Demareiden G-voimat jyrisevät

Ennakoin presidentinvaalien jälkeen, että hallitukselle koittaa vaikea aika, kun demarit yrittävät löytää viisastenkiveä olemassaoloonsa. Tämän viikon kaksi ministerilausuntoa ovat näyttäneet, että vaikeudet ovat alkaneet. 

Ensin ehätti Maria Guzenina-Richardson pohtimaan Kela-korvauksien poistamista yksityisiltä lääkäripalveluilta. Sitten demareiden toinen iso G, Jukka Gustafsson sai opiskelijat varpailleen toteamalla, ettei korkeakouluopiskelijoiden pitäisi olla hanttihommissa.

MGR:n avauksessa on selkeä perinteinen vasemmistoideologinen klangi. Ei pidä avustaa yksityislääkäreitä veronmaksajien rahoilla. Sitä ennen peruspalveluministeri hämmensi hallituspakkaa puhumalla, että kuntauudistuksen voisi korvata sosiaali- ja terveysalueisiin perustuvalla mallilla.

Nyt voi itse kukin miettiä johtuuko poikkeuksellinen poikkipoliittinen harrastuneisuus siitä, että MGR on:

a) ajamassa itseään asemiin Urpilaisen seuraajaksi

b) rakentamassa tietoista etäisyyttä porvarilliseen hallituskumppaniin

c) muuten vain piittaamaton hallituksen yhteisestä työkyvystä

d) löytänyt aidosti toimivia ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin

Arvioikoon kukin miten lystää, mutta oikeita vaihtoehtoja voi olla useampiakin kuin yksi.

Gustafssonin esityksessä on hiven samaa henkeä, vaikka sen pohjavire on paremmin ymmärrettävissä, tosin henki oli hieman holhoava. Ikään kuin korkeakouluopiskelijat eivät saisi työskennellä kaupan kassoilla ja mäkkäreillä.

G-voimien puolue- ja ministeritoveri Lauri Ihalainen puki saman ongelmakokonaisuuden paremmin pakettiin tiistaina Brysselin suomalaisen EU-verkoston aamukahvipuheessaan. Ihalaisen kuvauksessa liian moni syrjäytyy kokonaan toisen asteen koulutuksesta, liian moni nuori tulee työmarkkinoille turhan myöhään ja kolmannekseen työmarkkinat ottavat nuorta työvoimaa liian nihkeästi vastaan. Hyvä analyysi, jota kannattaa pohtia monelta taholta.

Kuten juuri edellisessäkin blogissani totesin: vaikeisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Päinvastoin, yksinkertaiset ratkaisut yleensä monimutkaistavat ongelmia ja tuovat uusia. Onneksi on ministereitä, jotka näkevät tämän.

Populismin peikko vie ministerin mieltä

Suomalaisessa politiikassa on muutamia tabuja, joista äänimääristään huolestuneet poliitikot eivät voi olla kuin yhtä ja samaa mieltä. Yksi on Nato, toinen on huumepolitiikka ja kolmas on suhtautuminen rattijuopumukseen. Neljäntenä lienee sitten autoilu, joka ei koskaan saa olla liian helppoa eikä halpaa.

Liikenneturvallisuusasiain neuvottelukunta esittää promillerajan alentamista nykyisestä 0,5 promillesta 0,2 promilleen. Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) pitää tätä jopa kaikkein merkittävimpänä liikenneturvallisuuden parannuksena.

Populistista liikehdintää esiintyy politiikassa aina kun julkisuuteen nousee ihmisiä koskettava järkyttävä tapahtuma. On kuitenkin yksi asia pamauttaa oma ratkaisukortti pöytään kahvipöydässä kuin tehdä se ministerin asemasta. Vallankäyttäjän vastuulla on miettiä myös seurauksia.

Olen itse pohtinut rattijuopottelua yhtäältä käräjäoikeuden jäsenenä ja toisaalta myös belgialaiseen juoma- ja ajokulttuuriin tutustuneena tarkkailijana. Molempien kautta olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vaarallinen ongelmaryhmä ei ole se väki, joka astuu auton rattiin viinilasillisen jälkeen. Vakavaan rattijuopotteluun liittyy enemmän ankaraa alkoholismia ja nuorena opittua piittamaattomuutta kuin satunnaista tissuttelua.

Näin ei kuitenkaan poliitikko saa Suomessa sanoa. Ei. Suomessa on peräänkuulutettava ehdotonta täysraittiutta autoiluun. Jos ajat, et ota.

Poliisit, jotka valvovat tasapuolisesti viisaita ja tyhmiä lakeja, saavat lisää tekemistä alemmasta promillerajasta. Sekin aika on pois jostain muusta ja tähdellisemmästä. Mutta vielä tärkeämpää on se, että kun keskitytään helppoihin ratkaisuun, unohdetaan vaikeat. Ongelma jää, mutta sivullisten elämä hankaloituu. Miksi maksaisin Kyllösen kannattamasta alkolukosta, kun tiedän ettei autoni aja kukaan juopuneena? Ja miksen voi nauttia viinilasillista kun tiedän, että sen jälkeen olen entistäkin varovaisempi liikenteessä?   

Kun on nähnyt muutamankin vakavan rattijuopon, joka on polttanut korttinsa jo viime vuosisadalla, niin havaitsee, ettei ongelma promillejaralla mihinkään poistu kun siihen ei auta edes ajokortin kuivattaminen. Alkoholistien hoitoonohjaus, joskus ajoneuvon takavarikointi ja toisinaan yksilöllinen alkolukko, ovat toimivampia ja täsmällisiä keinoja. Tiukemmat rangaistukset taas tuskin auttavat muuhun kuin viranomaisten työllisyystilanteeseen. Vankilan jälkeen jaksaa taas tovin aikaa juopotella.  

Sekin yleensä auttaa, että yhteiskunta ei kätke viinaksia niin pitkän matkan taakse, että niitä on pakko autolla lähteä hakemaan. Tuskin saisi silti sanoa, että lähikapakka ja naapurialko voivat olla etäjuottoloita turvallisempia vaihtoehtoja.

Yhteiskunta on sellainen, että yksinkertaiset vastaukset ovat yleensä vääriä. Monimutkaiset vastaukset ovat taas tylsiä eivätkä tuo lisäpisteitä poliitikoille. Ne ovat kuitenkin yleensä parempia.

Ja lopuksi: mikään lainsäädäntö ei tuo lopullista turvaa. Aina on siedettävä sitä epävarmuutta, että jossain voi luuhata rosvo, susi tai rattijuoppo. Tai päättäväisesti populismiin taipuvainen poliitikko.

Keskustan vanha isäntä astui tuvan puolelle

Paavo Väyrysestä tuli presidentinvaaleissa veikeä, itseironinen retrohahmo, joka viihdytti varmasti Itsevaltiaiden valossa politiikkaan kasvaneita ja pohdintansa siihen lopettaneita.

Meille muille Väyrynen on kaikkea muuta kuin humoristinen hahmo. Vladimirov-jupakka kruunasi aikanaan täämän loputtomien iltalypsyjen, takinkääntöjen, inttämisen ja oikeassa olemisen ikonin.

Aika moni keskustalainen muisti tämän, kun puolue ankarasti kiemurrellen joutui hyväksymään Väyrysen presidenttiehdokkaakseen. Puolue kuitenkin kokosi rivinsä oman ehdokkaan taakse - puolueuskollisuudesta tuli välttämättömyys ja välttämättömyydestä hyve. Keskusta on aina ollut hyvä tällaisessa, kolhiintuneenakin.

Monet Mari Kiviniemen kannattajatkin äänestivät varmasti Väyrystä siinä toivossa, että nyt saataisiin puolue nousuun ja puheenjohtajalle jatkoaika. Paradoksi on, että puoluejohtoa olisi auttanut Väyrysen hyvää äänisaalista enemmän vain tämän täydellinen romahdus. Nyt tuli citykepulle ja EU-myönteisyydelle turpiin vanhan isännän kädestä.

Mutta seuraako jatkoa? Oma veikkaukseni on, että ei. Vanha isäntä astui nyt näyttävästi tuvan puolelle, mutta siirretään taas ennen pitkää peräkammariin kitisemään ja kasvamaan korkoa vaikkapa seuraaviin presidentinvaaleihin.  

Keskusta on lopulta valinnoissaan yltiöpragmaattinen eikä ota riskiä, jonka Väyrysen valinta toisi hallitusmahdollisuuksille, puolueen julkikuvalle ja yleiselle yhteistyölle. Vanhan isännän kiikkustuolin kitinä kuuluu kuitenkin siten, että Keskusta nostaa puheenjohtajakseen jonkun, joka pystyy kiikkumaan samalla poljennolla, mutta on yhteistyötaidoiltaan päivitetty tämän vuosituhannen vaatimustasolle.

Riikka Manner on lähtökuopissa, ehkäpä Paula Lehtomäellekin voi nousta uutta kysyntää. Veikkaan, että puoluesatraapit kokoavat jo lähetystöjä eri ehdokkaiden tueksi. Kiintoisaa keskustakevättä pukkaa kaikille muille paitsi puolueen puheenjohtajalle. Marin puolesta voisi olla jopa vähän pahoillaan.   

Vaaliuutisten lyhyt historiattomuus

Koskapa poliittinen muisti on yleensä lyhyenä pidettyä miesmuistiakin lyhyempi, on viikonlopun presidentinvaalien ratkaisukierroksen alla hyvä palauttaa mieliin muutamia seikkoja aiemmista vaaleista.

Presidentti on kolme kertaa valittu suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla, ilman valitsijamiehiä. Suurin voittomarginaali oli Martti Ahtisaarella 18 vuotta sitten, jolloin eroa oli noin 250 000 ääntä. Ahtisaaren ääniosuus oli tuolloin 53,9 prosenttia.

Jos Niinistö onnistuu ottamaan tuota suuremman osuuden äänistä, niin hän on nykyjärjestelmän suosituin presidentti. 

Oma veikkaukseni kakkoskierroksen tuloksesta on 58 prosenttia Saulille, mikä ei olisi lainkaan huono tulos. Ei, vaikka tiedänkin monien olevan siihen pettynyt ja monien vetävän jos jonkinlaisia johtopäätöksiä sellaisesta.

Huomattavaa historiattomuutta on ollut niilläkin, jotka ovat intoilleet ehdokkaiden puolisoiden näkyvästä roolista. ("Näissä vaaleissa media on ihastunut ehdokkaiden puolisoihin enemmän kuin koskaan aikaisemmin", totesi Pekka Isotalus eilen Hesarissa.)

Jo Tellervo Koivisto oli kiinnostava presidenttiehdokkaan puoliso, johon kiinnitettiin huomiota. Ahtisaari - Rehn -vaalin yksi kohokohta oli puolestaan ehdokkaiden esiintyminen puolisoineen Tuttu juttu -showssa. Pentti Arajärveen kohdistui niinikään melkoinen kiinnostus.

Ja presidenttiehdokkaiden lapset ja yksi vävykin ovat aiemmin olleet julkisuudessa tavalla, jota lähellekään ei näissä vaaleissa ole päästy. Muistetaan myös jutut Esko Ahosta kännykkäisänä.

Jopa ehdokkaiden lemmikkieläimet Koivistojen mopsista Halosen kissoihin on aiemmin käsitelty vähintään samalla perusteellisuudella kuin Niinistöjen koira. Ei siis mitään erikoisen uutta ja ihmeellistä auringon alla.

Puolueet muuttumisleikissä

Presidentinvaalit tuskin muuttavat suuremmin ihmisten mielipiteitä puolueista. Sitä enemmän ne voivat muuttaa puolueiden mielipiteitä itsestään. Ensimmäisen kierroksen perusteella voi ennustaa, että suurimpia muuttujia ovat keskusta ja demarit.

Paavo Väyrysen tulos tarkoittaa johtopäätöstä siitä, että cityliberalismin aika keskustassa on ohi. Ensi kesän puoluekokoukseen haetaan Mari Kiviniemen haastajaa. Lähtökuopissa ovat ainakin Paavo Väyrysen entinen avustaja Riikka Manner ja hänen meppikollegansa Hannu Takkula. Valistuneet puolueen tuntijat arvioivat, että myös puoluesihteeri Timo Laaninen joutuu jättämään paikkansa.

Tuloksena on EU-kriittinen keskusta, joka ankkuroituu yhä tiukemmin maaseudulle ja hakee takaisin Perussuomalaisille menettämäänsä kannatusta.

Demareiden osalta lipposlaisuuden aika on lopullisesti ohi. Se merkitsee alati kasvavaa haparointia EU-politiikassa. Yhdessä kannatuslaskun kanssa tämä tarkoittaa myös kasvavia vaikeuksia hallituksessa eli populistisia kotiinpäinvetoja. Yhtään ei helpota se, että Paavo Arhinmäki kohensi kampanjallaan Vasemmistoliiton itsetuntoa. Demarivene vuotaa nyt molemmilta laidoiltaan.

Myös Vihreiden itsetunto on noussut aivan uusiin sfääreihin Pekka Haaviston menestyksen myötä. Sekään ei helpota hallitusyhteistyötä.

Vain Kokoomus jatkaa vaalien jälkeen kutakuinkin ennallaan. Pientä hypetystä seurannee presidentinvaaleista, mutta arkinen politiikka karistaa sen kyllä nopeasti. Hyvä puoli kampanjassa ja vaaliasetelmassa on, että Kokoomus on asemoitunut yhä tiukemmin puoluekentän liberaaliin, maltilliseen keskustaan. Siihen on hyvä löytää tiensä demareiden ja keskustan markkinamyönteisestä, liberaalista kaupunkilaisjoukosta.