Joka toiselta veroja kantaa, joka toiselta ei

Jo nyt tiedetään, että tulevalla hallituskaudella on yksi veromuutos, jota ei tehdä. Kepun johtamassa maassa maa- ja metsätalousmaata ei kiinteistöveroteta!

 

Verohallinnon ennakkotilastojen perusteella kiinteistövero tuottaa tänä vuonna kunnille tarkalleen 1 637,9 miljoonaa euroa, mikä on 98 miljoonaa euroa enemmän kuin viime vuonna, uutisoi Talouselämä maaliskuun alussa.  
 
Yleinen kiinteistöveroprosentti on tänä vuonna noussut 114 kunnassa. Kun hallitus antoi viime vuonna esityksensä kiinteistöverojen ala- ja ylärajojen korotuksesta, niin perusteluissa arvioitiin lisäkertymäksi tulevan 48 miljoonaa, joka olisi kertynyt 63 kunnan tekemästä veronkorotuksesta. Kuntien ahneus tai rahapula on siis ollut suurempi kuin miksi se hallituksessa arvioitiin. 

Kun kunnilla on krooninen rahapula, niin paineita on nostaa veroprosenttia entisestään. Kiinteistöt eivät karkaa. Päinvastoin monen pienen ja talousvaikeuksista kärsivän kunnan taloutta voisi paikata nimenomaan kiinteistöveron avulla. Ja koska kyse on yleensä juuri maa- ja metsätalousvaltaisista kunnista, niin eikö oikeudenmukaista olisi, että talouspaikkaus tulisi juuri näiltä elinkeinoilta?

Käytännössä maa- ja metsätalousmaa olisi omassa verokannassaan ja verotus olisi sovitettu muuhun verotukseen, niinhän se nytkin on kun maatalouden tuotantokiinteistöstä kuten yrityskiinteistöstäkin maksetun kiinteistöveron voi vähentää verotuksessa. Olennainen muutos olisi kuitenkin, että enemmän verotuloja jäisi kuntiin ja toisaalta myös kiinteistöveron veropohja laajenisi.

Kuntien veropohjan laajentamista muuten vaati Kuntaliiton Timo Kietäväinen (kesk.) helmikuussa sanoen, että "Kiinteistöverotusta tulee kehittää ja sen hyväksyttävyyttä parantaa. Maapohjan ja rakennusten arvoa on nostettava lähemmäs markkinahintoja, ja että kiinteistöveron ylärajoja pitää nostaa."

Kietäväinen lisäisi siis omakotiasujien verotaakkaa, mutta hänen puheessaan veropohjan laajentamiseen ei kuulunut maa- ja metsätalousmaa. En tiedä miten Kietäväisen ehdotus parantaisi kiinteistöverotuksen hyväksyttävyyttä. 

Yksi kiinteistöveron tarkoituksista - ainakin puheissa - on ollut leikata maapohjan ansiotonta arvonnousua, kun osa verosta perustuu maapohjan verotusarvoon. Näin esimerkiksi (pieni) osa kaavoituksen tuomasta hyödystä leikataan takaisin kaavoittajalle. Samalla tavalla ajateltuna maataloustuen aikaansaamasta peltomaan arvonnoususta olisi loogista verottaa osa.

Viljelysmaan hinnannoususta uutisoitiin laajasti viime vuonna. Maanmittauslaitoksen kauppahintatilastojen perusteella peltohehtaarista maksettiin vuonna 2013 keskimäärin 8 100 euroa eli 700 euroa enemmän kuin vuotta aiemmin. Lapissa peltohehtaarin hinta nousi Ylen syyskuun tietojen mukaan vuoden 2004 500 eurosta viime vuoden 4028 euroon. kalleimmat peltohehtaarit ovat Varsinais-Suomessa, jossa keskihinta oli 12686 euroa. Hinta on siellä kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa.

On aivan vakavasti perusteltua kysyä miksi asuinkiinteistöjen arvonnousua halutaan verottaa, jos liiketoimintaan käytettyä maata ei veroteta lainkaan? Vai voisiko olla niin, että puhe ei olisikaan totta? Että perustelu olisi enemmänkin kaunistelu. 

Ehkä verotus lopulta kohdistuukin sinne missä vastustuksen tuoma poliittinen haitta suhteessa verotuoton määrään on kaikkein vähäisin. Kannattaisiko hiljaisen keskiluokan miettiä tarkemmin kuka keneltäkin veroja kerää.  

Maakunnissa haikaillaan siltarumpupoliitikkoja

"Äänivuoto Kanta-Hämeeseen tukittava", julistaa Ylen nettisivujen otsikko jutussa, joka kertoo hämäläisehdokkaille Lahdessa järjestetystä vaalipaneelista. Suurimmaksi huoleksi nousi äänten valuminen naapurimaakunnan puolelle. 

Tunnistan tilanteen Etelä-Savosta, jossa vastaavaa kyräilyä on ikiaikaisesti ollut Mikkelin ja Savonlinnan välillä. En tiedä tarkalleen miten asiat ovat muuttuneet, kun vaalipiiri on kasvanut Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi, mutta ilmeisesti huoli ei ole ainakaan hellittänyt.

Vaalipiireissä haikaillaan siis siltarumpupoliitikkoja, joiden ensimmäinen ja tärkein tehtävä on toimia oman talousalueensa edustajana. Lainsäädäntötyö, jota varten edustajat eduskuntaan valitaan, on ilmeisen toissijaista paikallisen edunvalvonnan rinnalla.

Minä näen tässä kaksi huolestuttavaa seurausta. Ensimmäisenä sen, että eduskuntavaaleissa käydään kahden tason keskustelua. Valtakunnallisella tasolla käydään keskustelua siitä miten julkiset menot saadaan rahoitettua, kun verotuotot kutistuvat ja menot kasvavat. Leikataanko kuusi miljardia menoja neljässä vai kuudessa vuodessa?

Maakuntatason siltarumpupuheessa puhetta käydään säästöjen sijaan julkisten menojen lisäyksistä, kuten tiehankkeista tai omaan maakuntaan kohdistuvien leikkausten torjunnasta. Tässä puheessa politiikasta tulee nollasummapeliä, jossa katse kohdistuu vain paikalliseen rahanjakoon sen sijaan, että puhuttaisiin koko kansantalouden menestyksestä.

Toinen seuraus on, että myös kansanedustajat jakautuvat kahteen kastiin: valtakunnanpoliitikkoihin ja kyläpoliitikkoihin. Valtakunnanpoliitikot tulevat suurista vaalipiireistä, joissa on tilaa myös niille, jotka näkevät maailman oman talousalueensa ulkopuolella. Kun sitten ministerivalinnoissa pitää huomioida myös alueellinen kattavuus, niin onko osa ministereistä pelkkiä maakuntaministereitä?

Osin kyse on vaalijärjestelmän ongelmasta, jolloin ratkaisuja voitaisiin etsiä eri suunnista. Brittiläinen yhden edustajan vaalipiirien malli takaisi sen, että jokainen edustaja edustaa tarkalleen oman vaalipiirinsä aluetta. Listavaali takaisi sen, että edustajat edustavat enemmän puoluetta kuin aluetta, jolloin vaalikeskusteluun nousisi myös maakuntatasolla puolueiden valtakunnalliset linjaukset. enemmistövaalissa politiikka polarisoituu ja edustavuus kärsii. Listavaalissa taas valintaprosessi siirtyy kansalaisilta puolueiden sisälle. Kansanvallassa, jossa vain viisi prosenttia kuuluu puolueisiin, ei sekään kovin kansanvaltaiselta kuulosta.

Ehkä osa paikoista pitäisi jakaa valtakunnallisina paikkoina puolueiden äänimäärän suhteessa valtakunnallisille ehdokkaille. Vaarana tässä on vaalijärjestelmän monimutkaistuminen ja äänten keskittyminen edelleen suurten kaupunkien ehdokkaille. Myös muut tasauspaikkajärjestelmää lähenevät mallit olisivat äänestäjän kannalta mutkikkaita ymmärtää. 

Ehkä sittenkin vaalipiirien pitäisi vain olla niin suuria, että yhden alueen äänillä niissä ei voisi varmistaa paikkaansa, vaan ehdokkaiden pitäisi osata katsoa edes yhden laajan alueen etua, jos eivät koko Suomen kokoisten asioiden hahmottamiseen kykenisikään.

Parasta kuitenkin on kysyä ehdokkailta vain suuria kysymyksiä. Unohdetaan paikalliset tiehankkeet ja muut siltarummut hetkeksi ja kysytään Lahdessa, Laihialla ja Savonlinnassa samat kysymykset siitä miten maan talous saadaan kuntoon. Sitä kautta paikalliset asiatkin pitkällä tähtäimellä kääntyvät paremmiksi. Hurkasta toiveajatteluahan tämä on, mutta näin onnellisuusperjantaina ei parempaan pysty.  

Kriisitietoisuudesta Vapaaseen Suomeen

”Suomalaisten kriisitietoisuus ei ole tarpeeksi levinnyt. Tarvitaan ratkaisuja, joilla Suomi kilpailukykyiseksi”, näin twiittasi EK kolmisen viikkoa sitten puheenjohtajansa Matti Alahuhdan sanat. 

”Suomessa poliittista keskustelua hallitsevan selviytymiskertomuksen voimanlähteenä on kriisitietoisuus. Vastuuntunnon vastakohta on kriisitietoisuuden puute”, kirjoitti puolestaan Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen joulukuussa 2013 Helsingin Sanomien vieraskynä –palstalla.

Kriisitietoisuuden nimissä oikeutetaan politiikkaa ja vaaditaan muutoksia. Kriisitietoisuus on hätänumero, johon halutaan soittaan kun tarvitaan palokuntaa. Politiikka on yhteiskäytössä oleva puhelin, jonka käytöstä pitää ensin neuvotella. Osa on sitä mieltä, että vaahtosammutin riittäisi, osa ei usko että mitään paloa ensinkään on ja muutaman mielestä sietää palaa koko mökki. Ymmärrettävää, että ainakin hermo palaa. 

Mutta pitäisikö kriisitietoisuuden sijaan kuitenkin puhua jostain muusta? Pitäisikö puhuakin päätöksistä ja niiden seurauksista? Ja siitä, että muutosten hylkääminenkin on päätös?

Kriisitietoisuus on säilyttävä selviytymistarina. Se on talvisodan kertomus sisusta ja päättäväisyydestä, yhtenäisestä kansasta, joka ei taipunut ylivoimaisen vihollisen edessä.

Mutta jos tulkinta vihollisesta ei olekaan yhteinen? Jos enemmistö ei joko näe tai halua tunnustaa yhteyttä oman talouden ja Suomen kilpailukyvyn välillä, niin kilpailukyvystä huolestuneet saavat korvessa huutaa äänensä käheäksi.  Jos taas yhteinen vihollinen onkin juuri talouskasvu, niin silloinhan heikentyvä kilpailukyky on mitä tervetullein ilmiö!

Kriisitietoisuuden peräänkuuluttaminen muistuttaa paljon 90-luvun laman aikaista poliittista puhetta, jossa hallitsevaksi diskurssiksi muodostui välttämättömyyspuhe. Poliittisia toimia perusteltiin talouden asettamalla pakolla ja välttämättömyydellä. Politiikka näyttäytyi vaihtoehdottomana siitäkin huolimatta, että vaihtoehtoja oli yleensä vähintään kaksi: ikävä ja huono.

Välttämättömyys tarkoitti ikävän vaihtoehdon valitsemista sen sijaan, että olisi ajettu jyrkänteeltä alas. Suomen nykyisessä tilanteessa voidaan sentään valita useamman ikävän väliltä, mutta myös muutaman mukavamman.

Uusi kertomus: Vapaa Suomi

Uusi kertomus pitäisi rakentaa mahdollisuuksista! Siitä mitä me voisimme tehdä, jos meillä olisi vapaus valita, toimia ja yrittää! Siitä millainen olisi tulevan vaalikauden jälkeinen Vapaa Suomi!

Siihen liittyy sääntelyn purkamista, mutta myös tukijärjestelmien uudistamista. Pari esimerkkiä. 

Ensinnäkin sosiaaliturvan ja palkkatulojen yhteensovittamisesta on puhuttu ainakin neljännesvuosisadan ajan, mutta kovin vähän on tapahtunut. Ei ole tolkun hituakaan siinä, että pienetkin työkeikat jäävät vastaanottamatta siksi, että ansaittu tulo vähentää koko painollaan, tai pahimmillaan vielä enemmän, yhteiskunnan antamaa tukea.

Toinen esimerkki koskee sääntelyn purkamista, jota tarkastelen überifikaatioksi kutsutun ilmiön kautta. Tunnetun palvelun kautta voi antaa tai ottaa kyydin maksua vastaan, joka yleensä on perinteisiä taksihintoja halvempi. Majoituspuolella vastaava esimerkki on Airbnb. Palvelujen luotettavuus ei perustu viranomaisvalvontaan, vaan käyttäjien antamiin vertaisarvioihin.  

Muutos varmasti ahdistaa sekä viranomaista että elinkeinonharjoittajaa. Voittajana on kansalainen, joka on vaihtelevasti kuluttajan tai palveluntarjoajan roolissa. Miksei siis voittaja voisi olla myös valtio?

Miksei maaseudun työtön aikamiespoika voisi ajaa Miinan terveyskeskukseen ja tuoda samalla Martalle maidot kaupasta korvauksella, joka olisi merkittävästi halvempi kuin mitä perinteiselle taksille joutuu maksamaan? Ja mihin tarvitaan säänneltyä lupakäytäntöä niin kauan kuin ihmiset kuitenkin saavat kuljettaa toisiaan autolla pelkän ajokortin suoritettuaan?

Suomessa on vielä paljon vanhan suljetun ja säännellyn talouden piirteitä. Meillä on paljon uskoa siihen, että kansalaiset tarvitsevat yksityiskohtaisten sääntöjen luomaa turvaa ja viranomaisen antamaa holhousta. Kun mahdollisuudet liikkua ja ostaa tavaroita ja palveluita tai jopa muuttaa kotimaata, paranevat koko ajan, niin liikumme kohti maailmaa, jossa vapauksien ja rajoitusten törmäykset ovat yhä suurempia.   

Se kaikki tarkoittaa sitä, että suomalainen yhteiskunta on mietittävä uudelleen.