Sekään ei helpota hallitusyhteistyötä.

Vain Kokoomus jatkaa vaalien jälkeen kutakuinkin ennallaan. Pientä hypetystä seurannee presidentinvaaleista, mutta arkinen politiikka karistaa sen kyllä nopeasti. Hyvä puoli kampanjassa ja vaaliasetelmassa on, että Kokoomus on asemoitunut yhä tiukemmin puoluekentän liberaaliin, maltilliseen keskustaan. Siihen on hyvä löytää tiensä demareiden ja keskustan markkinamyönteisestä, liberaalista kaupunkilaisjoukosta.

Surullinen tapaus

Surullinen tapaus on tämä demaripuolueen tapaus. Aate on hukassa, kun Marxin oppeihin pohjautuva työväenliike menetti teollisuusyhteiskuntansa. Eikä uudeksi aatteeksi riitä valtionohjaus tai rahan jakaminen.

Presidentinvaalit olivat demareiden pohjakosketus. Paavo Lipposen kaksisataatuhatta ääntä oli vaivainen kolmannes demareiden yhdeksän vuoden takaisesta eduskuntavaalien äänisaaliista. Eduskuntavaaleissa demarit ovat vuodesta 2003 vuoteen 2011 menettäneet yli 120 000 ääntä.

Demarien vaalitappiossa ei suinkaan ollut kyse siitä, että Paavo Lipposen parasta ennen -päiväys oli jo mennyt. Ei kyse ollut siitäkään, että joka demariaktiivilla ei ole facebookissa tuhatta kaveria. Silti nämä ovat olleet päällimmäiset julki lausutut  tappion syyt.

Ei ole mitään pelättävää, oli itse asiassa hyvä ja tärkeä viesti. Se oli juuri se viesti, joka demareiden olisi pitänyt jo vuosia sitten kantaa Voikkaalle, Valkeakoskella, Varkauteen ja vaikka minne.

Sillä kansahan pelkää. Mitä enemmän on ikää, mitä enemmän on tottunut turvattuun työhön, tuttuun arkiharmauteen, omaan kotipaikkaan, sitä enemmän pelkää muutoksia. Niitäkin muutoksia, joita ei pitäisi pelätä. Venäläinen naapuri, turkkilainen kebab-kioski ja somalialainen siivooja eivät ole oikeita uhkia. Tehtaan seisauttaminen on oikea uhka, eikä se liity millään tavoin edellisiin.

Englannissa labour teki yhden vaalipiirin alueella rohkean ja onnistuneen teon. Puolueen ehdokas voitti vaalipiirin oikeistopopulistisen ja xenofobisen Kansanpuolueen puheenjohtajan nenän edestä jalkautumalla soittamaan ovikelloja ja keskustelemaan perinteisten kannattajiensa kanssa siitä onko maahanmuutossa jotain pelättävää.

Tämä viesti olisi suomessakin nimenomaan demareiden pitänyt viedä perinteisille äänestäjilleen taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla. Omista perusäänestäjistä tulee persuäänestäjiä, ellei niistä pidetä kiinni. Tämä pätee myös keskustaan. Perussuomalaisten nousu rokotti demareita maahanmuuton ja vihreyden pelolla. Keskustaa se rokotti EU:n pelolla.

Mutta pelolla, varsinkaan turhalla pelolla, ei maata rakenneta. Sen takia Lipposen viesti oli tärkeä. Valitettavasti se oli myöhässä ja valitettavasti se ei näyttänyt olevan koko SDP:n viesti.