Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.

Wahlroosin väärä päätelmä

Björn Wahlroos vertasi tällä viikolla blogissaan Euroopan parlamenttia Teiniliiton kokoukseen. Alex Stubb vastasi omassa blogissaan muun muassa rikkidirektiivin osalta hyvin ja asiallisesti. Kysymys kansallisesta edusta ja parlamentin roolista jäi silti kaihertamaan mieltäni.Wahlroos totesi asiasta seuraavasti:

"Aina viime vuosiin saakka EU:ssa on kunnioitettu jäsenmaiden elintärkeitä intressejä. Parlamentti ei ole säätänyt päästö- tai turvallisuusnormeja, jotka tuottaisivat ongelmia Saksan autoteollisuudelle. Se on myös jättänyt Ranskan viiniteollisuuden rauhaan ja tukenut avokätisesti Välimeren maiden oliiviöljytuotantoa. Mutta rajatessaan pankkiirien bonuksia se toimii Ison-Britannian elintärkeätä intressiä vastaan."

Tästä tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäisenä teoria. EU ei ole monoliitti. Sinä on erilaisia instituutioita, joilla on erilainen rooli. Parlamentin rooli on edustaa eurooppalaisten kansalaisten mielipidettä. Kansallisen edunvalvojan rooli on neuvostolla. EU:n kolminaisuudessa  aloitteet tekevä komissio edustaa "yleistä eurooppalaista etua".

Olisi kovin nurinkurista, jos parlamentti ottaisi tärkeimmäksi johtolangakseen kansallisten etujen valvonnan. Silloin parlamentti voisi järjestäytyä poliittisten ryhmien sijasta kansallisiksi ryhmiksi, jotka ottavat ohjeensa jäsenmaittensa hallituksilta. Sellaisen, neuvoston jatkeena toimivan parlamentin voisi lakkauttaa.

 

Sivuhuomautus: Wahlroosin kannattaa myös katsoa minkä puun juurella haukkuu. Susipäätösten osoite on mieluummin komissio kuin parlamentti ja nuuskasta sovittiin jäsenmaiden kesken laajentumisneuvotteluissa.

Toisena käytäntö. Kun komissio katsoo yleistä etua, se tekee kaavamaisia esityksiä. Yksi valmisteleva virkamies ei voi välttämättä tietää 27 jäsenmaan kokonaisuudessa yhden pienen ja pohjoisen maan uniikkia erityispiirrettä – vaikkapa veneen tervauksen tärkeyttä. Korjausliike tulee neuvostossa ja parlamentissa. Joskus sitä kautta, että kansalaispalautteen ansiosta parlamentissa asia huomataan ensin.

Toinen ja suurempi seikka on, että jokainen poliitikko toki ottaa huomioon omien äänestäjiensä näkemykset. Toki useimmat saksalaismepit haluavat turvata maansa autoteollisuuden – ja sitten toiset heidän maanmiehensä näkevät sen tuhoavan ympäristön! Edun määrittely on aina poliittinen kysymys ja riippuu määrittelijän väristä. Demokraattisessa valtiossa hallituksen enemmistö määrittelee kansallisen edun. Meppi voi ideologiansa mukaan miettiä miten siihen suhtautuu.  

Päättäessään pankkiirien bonuskatosta parlamentti halusi ehkäistä sellaista holtitonta riskinottoa, joka voi horjuttaa koko pankkijärjestelmää. Enemmistön mielestä se oli sekä heidän äänestäjiensä tahdon, että kokonaisuuden edun mukaista.

Kun lisäksi brittikonservatiivit olivat jo heikentäneet omaa asemaansa parlamentissa eroamalla EPP-ryhmästä vuoden 2009 vaalien jälkeen ja perustamalla käytännössä lähes merkityksettömän konservatiiviryhmän (ECR), niin pääministeri David Cameron voi syyttää vain itseään, jos kokee, ettei häntä ole kuultu Britannian kannalta tärkeässä asiassa.  

Kannattaisi mieluummin olla paikalla siellä missä päätöksiä tehdään, kuin rakennella omia hiekkalaatikoita siksi, että äänestäjät niitä tahtovat. Toivottavasti Lontoon Cityn pankkiirit seuraavalla kerralla kertovat suosikkipuolueelleen parempia neuvoja siitä miten hankitaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Ymmärrän ammatillisen solidaarisuuden, jonka perustalta Wahlroos roimii parlamenttia. Tällä kertaa väärä todistus perustuu kuitenkin puutteelliseen tietoon. Samalla siinä on mukana aimo annos unohdusta. Ainakin Lehman Brothersin kaatumisesta alkaen on EU:n poliittisella agendalla ollut pankkiirien suurimpien bonusten leikkaaminen. Parlamentin tahdonmuodostus ei ole voinut kenellekään tulla yllätyksenä.

Järki ja tunteet - Cameronin versio

David Cameron piti viimein kauan odotetun suurpuheensa EU:n ja Britannian tulevaisuudesta. 

Ensimmäinen vaikutelma katsomastani katkelmasta oli tunteenomainen vakuuttaminen siitä, että Cameron halua pitää Britannian EU:n jäsenenä. Tekstin lukeminen osoitti kuinka pelkällä tunteella ei pitkälle pötkitä.

Mutta niin korosti Margaret Thatcherin imagonrakentajana toiminut Harvey Thomas, että hyvästä puheesta 90 prosenttia on tunnetta ja 10 prosenttia järkeä. Ja ilman järkeä ei tarvita tunnettakaan.

Thatcherin seuraajalla olisi ollut Harveyn opille kysyntää. Voin lainata kirjan, jos se on Downing Streetin hyllystä hävinnyt.

Cameronin vakuuttelu sisämarkkinoiden tärkeydestä ei vakuuta, kun samaan aikaan hän leimaa virhepäätelmäksi sen, että toimivat yhteismarkkinat edellyttävät kaiken harmonisointia. No eipä ehkä kaiken mahdollisen harmonisointia edellytä, mutta yllättävän monen asian kuitenkin.

Ei toimi yhteismarkkina häävisti, jos toiset saavat merkittävää kilpailuetua vaikkapa siitä, että voivat toimia kansallisen lainsäädännön eroihin perustuen merkittävästi halvemmilla työvoimakustannuksilla tai saavat noudattaa väljempiä ympäristönormeja. Tästä voi kysyä vaikkapa suomalaisilta kuljetusyrittäjiltä lisätietoja.

En mene asioissa tarkemmin syvälle, mutta ei liene vaikea ymmärtää pointtia siitä, mitä tarkoittaa "yhteiset pelisäännöt". Sen oppiminen oli ikäänkuin edellytys sille, että saattoi vaikkapa pelata Afrikan tähteä toisten lasten kanssa. Että molemmilla se nopan osoittama kolmonen tarkoittaa kolmea askelta ja rosvo vie ihan varmasti ihan kaikki rahat.

Ymmärrän että Cameronin esittämässä kansanäänestyksessä on jonkinlaista järkeä silloin kun sillä asetetaan jyrkän linjan euroskeptikot selkä seinää vasten. Että oikeasti nyt teidän pitää päättää mitä te haluatte.

Mutta pitääkö sitten tämä vesittää sillä, että asettaa oman kantansa ehdoksi neuvottelut, joilla voisi muuttaa Britannian asemaa EU:ssa tai jopa neuvotella perussopimuksen uusiksi!!

Jos ja kun pienemmätkin uudistukset ovat vaikeita jäsenmaiden kesken, niin kuka vielä haluaa avata pandoran lippaan kohta 28 jäsenmaan reposteltavaksi?

Ja mitä sitten tarkoittaa Cameronin vaatima joustava EU? Sitäkö, että kukin jäsenvaltio implementoi vain ne direktiivit jotka huvittaa?

Cameronille on tänään kerrottu kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti mitä hän voi esityksillään tehdä. Ei tipu mitään erioikeuksia ja -vapauksia, ja syvällä mielessään moni miettii, että voisiko niiltä neuvotella entisetkin pois? Miten pääministeri sitten toimii kun vuosi 2015 on ovella, eikä uusia rusinoita pullasta olekaan herunut? Onko hän edelleen sitä mieltä, että kannattaa äänestää kyllä EU:lle?

Ei kannattaisi raapia tulitikkuja silloin kun kaverit leikkivät bensakanisterilla. Vieläpä sellaisella, jonka on itse näille antanut.

Cameronhan lunasti paikkansa puoluejohdossa euroskeptikkojen äänillä hänen luvattuaan viedä meppinsä eroon EPP-ryhmästä. Cameron täytti lupauksensa ja puolue menetti kertaheitolla vaikutusvaltansa Euroopan parlamentissa.

Pitää olla tarkkana siinä mitä lupaa. Ei ihme, että konservatiiveista veljellisesti sanotaan Briteissä "very silly party".

P.S. Mitä isot edellä, sitä pöljät perässä. Suomessakin äänestäjiä yleensä juksaavat tahot näkyvät ilakoivan Cameronin perässä: Meille kanssa meidän rusinat pullasta.

Vaan sillä ajattelulla ei tulee edes pullaa. Ei ole voittajia pelissä, jossa jokainen pelaa omilla säännöillä. On vain hirmuinen tappeluksen melske ja kilvanhuuto.