Hurja riita repii puoluetta, huhhuh katso kuvat!

"Kiista repii, linjariita roihahti, rasismiriita repii, hurja riita, sisäistä riitaa"

Otsikoista on kirurgisella tarkkuudella poistettu puolueiden nimet. Lukija voi itse mielessään sijoittaa haluamilleen paikoille oikeissa sijamuodoissa sanat Kokoomus, SDP, Perussuomalaiset ja Keskusta.

Otsikot ovat täysin epätieteellinen otos noin kolmen vuoden ajalta satunnaisista tapauksista, joissa puolueiden sisällä on keskusteltu pientä suuremmilla kirjaimilla.

Kuten huomaamme, yksikään puolueista ei ole vielä repeytynyt hurjaan sisäiseen riitaansa. Ja vaikka kuulen ja kuuntelen mielelläni kaikenlaisia politiikan kuulopuheita, niin ei ole korviini kantautunut, että moiset repeämät olisivat missään edes lähellä.

Puolueiden sisäiset linjaerot politiikan sisällöstä, toimintatavoista ja järjestöllisistä kysymyksistä ovat nettiklikkausjulkisuudelle väistämättä "repiviä riitoja". Jos ne eivät sitä olisi, niin eivät ne ketään kiinnostaisi. Väitän, että esimerkiksi puolueiden sisäinen keskustelu omien toimielintensä valintatavoista on yllättävän monen ihmisen mielestä kokolailla samantekevää.

Puolueiden oman elämän kannalta sisäinen keskustelu taas on kaikkea muuta kuin samantekevää.

Jos puolue ei kykene rakentavaan sisäiseen keskusteluun, niin ajatukset ja toimintamallit on

a) kopioitava menneisyydestä
b) ostettava ulkopuolelta 
c) vastaanotettava kaikkivoipaisen puoluejohdon ilmoituksena

Lähihistoria osoittaa, että aikansa voi kullakin tavalla menestyä. Riskinä on, että jos johto kompuroi, niin vain johtajansa varassa elävä puolue kompuroi siinä mukana. Ostettuun viisauteen taas on helppo olla sitoutumatta ja se näkyy heti läpi.

Internetin ja sosiaalisen median paradoksi on, että samalla kun se on antanut parhaan mahdollisen mahdollisuuden käydä laajaa keskustelua, se samalla myös estää tämän keskustelun muodostaessaan erisuuntaisista mielipiteistä juuri näitä "repiviä linjariitoja".

En tiedä johtuuko puolueissa näyttäytyvä taipumus välttää tavoitteellista sisäistä keskustelua juuri tästä vai onko se vain jotakin omalle ajallemme ominaista henkistä mukavuudenhalua. Ihan iloinen en siitä kuitenkaan ole.

Samanmielisten kesken on usein hauskaa, mutta vasta erimielisyys haastaa pohtimaan, ajattelemaan ja hakemaan perusteluita. Siinä pohdinnan tuoksinassa eivät jalostu vain tavoitteet vaan myös pohdiskelijat. Ei kuitenkaan ole ihan sattuma, että niin monella hyvällä poliitikolla on taustansa nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa, jossa näitä vääntöjä tottui käymään.

Vaatimaton mielipiteeni on, että puolueiden olisi syytä käydä keskusteluaan huolimatta siitä miten riitaisia otsikoita siitä keskustelusta revitään.  Parempi ruokkia mediaa kuin näivettyä paikalleen. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

 P.S. Pahoitteluni otsikosta, joka antaa katetta juuri niin paljon kuin verkkomediassa on tapana.

 

Uusmarxilainen vasemmistopopulismi nousussa

Huomattava osa Euroopan vasemmistoa näyttää vaipuneen uusmarxilaisuuden pauloihin. Siinä maailmankuvassa Yhdysvallat edustaa maailman pahuutta ja vapaakauppasopimus TTIP on pahan lännen synkkä juoni kaikkea hyvää vastaan. Siinä kuvassa Venäjä on uhri ja EU, USA ja Ukraina aggressiivisia hyökkääjiä.

Siinä maailmankuvassa kaikki pahuus on aina asunut ja tulee aina asumaan NATOssa.

Kreikan ongelmien syynä on tässä maailmankuvassa IMF, EU ja suurkapitalistit, jotka säästöhimossaan estävät maan talouskasvua käynnistymästä. Siihen maailmaan ei sovi se tosiseikka, että vielä vuodenvaihteessa Kreikan talouskasvu oli lähdössä käyntiin keskustaoikeistolaisen hallituksen toimien ansiosta.

Siihen maailmaan ei sovi se, että EU:n instituutioiden ja jäsenmaiden hallitusten lähes yksimielinen halu on, että Kreikka voisi ennen pitkää elää omilla varoillaan eikä enää kuluttaisi enempää kuin pystyy tuottamaan.

Suomen sisäpolitiikassa tämä uusmarxilainen joukko kauhistelee kutakuinkin kaikkia hallituksen ottamia ja ottamattomia linjauksia yleensä sekä hallituspohjaa erikseen.

Uusmarxilaisessa maailmassa rahaa painetaan setelipainossa, josta keskuspankkien pitäisi jakaa sitä mahdollisimman suurina nippuina julkiseen kulutukseen. Siinä maailmassa kaikki verotulot voidaan kerätä rikkailta ja kantaa tulonsiirtoina köyhille. Siinä maailmankuvassa yrittäjät ja keskituloiset tai sitä varakkaammat ovat rikkaita.

Siinä maailmankuvassa köyhiä olemme "me", rikkaita ovat "muut".  

Mitä lähemmäs äärimmäistä äärilaitaa mennään, sitä lähemmäs tulee väkivalta tai sen mahdollisuus. Tunnen oloni epämiellyttäväksi, kun katson brysseliläiseen betoniseinään sabluunan avulla spreijattua kolmen kuvan sarjaa, jossa veitsi ja haarukka muuttuvat sirpiksi ja vasaraksi ja alla teksti: "Eat the rich".

Stalinin vietyä viljat "rikkailta" talonpojilta, kulakeilta - eli käytännössä lähes kaikilta, jotka jotain viljelivät, johti kansanmurhaan. Kahdessa vuodessa, 1932-34 kuoli Ukrainassa nälkään 2,4 -7,5 miljoonaa ihmistä. Sellaista on "rikkaiden syöminen".

Uusmarxilainen vasemmistopopulismi elää vastakkainasettelusta ja viholliskuvista siinä missä oikeistopopulismikin. Mutta siinä missä oikeistopopulisti yksinkertaistaa, vasemmistopopulisti monimutkaistaa, vetoaa tutkimuksiin ja tieteelliseen auktoriteettiin. Pitkä polku johtaa kuitenkin aivan samaan paikkaan kuin lyhytkin - tahalliseen väärintulkintaan. 

Oivallisen analyysin yhden uusmarxilaisen professorin ajattelusta tarjoaa Vesa Kanniaisen marraskuussa 2012 Liberan sivuilla julkaistu kirjoitus "Patomäki ideologisella ristiretkellä", joka analyyttisesti avaa lähestymiskulmaa.

FIFA on rakentunut korruptoitumaan

Kansainvälisen jalkapalloliitto FIFA:n muhiessa keskellä korruptioskandaalia, kannattaa miettiä hieman suurten kansainvälisten organisaatioiden olemusta. Ja tarkoitan nyt niin sanottuja kansalaisjärjestöjä, jollaisina suuria kansainvälisiä urheiluliittoja pidetään.

On olemassa sellainen näköharha, että kansalaisjärjestöt olisivat jotenkin demokraattisia sen vuoksi, että niitä nimitetään kansalaisjärjestöiksi ja että niiden johto valitaan vaaleilla.

Näköharha pahenee mitä kansainvälisemmälle tasolle mennään ja mitä enemmän rahaa järjestöillä on käytettävissään. Erityisen paha näköharha on silloin kun raha ei enää virtaa alhaalta ylös vaan ylhäältä alas.

Kyse on kontrollista.

Suuria media- ja sponsorisopimuksia hallitsevat kansainväliset liitot, joilla on myytävänään hyvin menestyvä ja hyvämaineinen kaikkien haluama urheilutapahtuma. Nämä liitot tekevät tuotteellaan rahaa, joka valuu organisaatiossa alaspäin sen mukaan kuin liiton huipulla istuvat päättäjät tahtovat.

Kontrolli toimii silloin ylhäältä alaspäin. Alimman tason on aina viisainta tehdä kuten ylempi tahtoo, jotta se pääsisi osaksi resursseista. Vastaavasti  ylätaso tulee riippumattomaksi alatason jäsenistä - tässä tapauksessa kansallisista lajiliitoista.

Suurimpia ja varakkaimpia organisaatioita, kuten FIFAa ei käytännössä valvo kukaan. Kansainvälisellä tasolla ei ole juuri minkäänlaista viranomaisvalvontaa. Kansalliset viranomaiset ovat yleensä sekä resursseiltaan että toimivaltansa suhteen liian rajoitettuja. Sitä paitsi useissa maissa poliittiset kytkökset estävät toiminnan. Uskoisiko joku, että Venäjän viranomaiset selvittäisivät väitettä Venäjän vuoden 2018 jalkapallon MM-kisojen korruptiosta? 

Onneksi on Yhdysvallat. Ilman sen tutkimuksia istuisi Sepp Blatter tukevasti sveitsiläisessä työhuoneessaan vailla huolen häivää tulevaisuudestaan.Eikä ehkä sattumalta juuri sveitsiläisessä.

Suuri määrä rahaa, pienen, asemaltaan turvatun joukon käytössä, vailla juuri minkäänlaista kontrollia on seireenin kutsu väärinkäytöksiin. Kutsuhuuto on sitä kovempi, mitä helpommat välineet joukolla on käytössään tehdäkseen mittavasti lisää rahaa.

Maailman suurimmat urheilutapahtumat ovat yksinkertaisen idioottivarma konsepti: riskit on ulkoistettu isäntämaille tai -kaupungeille, voitot taas pysyvät tapahtuman omistajalla. Esimerkki: FIFA kontrolloi lipunmyyntiä ja televisio- sekä sponsorisopimuksia. Kisaisäntä rakentaa suorituspaikat ja tarvittavan infrastruktuurin. Mitä suuremmaksi tapahtumat kasvavat, sitä mahdottomampaa tapahtuman on teoreettisestikin tuottaa voittoa isännille. Yleensä ollaan tyytyväisiä tapahtuman tuomaan "näkyvyyteen" tai "maineeseen". Kisaisäntien laskelmissa yleensä lisäksi liioitellaan tapahtumien tuomia taloudellisia hyötyjä.

Suurten urheilutapahtumien taloutta selitetään muun muassa tässä New York Timesin artikkelissa.

Liberaalissa demokratiassa on yhä vaikeampi perustella jalkapallon MM-kisojen tai Olympialaisten järjestämistä, varsinkin tapauksessa, jossa suorituspaikkoja pitäisi ryhtyä merkittävästi rakentamaan. Vanhoissa suurissa jalkapallomaissa, jossa stadionit ovat jo valmiina, tämä vielä saattaa onnistua, muttei niissäkään helposti. Seurauksena on, että mammuttitautisten tapahtuminen järjestämisestä kilpailevat yhä vahvemmin itsevaltaisesti johdetut kehittyvät maat, joilla on varaa "kampanjoida" ehdokkuudesta ja poliittinen kyky rakentaa näyttäviä suorituspaikkoja ilman liian innokkaiden kansalaistensa häiritsevää vastarintaa.