Luotettava politiikka vaatii luotettavaa viestintää

Reilut kolmekymmentä vuotta sitten olisi ollut absurdia sanoa, että YLE:n poliittinen riippumattomuus on vaarantunut. Silloin puhuttiin lähinnä tasapuolisuudesta, joka toteutui kuin useimmat puolueet saivat viestinsä julkisuuteen. Noina aikoina TV kakkonen oli Kepun läänitys, ruotsinkieliset toimitukset RKP:n reviiriä ja muu osa talosta lähinnä demareiden liekanuorassa, vahvalla kansandemokraattisella otteella maustettuna. Kokoomus oli Ylen marginaalissa.

 
Vasemmistolaiseen ideologiaan kuului ajatus siitä, että kaupallinen media on osa kapitalistista järjestelmää, siksi luonnostaan epätasapuolinen ja mainostajistaan riipuvainen. Siksi Yle. 

Keskustalla oli maakuntalehtien verkostonsa, jonka rinnalle osa Ylestä valjastettiin toistamaan puolueen edunvalvontaroolia palvelevaa aluepoliittista narratiivia.  

Kokoomus puolestaan oli sekä ulkona Ylestä että yksityisen tiedonvälityksen kannalla, jolloin puolue on aina ollut Ylen suhteen muita viileämpi. 

2000-luvulla sanomalehdet ovat hylänneet puoluesuhteensa, julkisen palvelun Yleisradioon kohdistuu säästö- ja uudistumispaineita ja yksityinen media taistelee kannattavuudestaan ja on huolissaan kilpailutilanteesta Ylen kanssa. Tasapuolisuuden on korvannut vaatimus riippumattomuudesta, joka nähdään objektiivisuuden edellytyksenä. Mediatalojen ulkopuolella sosiaalinen media luo suoran väylän politiikasta kansalaisille ja epäsosiaalinen valhemedia tätä vääristävän väylän.

Kaikki puolueet eivät ole päivittäneet viestintäpoliittista tilannekuvaansa tähän aikaan. Etenkin Keskusta näyttää pysyneen yhä viime vuosisadalle sitoutuneena edunvalvojana. Puolue on ainoastaan päivittänyt aluepoliittisen narratiivinsa 2000-luvulle kahden ytimen ympärille, jotka ovat biotalous ja kaivostoiminta. Kaivostoiminnan keskustalainen kruununjalokivi oli puolestaan Talvivaara-Terrafame, jota sohaistessaan Yle osui pääministeripuolueen kipeään hermoon.

Tuskasta huolimatta pään pitäisi pysyä viileänä. Yhdenkään puolueen etua ei palvele se, että Yleisradion riippumattomuus kyseenalaistuu.

Kun monenlainen epäluotettava tiedonvälitys eri syistä tulee yhä suositummaksi, niin tarvitaan luotettava, julkisesti rahoitettu uutis- ja ajankohtaisohjelmia tuottava tiedonvälittäjä, joka keskittyy televisio- ja radiotoiminnan kovaan ytimeen. Sellainen kuin Ylen pitäisi olla.   

Se, että viime aikoina on esitetty epäilyjä ja väitteitä siitä, että poliitikot ja eritoten pääministeri olisivat vaikuttaneet Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien sisältöön ja aihevalintoihin, on niin vakavaa, että asia on tutkittava perusteellisesti.

Jos julkisen yleisradioyhtiön riippumattomuus asetetaan kyseenalaiseksi, se viime kädessä toimii vain valhemedian ja sen kyljessä asuvan populismin hyväksi, joka legitimoi omat valheensa ajatuksella, että muutkin valehtelevat.

Junnu Vainion sanoin ajalta, jolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa:

”Hiljaa kiroo toinen veli,

läskinaama valhenteli

mutta toinen sanoo "joutavaa"

Jokaisenhan pitää antaa

näyttää omaa propagandaa

lepyttää mies toista soutavaa”

Yle-keskustelussa on lipsuttu useille sivuraiteille ja ryhdytty puhumaan muun muassa organisaation laajuudesta ja työyhteisön hyvinvoinnista. Roskaa. Olennaista on vain se onko toimituksellinen johto ottanut vastaan poliittista painostusta ja ohjannut toimituksellista sisältöä tämän painostuksen perusteella siten, että se on vaikuttanut uutis- ja ajankohtaislähetysten sisältöön. Sen selvittämiseksi Suomessa on kyllin monta pätevää, luotettavaa ja poliittisesti riippumatonta ihmistä, joille Ylen hallintoneuvosto tahi hallitus voisi halutessaan tehtävän antaa.  

Kaikki ilmiantajat eivät kaipaa suojelua

Kuvan tarra oli pari viikkoa sitten liimattuna Euroopan parlamentin viereisen raitiovaunupysäkin lipunleimauslaitteeseen Strasbourgissa. Kampanjointiin on otollinen aika kun parlamentin käsittelyssä on mietintö, joka käsittelee ilmiantajien suojelua. 

Ilman ilmiantajia monet laittomuudet, väärinkäytökset ja eettiset arveluttavuudet saisivat jatkua. Ilmiantajien aseman turvaaminen parantaisi varmasti käytäntöjä muun muassa suomalaisessa terveydenhuollossa. Turun kaupungin psykiatrian suljetulla osastolla henkilökunnan väärinkäytökset ja potilaiden pahoinpitely oli jatkunut vuosia. On spekulaatiota, mutta ei ehkä aivan aiheetonta, pohtia olisiko joku henkilökunnasta tarmokkaammin tuonut ongelmat esiin, ellei pelkäisi itselleen kohdistuvia seurauksia. Tällaiset ilmiantajat ovat arkipäivän sankareita. 

On myös toisenlaisia ilmiantajia. Heidän vuokseen ilmiantajien suojelusta tulee ongelmallista. Miten toimia, kun ilmiantaja palvelee kolmannen osapuolen poliittista tarkoitusta, kuten Wikileaks näyttää tekevän? Itse asiassa se tekee sitä niin selvästä, että perustellusti voi kysyä onko se alun perinkin perustettu edistämään Venäjän intressiä. 

Wikileaksin kautta julkisuuteen vuodetut demokraattien hakkeroidut sähköpostiviestit ovat tästä julkisin esimerkki. Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaiset ilmoittivat jo ennen vaaleja varsin yksituumaisesti, että sähköposteihin murtauduttiin Venäjältä ja että käskyn on täytynyt tulla korkealta taholta. 

Vuodon lähteet kyseenalaistavat myös aineiston luotettavuuden. Politico muistuttaa asiasta kertovassa artikkelissa, että tiedustelupalveluiden vanha keino ”jo tsaarin ajoilta” on ujuttaa väärää tietoa vuodettuun aineistoon. Jos tuhansista sähköposteista muutamaa on peukaloitu, niin niiden paljastaminen on erittäin vaikeaa ja vaatii pahimmillaan jopa viestin molempien osapuolten tekemän tarkistuksen. Tämän saman minulle totesi aiemmin eräs turvallisuusalan ammattilainen.

Politicon mukaan ainakaan lokakuussa ei ollut paljastunut, että Wikileaksin vuotamien demokraattisähköposteja olisi peukaloitu. Tapa jolla aineisto on tuotu esille velvoittaa kuitenkin tavallista ankarampaan lähdekritiikkiin. Tällaiset kysymykset ovat osittain taustalla myös TV:n rikossarjoissa esiintyviin tilanteisiin, kun laittomasti hankittu materiaali ei kelpaa todisteeksi oikeudessa. 

Mutta Wikileaksin vuodoissa sisältöä tärkeämmäksi nouseekin se mitä vuodolla tavoitellaan ja ketä se palvelee. Demokraattien sähköpostihakkeroinnin tärkein uutinen oli, että Hillary Clinton käytti omaa suojaamatonta sähköpostiaan myös virka-asioissa. Tämän vuoksi hänet olisi pitänyt tuomita, sanoivat samat ihmiset, joiden mielestä sähköpostien laittomassa hakkeroinnissa ei ole mitään tuomittavaa!

Kun USA:n vaalien jälkeen varoitettiin, että Venäjän informaatiohyökkäykset kohdistuvat seuraavaksi vaaleihinsa valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan, niin ei kulunut aikaakaan kun Wikileaks toi julkisuuteen 90 gigabittiä tiedostoja, jotka liittyvät liittopäivien tutkintaan koskien Saksan tiedusteluviranomaisten ja NSA:n välistä yhteistyötä. Ei se sattumaa ole. 

Ilmiantajat ovat käteviä ja tehokkaita välineitä informaatiosodassa. Melkein mikä tahansa paljastus voidaan kääntää haluttuun suuntaan ja sitä voi käyttää poliittisiin tarkoitusperiin. Vaikka lisäämään epävakautta ja heikentämään luottamusta eurooppalaisia hallituksia ja EU:n toimintaa kohtaan. 

EUleaks on muuten Vihreiden meppien käynnistämä projekti. Pari vuotta aiemmin samat mepit esittivät Nobelin rauhanpalkintoa Wikileaks-vuotaja Edward Snowdenille, jolle Moskova on antanut turvapaikan. 

Mitä peiliin katsomisesta pitäisi tietää

Brexitin jälkeen moni poliitikko, jopa joku pääministerikin, totesi, että ”EU:n on tullut aika katsoa peiliin”. Tätä sitten onkin hoettu. Ajatus on, että populistien voittokulku olisi oire niistä virheistä, joita EU-myönteisten poliitikkojen joukko Euroopan komissiossa, parlamentissa ja neuvostossa on tehnyt.

Jos virheitä on tehty, niin niitä ovat tämän mukaan siis olleet myös sellaiset lainsäädäntöesitykset, joilla on muun muassa rajoitettu ihmisille tai ympäristölle haitallisten aineitten valmistusta ja myyntiä. Virheitä on tehty, kun on estetty luomasta kansallisia kaupan esteitä Ja purettu entisiä, jolloin kuluttajien valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet. Virheitä ovat myös varmaan tutkimuksen ja innovaatioiden tai yhteisten infrastruktuuri-investointien rahoitus?

Sarkasmi sikseen, aivan oikeitakin virheitä on varmasti tehty, kuten tehdään aina politiikassa. Ylikansallisen politiikan eli tämän ns. toisen asteen politiikan erottaa kuitenkin kansallisesta politiikasta se, että sitä on helppo syyttää, mutta vaikea kiittää. Kehut satavat kansalliseen laariin, moitteet ylikansalliseen. Näin siksi, että kiitoksen keräämiseen parhaiten soveltuva kannusteyksikkö on nimeltään vaalipiiri.

Sitä paitsi jokaisessa EU:n päätöksessä loukataan jonkin eturyhmän etua, joka sen jälkeen on valmis kovaan ääneen todistamaan EU:n vääryydestä. Jos kalastaja syyttää unionia toimeentulonsa heikkenemisestä, kun se rajoittaa kalastusta, niin samaan aikaan ympäristöaktiivi syyttää sitä kalakantojen uhkaamisesta, kun se ei rajoita kalastusta tarpeeksi. Viimeisenä kalatiskillä kauppias ja kuluttaja yhdessä harmittelevat kohonneita hintoja ja syyttävät siitäkin EU:ta. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta asiat ovat silti paremmin kuin ilman sääntelyä, jolloin meret olisi jo aikaa sitten tyhjennetty.

Kompromissit, joista politiikkaa koostuu, ovat jonkun mielestä aina vääriä. Ne vievät liikaa ja antavat liian vähän.  Sitä paitsi politiikkaan kuuluu aina nurinaa, marinaa ja valitusta. Sitä kuuluu, vaikkei olisi mitään mistä marista. Juncker ja muut johtavat EU-poliitikot vastasivat EU:n liiallista sääntelyä koskevaan marinaan karsimalla komission esityksiä. Komission työohjelma eli lista tulevasta lainsäädännöstä on kuihtunut murto-osaan aiemmasta. Vähentynyt norminanto ei kuitenkaan saa kiitosta, koska sitä mitä ei ole, ei myöskään näe!  

Alankin epäillä, että politiikan sisällöllä on yhä heikompi yhteys politiikan suosioon ja puoluekannatukseen. Päätöksistä riippumaton kuohunta on lisääntynyt USA:ssa ja Euroopassa ja tätä kuohuntaa lietsovat ulkopuoliset tahot, joilla on intressi vaikuttaa ihmisten asenteisiin. 

Tarkoitushakuinen tyytymättömyys sopii eritoten Venäjän intressiin ja sen luomisesta on jo nyt kylliksi näyttöä. Erittelyksi riittäköön maininnat demokraattien sähköpostien hakkeroinnista, Front Nationalin ja muutaman muun populistipuolueen rahoituksesta ja toistuvasta valheellisten uutisten levittämisestä sekä somessa että valtiollisissa uutisvälineissä. Kaiken tämän yhteinen tarkoitus on luoda epävakautta avoimiin, demokraattisiin yhteiskuntiin. Seuraavat hyökkäykset nähdään vaaleihin valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan.  

Peiliin katsominen, itsereflektio, ei tee pahaa kenellekään. Hyödyllisempää olisi kuitenkin katsoa ikkunasta ulos. Maisema ei ole kaunis.