Punalippu liehuu opposition johdossa

 ”Oikeistohallitus on puolensa valinnut”, julisti Li Andersson jo ennen kuin hallitusohjelmasta oli julkaistu riviäkään.  ”Kuritetaan köyhää”, jatkoi Veronika Honkasalo ja SAK:n varapuheenjohtaja harmitteli kuinka ”Surulakosta rätkähtää korvausvaade”.

Vasemmistoliitto on ottanut opposition piikkipaikan, eikä ihme. Punaliput hulmuavat luokkataistelun hengessä ja retoriikassa on palattu taistojen tielle ehkä peräti taistolaiselle tielle. Vasemmistoliitto  elää ja hengittää edeltäjänsä SKP/SKDL:n taistelutahtoa.

Vasemmistoliiton varjossa SDP etsii ensin uutta puheenjohtajaa ja sen jälkeen itseään. Nykyistä puheenjohtajaa ei oppositiopuolueen johtajuus, hädin tuskin koko politiikka, voisi vähempää kiinnostaa. Lainsäädäntötyö ei ainakaan tähän kiinnostukseen kuulu: Marinin ainoa valiokuntajäsenyys on ulkoasianvaliokunnassa. Viitsineekö hän edes antaa tukeaan manttelinperijättärekseen julistautuneelle Krista Kiurulle puheenjohtajakisassa.

Antti Lindtmanin tuleva ja todennäköinen pesti tulee olemaan vaikea. SDP:llä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin liimautua SAK:n kylkeen, johon taas entinen SAK:n mies tuskin puoluettaan haluaisi ajaa. Hallitusohjelman työelämäkirjaukset johtanevat kuitenkin siihen, että demaripuolueelta ei edes kysytä, kun SAK nappaa sen kainaloonsa saavutettuja etuja puolustamaan.

Vielä pahempaa on Vihreillä. Puolue kutistui omaan ylimielisyyteensä, huonosti valittuihin ministerisalkkuihin ja vielä kehnommin tehtyihin ministerinimityksiin. Vihreät kiilautui politiikassa Vasemmistoliiton ja vasemmistodemareitten puisto-osastoksi vain huomatakseen, että siellä ei ollutkaan kannatustilaa jäljellä ja että Kallion soijalattekansan äänillä ei vihreää tulevaisuutta rakenneta. Maakunnissa tuli turpiin oikein kunnolla ja nyt pitäisi päättää ollaanko vai eikö olla, siis markkinatalouden puolella vai sitä vastaan.

Vasemmistoliiton johtama oppositiokuoro laulaa seireenilauluja vihreille. Ja sen minkä jokainen Tannerinsa opiskellut demari tietää huuutokaupoista laitavasemmiston kanssa, voi yhä tulla osalle vihreitä uutisena. Eduskuntakeskustelun retoriikan perusteella uusi puheenjohtaja kuuluu tähän joukkoon. Vasemmistoklisee ”leikata kaikkein köyhimmiltä” kuuluu myös vihreille niin kuin se kuuluu Kepullekin.

Siinä missä Vihreät saivat turpiinsa maakunnissa, tuli Kepulle köniin kaupungeissa. Kun vaalien jälkeistä karttaa on katsottu lähinnä kiinnittäen huomiota kepunvihreän katoamiseen maakunnista, niin huomio pitäisi kiinnittää siihen, että vielä vähemmän kepua on kaupungeissa. Kuka enää muistaa puhetta cityvihreästä tai kaupunkiliberaalista keskustasta. Neljä urbaaneinta vaalipiiriä: Helsinki, Uusimaa, Varsinais-Suomi ja Pirkanmaa toivat keskustalle yhteensä neljä paikkaa! Haloo, RKP:lläkin on enemmän kansanedustajia näissä vaalipiireissä!

Kun taas katsoo hallitusohjelmaa ja vertaa sitä Keskustan vaalitavoitteisiin, niin eipä paljoa tilaa jää oppositiopolitiikalle: Metsäpolitiikka pidetään omissa käsissä, lapsilisiä kohennetaan, yrittäjyyttä edistetään ja liikenneinfrastruktuuriin investoidaan. Keskustan suuri kysymys neljän vuoden aikana onkin mihin tarvitaan keskustaa.

Saarikon puhe eduskunnassa keskiviikkona oli pikkunäppärää naljailua ilman omaa vaihtoehtoa. ”Rakennamme oman vaihtoehdon” ja ”tutkimme suurennuslasilla hallitusohjelmaa” tarkoittaa vain lupausta siitä, että tuleviin tupailtoihin on tarjolla edes jotain puuhaa. Käytännössä Kepun vaihtoehtoina on joko liittyä vasemmiston huutokuoroon tai antaa asiallista tukea hallitukselle. Onneksi olkoon. Opposition johdossa liehuu punalippu.

Puurot, vellit ja meppien rooli

Vanha sanonta puurojen ja vellien sekoittumisesta sopii harvaan asiaan sen paremmin kuin kahden lakia säätävän EU-instituution rooleihin. Aika ajoin hämmästyttää se syvällinen ymmärtämättömyys, joka jopa joillakin poliitikoilla on erityisesti Euroopan parlamentin tehtävästä.

Brysseliin parlamenttiin saapuvan vierasryhmän EU-luennolla aloitetaan usein siitä, että kerrotaan mitä kolme instituutiota edustaa: Komissio valvoo EU:n yhteistä etua, neuvosto edustaa jäsenmaiden intressiä ja parlamentti edustaa kansalaisia. Sopimus Euroopan Unionista, 14. artikla sanoo: ”Euroopan parlamentti koostuu unionin kansalaisten edustajista.”

Suomalaiset mepit eivät siis ole Suomen hallituksen edustajia vaan Suomen kansan edustajia, jotka on valittu tehtäväänsä suoralla kansanvaalilla. Tässä on vissi ero.

Hallitus päättää keskuudessaan, joskus vaikeankin prosessin kautta hallituksen linjan, jota se sitten ajaa neuvostossa. Tämä kanta, jonka sanotaan olevan "Suomen etu" on siis hallituksen enemmistön näkemys siitä mikä on Suomen etu. Näkemys vahvistetaan eduskunnan suuressa valiokunnassa, joka voimasuhteiden mukaisesti on yleensä hallituksen tukena. Näin Suomen kanta, jota myös kansalliseksi eduksi sanotaan, on aina poliittinen päätös, jota sitten eri perustein voidaan hyvinkin haastaa. Kuten myös usein tehdäänkin. 

Kun hallituspuolueen edustaja, vaikkapa entinen maatalousministeri, esittää vaatimuksen Suomen edun ajamisesta mepeille, voi varsin turvallisesti olettaa, että hän haluaisi näitten tukevan hallituksen linjaa. Tällaisia puheita on ennenkin kuultu. Joskus on pääministerikin patistanut meppejä paremmin tukemaan Suomen linjauksia.

Kulloisenkin opposition edustajille nämä ovat yleensä kiusallisia vaatimuksia. Kiusallisia ne ovat myös niille, jotka ymmärtävät instituutioiden roolit ja niitten erot.

On ymmärrettävää, että parlamenttiin vieraina saapuvat kansalaiset kysyvät, että istuvatko Suomen mepit yhdessä ja ajavatko he yhdessä Suomen etua. Heille kerrotaan, että parlamentissa, kuten politiikassa yleensäkin, poliittiset näkemykset erottavat ja yhdistävät - siksi työ tehdään poliittisissa ryhmissä. 

Jos parlamentin jäsenten tulisi noudattaa kansallisten hallitustensa linjoja päätöksissään, niin parlamentti muuttuisi tarpeettomaksi ja lainsäätäjäksi riittäisi hallitusten muodostama neuvosto. Se tarkoittaisi, että EU:sta tulisi valtioliitto, jonka toiminta riippuisi hallitusten kulloisestakin yhteistyökyvystä. Tätähän moni euroskeptisesti maailmaa katsova haluaisi. 

Se ei kuitenkaan olisi EU, joka voisi suunnitella unionin kehittämistä pitkäjänteisesti kansalaisten mielipiteen huomioiden, vaan pelkkä yhteistyöorganisaatio, joka olisi riippuvainen jäsenmaittensa poliittisista suhdanteista. Sellainen organisaatio myös toimisi korostetusti suurimpien jäsentensä ehdoilla, koska vastapainona ei olisi kansalaisten muodostamaa parlamenttia. Näitä piirteitä on jo nykyisessä päätöksenteossa ajoittain liikaa. 

Edelleen poliittisista ryhmistä muodostuva parlamentti heijastaa olemustaan myös komissioon, josta ilman tätä kolmikantaisuutta saattaisi yhden lainsäätäjän järjestelmässä olla yhä enemmän tämän lainsäätäjän alainen valmisteluelin.

Kaiken tämän jälkeen on sanottava, että mepit kaikissa maissa ovat tietoisia jäsenmaittensa näkemyksistä ja aika usein myös myötäilevät niitä. Näin on varsinkin, jos he sattuvat olemaan hallituspuolueitten edustajia. 

Samoin myös parlamentin poliittisissa ryhmissä hyväksytään ja ymmärretään, jos kansallisista syistä jokin delegaatio eli ryhmän kansallinen osa, haluaa äänestyksessä poiketa ryhmän päättämästä linjasta. Meppien on sallittua tukea hallitustensa linjaa, vaikka se olisi ristiriidassa muun ryhmän kanssa, mutta hallitukset eivät voi heitä siihen pakottaa eikä siihen edes patistaa. Se, että jotkut hallituspuolueet voivat olla tietyissä asioissa hyvinkin painostavia omille parlamentin jäsenilleen, on toinen asia. Jos turvallinen paikka vaalilistalla on höllässä, niin mepin tahto voi olla puoluejohtajan taskussa. Sekään ei kuitenkaan muuta sitä perusasiaa, että viime kädessä mepit ovat vastuussa vain äänestäjilleen, eivät maittensa hallituksille.

Kun siis seuraavan kerran tulee puheeksi se ajavatko mepit oman jäsenmaansa kansallista etua, niin kannattaa kysyä ensin kuka ja miten tämän edun määrittelee ja sen jälkeen tarvittaessa pohtia hieman parlamentin asemaa lainsäätäjänä. Epäselvyyksien ehkäisemiseksi voi myös pestautua parlamentin vierasryhmän luennolle. Ne ovat sallittuja myös entisille ministereille.  

Hajahuomioita aluevaaleista

Onnea voittajille. Aluevaalit menivät kansalaisia ylettömästi häiritsemättä. Äänestysprosentti asettui hyvän mallasviskin tasolle, mitä voi pitää mukiinmenevänä tuloksena. 

Se mikä kampanjoinnista ja sen uutisoinnista jäi mieleen, oli Kokoomuksen, demareiden ja Keskustan väliset jännitteet. Tämä kantoi myös vaaleissa ja varmasti auttoi kaikkia kolmea puoluetta. Tässä keskusteluyhteydessä kolmikon ulkopuolella olevilla puolueet jäivät reunalle ja varsinkin Vihreillä oli silmiinpistävän vähän sanottavaa.

Vihreät menettivät edellisiin kuntavaaleihin nähden 1,8 prosenttiyksikköä ääniosuudestaan eli reilut 56 000 ääntä. Vertailussa on huomioitu, että Helsinki ei ollut aluevaaleissa mukana, joten Helsingin puuttuminen ei selitä Vihreiden tappiota. Kuva kirkastuu, kun palataan edellisten kuntavaalien tulokseen, jossa jo nähtiin Vihreiden tappio maakunnissa - puolue menetti tuolloin 61 131 ääntä vuoden 2017 vaaleihin verrattuna. Vihreät ovat yhä selkeämmin vain suurimpien kaupunkien puolue.

Perussuomalaiset oli vaalien suurin häviäjä: 4,0 prosenttiyksikköä ja 113 813 ääntä lähti viime kuntavaaleista. Siihen suli suurin osa viime kuntavaalien voitosta, joka tosin sekin jäi eduskuntavaalitulosta huomattavasti heikommaksi.

Keskusta onnistui artikuloimaan hyvin oman tavoitteensa terveyskeskuksista joka kunnassa. Vaikka oikoikin mutkia, niin maakuntien äänestäjien vahva halu oli varmasti säilyttää lähipalvelut. Se miltä todellisuus tulee näyttämään, on toinen juttu. Nelisenkymmentä kuntaa jäi ilman omaa edustajaa aluevaltuustoissa ja veikkaan, että näissä kunnissa ei nyt mieli ole korkealla koko uudistuksen suhteen. Yksinäistä on varmasti myös niillä, jotka valittiin kuntiensa ainoina edustajina. Odotusarvo siitä, että valta keskittyy maakuntakeskuksiin, toteutui. Voitossa on tappion siemen ja jos tyytymättömyys kasvaa, niin valitukset voi osoittaa Keskustan puoluetoimistoon.

Perussuomalaisten puheet maahanmuutosta, kehitysavusta ja bensaverosta ehkä saivat puolueen kannattajat nyökkäilemään, mutta jos vaihtoehtona on miettiä, äänestänkö palveluitten puolesta vai maahanmuuttoa vastaan vaaleissa, joissa päätetään palveluista, niin vastaus ei vaadi korkeampaa koulutusta. Toivottavasti puolue jatkaa nykyisellä johdolla ja linjalla.

Maakuntaverosta puhutaan vielä

Keskustelu maakuntaverosta oli siinä mielessä asiaankuuluva, että aluevaltuustojen toiveet tulevat kohdistumaan niiden rahoitukseen, jolloin vaatimus verotusoikeudesta tulee väistämättä esille. Keskustalla on ollut myös halu ja toive laajentaa valtuustojen tehtäväkenttää, mikä sekin lisää painetta verotusoikeuden antamiseen. Näin ei ole sama miten valtuustot oman asemansa käsittävät ja miten toimivat.  

Sitaatti Keskustan maakuntavaaliohjelmasta sanoo:

”Uudistuksen toisessa vaiheessa nykyisten maakunnan liittojen tehtävät ja keskeiset valtionhallinnon alueilla olevat tehtävät tulee Keskustan mielestä siirtää maakunnille.

Maakuntien on voitava soveltaa lainsäädäntöä niitä itseään koskettavissa kysymyksissä ministeriöiden ja muun keskushallinnon sanelun sijaan. Alueiden elinvoimaan liittyvät kysymykset, kuten elinkeinojen ja yritystoiminnan edistäminen, työllisyys, kaavoitus, lupapolitiikka, liikenne, asuminen ja ympäristönsuojelu ovat asioita, joista pitää voida päättää alueen tarpeiden ja näkemysten mukaan kunnissa ja maakunnissa.”

Ja sitten lopuksi samasta ohjelmasta: ”Maakuntaverotuksen käyttöönottoa arvioidaan siinä vaiheessa, kun maakuntien tehtäväkenttää laajennetaan.”

Eli kun keskusta ajaa maakuntien tehtävien laajentamista, niin sen myötä kasvaa paine maakuntaveron käyttöönottoon. On kaikki syy olla tarkkana tulevien aluevaltuustojen suhteen, sillä näissä muhii tulevien eduskuntavaalien tärkeä puheenaihe: Maakuntavero, maakuntien tehtäväkenttä, soten onnistuminen ja ongelmat sekä eritoten rahoituksen riittävyys. Paineita rahoituksen kasvattamiseen tulee jo ilman lisätehtäviäkin, siitä on kylliksi viitteitä keskusteluissa mm. tietojärjestelmien yhdistämisestä ja henkilöstön palkoista, muista kasvavista menoista puhumatta.  

Samalla tämä agenda tarkoittaisi sitä, että jos eduskuntavaaleista tulee aluevaalit.2, niin kolme suurta on niissä vahvimmilla, mutta eivät Vasemmistoliitto, RKP ja KD myöskään heikkoja ole. Nämä puolueet ovat kaikki omalla mukavuusalueellaan sote-asioitten parissa.

Vihreät ja Perussuomalaiset taas olivat pihalla aluevaaleissa ja vaikea nähdä, että asiantuntemus yhtäkkiä karttuisi. Nytkyttimen valtakunnallinen vetovoima riippuu Hjalliksesta ja siitä kauanko hänellä piisaa intoa. Ensi vaaleissa läpimeno on vaikeampaa kuin viimeksi kun uutuudenviehätys on mennyt ja saavutuksia aletaan kysellä. Se tulee olemaan koko liikkeelle kohtalon paikka.

Tietysti vaaleihin on yli vuosi aikaa ja maailmassa voi tapahtua paljon. Emme tiedä puhutaanko vaaleissa ylitse muiden vaikkapa Natosta ja turvallisuuspolitiikasta vaiko jostain muusta tällä hetkellä näköpiirin ulkopuolella olevasta teemasta, mutta aika iso pommi se saa olla, jolla kokonaan maakunta- ja soteaiheista eroon pääsisi.     

 

Football Unites

(Originally published in local paper Savonmaa in Finnish, translation for the fun and joy of my Non-Finnish speaking friends) 

Football unites what politics separates. This at least in Belgium, but also in many other countries. Nowadays maybe even in Finland.

As we know, Belgium is a country where Flemish and wallonians first dispute with themselves and then with each others. You get the impression by thinking of council of Savonlinna, double it and put the halfs to speak two different languages. It goes easy like a spider with skis crossed in all of its legs.

Belgium competes in a league of its own as a world record holder as a country woth a longest period without a government. After the elections in May 2019 the negotiations went up until last October. With that Belgium was close to break its own record of 541 days without a government that was made in 2011. Amount of people who then led the negotiations equals the amount of players in a football team.

Which leads us to the point. Football is besides the royal family another great unifying factor in Belgium. It’s just more fun to watch. Situations vary more and seremonies are shorter.

Red Devis, Rode Duivels or Les Diables Rouges, as they are equally called in home languages have carried their name, given because of their red shirts, since 1906. The national team, founded in 1904 started with red, then changed the colour but came soon to their senses when their new shirts were blamed to be the ugliest in a world. When the reds beat the Dutch then, a s[orts journalist named they as Red Devils, the name that has stuck ever since.

Fireworks banged in a park last Sunday when Belgium had beaten the Russia. The Flemish and the Wallonians supported equally their team and their brewery.

And like a reference to the country’s colonial past, the best scorer is of Kongolese background, Romelu Lukaku, who was born in a Flemish Antwerp, speaks fluently seven languages plus football. It’s a tantalising thought that Lukaku’s success is also a reply to racist Vlaams Belang, strong in Antwerp. This racism unfortunately comes also to the side of a football field and also against that the Red Devils must fight.

When the Red Devils face the Eagle Owls next Monday, is Belgium once again red. Despite who runs in the field and where his parents come from, people cheer and sigh at their play and only goals are counted. Just like in Finland. I look forward how Hradecky glues Lukaku’s shots in to his hands an I admire them both.

I have seen five years ago how Finland  was close to beat Belgium in a friendly game at the Roi Baudoin stadium. Kasper Hämäläinen scored and made the Finnish audience shout. Then came the last minute and Lukaku mede the equaliser. Oh, if i could get back that misery. Fireworks would be silent in the park. I’m sure the Belgians could take that.

 

EU:n tulevaisuuskonferenssi ja keskustelu EU:n tulevaisuudesta 

Tänään Eurooppa-päivänä käynnistettiin Strasbourgissa Euroopan tulevaisuuskonferenssi. Vielä perjantaina elettiin epävarmuudessa pidetäänkö juhlallisuuksia lainkaan kun parlamentti ja jäsenvaltiot kiistelivät siitä mikä on konferenssin täysistunnon asema. Sitä ennen on kättä väännetty täysistunnon kokoonpanosta ja konferenssin johtamisesta. Aallokko EU-kuplassa kertoo, että odotukset konferenssin tuloksista on viritetty eri tasoille. Osalle riittää konferenssin lopputulokseksi pelkkä kansalaiskeskustelu, toiset haluaisivat, että konferenssi pohjustaisi uutta konventtia perussopimuksia muuttamaan

Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ilmoitti virkaanastujaispuheessaan heinäkuussa 2019 aikomuksestaan käynnistää Euroopan tulevaisuuskonferenssi. Tuolloin hän sanoi, että tarkoituksena olisi olla mahdollisuus käynnistää jäsentynyt keskustelu EU:n toiminnan parantamiseksi sekä institutionaalisesti että politiikkasisältöjen osalta.

Parlamentin puolella konferenssin intoilijoiden kärjessä on ollut entinen liberaalijohtaja Guy Verhofstadt, joka vaalien jälkeen halusi tehdä konferenssista itselleen näkyvän puhujakorokkeen. Johtokiista yhdessä koronapandemian kanssa johti siihen, että konferenssin käynnistäminen venyi aina tähän saakka.  Vasta keväällä päätettiin, että konferenssia johtaa troikka eli komissio, neuvosto ja parlamentti yhdessä ja huhtikuussa nämä kolme antoivat yhteisen julistuksen. Sen mukaan tavoitteena on luoda foorumi keskustelulle, jossa kansalaiset voivat tuoda esiin omia näkemyksiään EU:sta, sen toiminnasta ja tulevaisuudesta.

Institutionaalisten ja perussopimusmuutosten tarpeet ovat varmasti yksi osa keskustelua, mutta perustamisjulistuksessa kansalaiskeskustelu ja osallistaminen nousivat institutionaalisia tavoitteita tärkeämmäksi.

Parlamentista johtoryhmässä istuvat suurimpien ryhmien puheenjohtajat, komissiosta varapuheenjohtajia ja neuvostosta puheenjohtajatroikan ministerit. Konferenssin täysistunnossa on paikat kansallisten parlamenttien edustajille ja muun muassa alueiden komitean edustajille samoin kansalaisille on varattu paikkansa konferenssin kuudesti kokoontuvassa täysistunnossa. Nuorille annetaan yksi paikka.

Vaikka konferenssilla ei ole asemaa kuin keskustelufoorumina, niin jo olemassaolollaan se muodostaa puitteen, joka suorastaan vaatii eri tahoja esittämään näkemyksiään EU:n kehittämisestä. Esimerkiksi eurooppapuolueissa ja niiden parlamenttiryhmissä näitä näkemyksiä valmistellaan ja on jo kerrottukin. EPP-ryhmä hyväksyy oman EU:n tulevaisuutta koskevan linjauksensa lähipäivinä.   

Sopimusmuutoksista on varauduttava puhumaan

EPP-ryhmän järjestämässä tulevaisuuskeskustelussa liittokansleri Angela Merkel totesi, että EU tarvitsee enemmän kompetenssia terveyssektorilla eikä sulkenut pois sopimusmuutoksia tältä osin. Hän myös huomautti, että kysymykset lehdistönvapaudesta ja oikeusvaltiosta voivat tulla tärkeämmiksi kun osa jäsenmaita ei näitä periaatteita enää kunnioita.

Suomen hallitus on nihkeämpi. Valtioneuvoston tuoreen EU-selonteon mukaan ”perussopimusmuutokset eivät ole ajankohtaisia. Tällä hetkellä vain muutama jäsenvaltio on valmis avaamaan perussopimukset. Suomi katsoo, että päähuomion EU:n toiminnassa tulee olla käytännön työssä EU:n keskeisten tavoitteiden edistämiseksi. Nykyiset perussopimukset tarjoavat tähän toimivat puitteet.”

Hallitus tyytyykin toteamaan toteamaan, että EU:n tulevaisuuskonferenssi mahdollistaa ajatustenvaihdon EU:n haasteista ja pidemmän aikavälin kehitystarpeista.

Sopimusmuutoksia ei kuitenkaan voi eikä kannata ennalta sulkea pois, muttei myöskään pitää itsetarkoituksena.  Osa laajasti tunnustetuista muutostarpeista on sellaisia, joihin ei perussopimusten avaamista tarvita. Esimerkiksi enemmistöpäätösten lisäämisen tarve ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla on todettu ainakin Saksan ja Suomen hallituksen lausunnoissa sekä Euroopan parlamentissa ja EPP-ryhmässä että myös kokoomuslaisissa lausunnoissa. Odotamme koska tässä edettäisiin.

Eurooppaneuvoston entinen puheenjohtaja Herman van Rompuy ja professori Ziga Turk kirjoittavat Euractiv-sivustolla, että kunnianhimo perussopimusten muuttamiseen voi myös johtaa ”vähemmän Eurooppaa” lopputulokseen ”parempaa Eurooppaa” sijasta. Hän muistutti, että konferenssin on tuotettava ihmisten kannalta kouriintuntuvia tuloksia sen sijaan, että juututtaisiin institutionaaliseen debattiin ja valtapeliin uudesta konventista. Tähän on syytä suhtautua kaikella vakavuudella, sopimusmuutosten samoin kuin muitten institutionaalisten muutosten on parempi olla konferenssin mahdollinen johtopäätös kuin alussa asetettu päämäärä.

Puuttuva osallisuuden kokemus

Turk ja van Rompuy kirjoittavat osallisuuden kokemuksesta, joka monilta ihmisiltä puuttuu sekä eurooppalaiseen että muuhun politiikkaan nähden. Paljon tästä on puhuttu, mutta harva siihen on keksinyt ratkaisua. Eurooppalainen kansalaisaloite, joka nyt on johtamassa vähintääkin vakavaan harkintaan kotieläinten häkkikasvatuskiellosta ja mahdolliseen lopettamiseen, on yksi esimerkki. Aloitteen on allekirjoittanut 1,6 miljoonaa ihmistä.

Toinen poliittisen päätöksenteon luottamukseen liittyvä ulottuvuus on sen vauhti ja prosessien ymmärrettävyys. Sekä kansallisesta että EU-politiikasta usein havaitsee, että päätökset ovat komplisoituja, niiden vaikutukset moniulotteisia ja osin epäselviä ja että kaikelle löytyy usein niin voimakas vastustus, että prosessit pitkittyvät. Mutkistuessaan asiat myös vaikeutuvat ja yksityiskohdat nousevat kokonaisuuden eteen, niin että alkuperäinen tarkoitus unohtuu. Samalla asiat paisuvat todellista vaikutustaan suurempiin mittoihin saaden ylimääräistä symboliarvoa.  

Puoluerakenteen muutokset ja uusien enemmistöjen löytäminen vaikuttavat nekin. Useissa jäsenmaissa hallitukset ovat aiempaa heikompia kun populistien nousu ja puoluekentän pirstaloituminen on vaikeuttanut koalition muodostusta. Neuvostokaan ei ole enää entisensä kun siellä istuu vastarannan kiiskinä pari-kolme populistijohtajaa, joilla on vaikeuksia nähdä päätöksissä muita kuin omaa puoluetta hyödyttäviä taktisia näkökohtia. Parlamentin enemmistö on sekin aiempaa horjuvampi eikä pelkästään populistien vuoksi vaan muun muassa sosialistien ja Renew’n (entinen liberaaliryhmä) sisäisten ongelmien vuoksi.   

Toisaalta, positiivisena huomiona on nähtävä, että kriisitilanteessa EU:n instituutiot usein osoittavat, että yhteinen tahto voi muodostua niin selkeäksi, että päätökset saadaan nopeasti aikaan. Koronapassi on toivottavasti tästä yksi esimerkki: Komissio teki esityksensä ripeästi ja se eteni parlamentista niin ikään ilman vitkutteluja kolmikantaisiin neuvotteluihin. Nyt odotetaan mitä tuleman pitää. Toinen hyvä esimerkki on edellisen komission päättämä Euroopan strategisten investointien rahasto eli ns. Junckerin-Kataisen rahasto, joka vietiin läpi ennätysnopeasti ja silti hyvillä ja perusteellisilla keskusteluilla.

 Möykkäkuoron vaikutus vääristää keskustelua

Osallisuuden kokemus tai sen puute ei ole instituutioitten vika. Ei ainakaan yksin. Siitä voi syyttää myös kansalaisyhteiskuntaa, media mukaan lukien, joka suhtautuu EU-politiikkaan välinpitämättömästi. Oikeastaan vain osa järjestöistä on ottanut EU:n vakavaksi toimintakentäkseen eivätkä niistäkään kaikki keskustele aktiivisesti tästä jäsenistönsä kanssa. Täytyy toki antaa kunniaa niille, joille se kuuluu: Osa suomalaista työmarkkinajärjestöistä samoin kuin MTK edustavat suomalaisen EU-keskustelun kärkeä. 

Mediassa keskustelua vain harvoin käydään sellaisella analyyttisyyden tasolla, jossa eriteltäisiin eri jäsenmaiden, instituutioiden ja eurooppapuolueiden politiikkojen eroja. Puolueissa taas EU-keskustelu on yleensä eriytetty ryhmälle asiaan vihkiytyneitä ”EU-asiantuntijoita”, kärjessään kunkin puolueen mepit. 

EU-keskustelusta onkin tullut äänekkään marginaalin dominoimaa, kuten Eurooppalaisen Suomen toiminnanjohtaja Aku Aarva Eurooppa-päivänä blogissaan terävästi kirjoittaa. Osa näistä äänekkään marginaalin mölyapinoista tekee myös tietoista trollausta pyrkiessään tuhoamaan keskusteluja henkilöön menevillä hyökkäyksillä ja yökkäyksillä. Näin hiljainen enemmistö hiljenee entisestään. On paikallaan havaita, että tämä on aivan tavoitteellista toimintaa. Samalla strategialla populistit kaappasivat maahanmuuttokeskustelun. 

Marginaalin iskulauseet valuvat myös yleiskeskusteluun ja niistä nousee hokemia, jotka viekoittelevat äänestäjiään miellyttämään mieliviä poliitikkoja, yksinkertaistuksia rakastavaa mediaa sekä kahvipöytien mielipidevaikuttajia. Sellaiset hokemat kuin ”velkaunioni” ja ”tulonsiirtounioni” otetaan kyseenalaistamatta annettuina ja niille nyökytellään näkemättä, että jos hyväksymme ne poliittiseksi linjaukseksi, niin samalla joko suljemme silmät todellisuudelta tai suljemme tulevaisuuden vaihtoehtoja itseltämme.

Olemme liittyessämme Euroopan unioniin hyväksyneet tulonsiirrot vaurailta alueilta köyhille alueille. Tästä koheesiopolitiikasta yritämme koko ajan myös koko ajan itse hyötyä ja nyttemmin eritoten Itä- ja Pohjois-Suomessa. Sen sijaan että ulvotaan tulonsiirtounionia, niin pitäisikin pohtia sitä, mikä vaikutus tulonsiirroilla on, synnyttävätkö ne kasvua, kehitystä ja poliittista yhteenkuuluvuuden tunnetta, solidaarisuuden molemminpuolista kokemusta vai ovatko ne sisäisen vihankylvön lähde?

Italian oikeistopopulistinen Lega Nord syntyi kun sen perustajat halusivat hyödyntää nousevaa tunnetta siitä, että Italian köyhä etelä elää vauraan pohjoisen kustannuksella. Ovatko tulonsiirtounionin äänekkäät vastustajat samaa mieltä, että myös Suomessa pitäisi kaikkien alueiden tulla toimeen omillaan?

Järki vai tunteet?

Myös velkaunionin suhteen järjen pitäisi voittaa tunteet. EU:n budjetin rahoitus on käytännössä jäsenmaksujen varassa. Rahat käytetään yhteiseen maatalouspolitiikkaan, koheesiopolitiikkaan ja lukuisiin erilaisiin ohjelmiin, kuten esimerkiksi tutkimusohjelma Horisonttiin ja nuorisovaihto-ohjelma Erasmukseen sekä yhteistä infrastruktuuria rakentaviin hankkeisiin. Nyt yhä enemmän myös ilmastonmuutoksen torjuntaan. Hallintoon menee kuusi prosenttia budjetista.

Kun seitsemän vuoden budjettia laaditaan, on kukin jäsenmaa yleensä kiinnostunut vain siitä paljonko EU:sta voi saada ja mikä on oma maksuosuus. Budjettikausien kuluessa jäsenmaat kovin mielellään antavat uusia tehtäviä komission valmisteltavaksi, mutta ovat herttaisen haluttomia rahoittamaan niitä. Keskustelua tarvitaan sekä siitä mihin ja miten budjettia käytetään että siitä miten rahat kerätään. Tässä keskustelussa on puhuttava avoimemmin sekä omien varojen luomisesta eli veroista ja maksuista, jotka kohdistuvat rajat ylittävään toimintaan (muovivero jo toteutuukin) sekä mahdollisuuksista käyttää eri rahoitusinstrumentteja nykyistä laajemmin, mutta tarkasti rajatusti.

Tämän keskustelun tuloksena voi hyvin olla perussopimuksen tarkistus tai sitten ei. Yhtä kaikki mahdolliset sopimusmuutokset ovat vasta prosessin seuraus, ei tavoite. Tällä tavoin hallituksenkin olisi selonteossaan kannattanut pitäytyä sulkemasta mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja ennen keskustelua siitä millaisen Euroopan haluamme.  Näin meidän kokoomuksessakin on syytä käydä keskustelua ja tehdä arviota. 

Pohtiaksemme millaisessa Euroopassa haluamme elää ei tarvitse tuntea instituutioita ja perussopimuksia kuin omia taskujaan, kuten toinen tämän päivän blogisitaattini kirjoittaja, SYL:n hallituksessa vaikuttava tuhatkuntalainen Konstantin Kouzmitchev kirjoittaa.

On aika visioida ja on aika keskustella. Tätä varten Brysselin Kansallisseura ja Aleksin Kiven Kokoomus jättivät perjantaina puoluevaltuustolle aloitteen, jossa haastamme myös Kokoomuksen käynnistämään keskustelua ja käymään sitä keskuudessaan. 

Hyvää Eurooppa-päivän iltaa. Brysselissä sää on tänään vaihdellut auringonpaisteesta ukkoskuurojen kautta puuskaiseen tuuleen. Illan hämärtyessä yksinäinen lepakko käy tekemästä kaarroksiaan seestyvää taivasta vasten. Kyllä tämä vielä hyväksi kääntyy.  

Vitkastelijat pääkaupungeissamme 

Yksi Euroopan Unioniin kohdistuvista perusvalituksista on, että päätöksenteko on hidasta ja junnaavaa ja asioista ei tahdo tulla valmista. Usein samasta tuutista kuuluu heti perään, että kun EU ei aja kyseisen valittajan kotimaan kansalaisten asiaa tai ei tee sitä ainakaan riittävän ponnekkaasti.

Siinähän syy onkin. Hallitukset, jotka ajattelevat omaa etuaan - omia äänestäjiään lyhyellä aikavälillä, enemmän kuin yleistä hyvää pitkällä aikavälillä - kokoontuvat Brysseliin kilpailemaan siitä kuka kovimmin vetää kotiinpäin. Ja jos kaikkia 27:ää tai sitten riittävää enemmistöä miellyttävää kompromissia ei synny, ei asia etene.  

Siksi, aina kun jokin tuntuu Brysselin vitkastelulta, niin pitää ensin katsoa omaan pääkaupunkiin ja kysyä asuuko syyllinen siellä.

Vaatimus yksimielisyydestä johtaa eritoten hankaliin tilanteisiin, koska käytännössä jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus ja muutamat niistä eivät arkaile käyttää tätä oikeutta ajaakseen sen varjolla jotakin muuta asiaa. EU:n ulkoministerit eivät pari viikkoa sitten saaneet aikaan päätöstä Valko-Venäjään kohdistuvista pakotteista, koska Kypros halusi koplata siihen myös  päätöksen Turkkia koskevista pakotteista.

Pakotteet päätettiin lopulta vastikään päättyneessä huippukokouksessa, liki kaksi kuukautta varastettujen vaalien jälkeen! Vaalien väärentäminen, opposition tukahduttaminen, ihmisten vangitsemiset ja kansalaisiin kohdistuva muu väkivalta on tähän asti saanut vain vakavia nuhteita. Eikä vieläkään pakotelistalle asetettu diktaattori Lukashenkaa vaikka useat jäsenmaat olivat sillä kannalla - viimeksi Ruotsi. Suomen kanta asiaan on ollut häilyvä.   

Vaatimus yksimielisyydestä tylsyttää EU:n ulkopolitiikan työkalut. Vaikka niin monet valtionpäämiehetkin kuuluttavat yksimielisyyttä ulkopolitiikassa, mutta niin kauan kuin yhdellä jäsenmaalla on valta hiljentää se ääni, on yksimielisyyden sijalla hiljaisuus.

Asia on tiedetty ja tiedostettu jo pitkään ja yksimielisyydestä luopumisen puolesta on myös käytetty monia vaikutusvaltaisia puheenvuoroja. Viimeksi asiasta puhui komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen syyskuussa parlamentissa unionin tilaa koskevassa puheessaan:

- Kun jäsenmaat valittavat, että EU toimii liian hitaasti, kehotan niitä siirtymään vihdoinkin rohkeasti määräenemmistöpäätöksiin – ainakin ihmisoikeuksien ja pakotteiden toteuttamisessa.

Siinä se on. Hyvin yksinkertaista. Kun savolainen rojekti, vain toteuttamista vaille valmis.

Presidenttipelin ilo ja riemu

Presidenttipeli alkaa vähitellen lämmetä. Ensin entinen presidentti ounasteli, että perustuslakivaliokunta tekee presidentipeliä kun tutkii ulkoministerinä toimivan edellisen presidenttiehdokkaan edesottamuksia.  Ei kovin tyylikäs kommentti parlamentille.

Sikäli ikävä tulee kyllä Halosen aikaa, että jos jotain oli paremmin, niin tuolloin ainakin aiemmilta presidenteiltä saatiin odottaa puntaroituja ja painavia kommentteja.

Nyt sitten sanailu syntyi kun Timo Haapala pohdiskeli Esko Ahoa Keskustan ja Kokoomuksen yhteisehdokkaaksi. Ehkä tässä unohtui, että politiikan kommentaattoreiden ikiaikainen etuoikeus on ollut spekuloida ehdokkailla, heittää ilmaan ehdotuksia ja katsoa vieressä kuinka ne ammutaan alas. Jos sitten joku ideoista jää eloon ja päätyy ehdokkaaksi, niin kommentaattori voi myöhemmin röyhistää rintaansa ja sanoa, että ”minähän sen keksin”.

Porvaripuolella ehdokkaiksi on ehdotettu yleensä ainakin entisiä puolustusvoimien komentajia, tunnettuja yritysjohtajia sekä eläköityneitä arkkipiispoja. Ehdotukset ovat lähinnä tuoneet hyvää mieltä esittäjilleen ja kohteilleen. 

Suomen Pankki oli perinteinen presidenttikasvattamo, nykyisin vahvaksi kandidaatiksi pätevöittää Euroopan komissio. Tällä perusteella  Olli Rehn voisi nousta helposti Keskustan ehdokkaaksi. Vastaavasti Jutta Urpilaisen eteisestä kuulunee kohta demaridelegaation koputusta.
Voi tietty olla, että ajan hengen mukaisesti Keskustassa huomataan nuorekkaan naiseuden arvo ja yllätysehdokkaaksi nostetaan Mari Kiviniemi, joka ehti hakea myös kansainvälistä kokemusta uralleen Pariisista.

Sukupuolikortilla voi pelata myös RKP ja katsoa Eva Biaudet’n suuntaan. Tämä voisi jopa nostaa puolueen kilpailemaan vaaleanpunertavanvihertävistä äänistä. Vastaavasti Vasemmistoliitossa pohdittaneen Li Anderssonin ja Merja Kyllösen ehdokkuuksia.  
Kokoomuksesta en jääviyssyistä sano yhtään mitään. 

Kuten siis huomataan, spekulaatio on rattoisaa, riemukasta ja sopii mainiosti politiikan ajanvietteeksi sekä kuiviin että kosteampiin istujaisiin. Miksei myös maanantain työpäivän viimeiseen tuntiin, jolloin keskittyminen tähdellisempiin asioihin alkaa jo herpaantua.