Puurot, vellit ja meppien rooli

Vanha sanonta puurojen ja vellien sekoittumisesta sopii harvaan asiaan sen paremmin kuin kahden lakia säätävän EU-instituution rooleihin. Aika ajoin hämmästyttää se syvällinen ymmärtämättömyys, joka jopa joillakin poliitikoilla on erityisesti Euroopan parlamentin tehtävästä.

Brysseliin parlamenttiin saapuvan vierasryhmän EU-luennolla aloitetaan usein siitä, että kerrotaan mitä kolme instituutiota edustaa: Komissio valvoo EU:n yhteistä etua, neuvosto edustaa jäsenmaiden intressiä ja parlamentti edustaa kansalaisia. Sopimus Euroopan Unionista, 14. artikla sanoo: ”Euroopan parlamentti koostuu unionin kansalaisten edustajista.”

Suomalaiset mepit eivät siis ole Suomen hallituksen edustajia vaan Suomen kansan edustajia, jotka on valittu tehtäväänsä suoralla kansanvaalilla. Tässä on vissi ero.

Hallitus päättää keskuudessaan, joskus vaikeankin prosessin kautta hallituksen linjan, jota se sitten ajaa neuvostossa. Tämä kanta, jonka sanotaan olevan "Suomen etu" on siis hallituksen enemmistön näkemys siitä mikä on Suomen etu. Näkemys vahvistetaan eduskunnan suuressa valiokunnassa, joka voimasuhteiden mukaisesti on yleensä hallituksen tukena. Näin Suomen kanta, jota myös kansalliseksi eduksi sanotaan, on aina poliittinen päätös, jota sitten eri perustein voidaan hyvinkin haastaa. Kuten myös usein tehdäänkin. 

Kun hallituspuolueen edustaja, vaikkapa entinen maatalousministeri, esittää vaatimuksen Suomen edun ajamisesta mepeille, voi varsin turvallisesti olettaa, että hän haluaisi näitten tukevan hallituksen linjaa. Tällaisia puheita on ennenkin kuultu. Joskus on pääministerikin patistanut meppejä paremmin tukemaan Suomen linjauksia.

Kulloisenkin opposition edustajille nämä ovat yleensä kiusallisia vaatimuksia. Kiusallisia ne ovat myös niille, jotka ymmärtävät instituutioiden roolit ja niitten erot.

On ymmärrettävää, että parlamenttiin vieraina saapuvat kansalaiset kysyvät, että istuvatko Suomen mepit yhdessä ja ajavatko he yhdessä Suomen etua. Heille kerrotaan, että parlamentissa, kuten politiikassa yleensäkin, poliittiset näkemykset erottavat ja yhdistävät - siksi työ tehdään poliittisissa ryhmissä. 

Jos parlamentin jäsenten tulisi noudattaa kansallisten hallitustensa linjoja päätöksissään, niin parlamentti muuttuisi tarpeettomaksi ja lainsäätäjäksi riittäisi hallitusten muodostama neuvosto. Se tarkoittaisi, että EU:sta tulisi valtioliitto, jonka toiminta riippuisi hallitusten kulloisestakin yhteistyökyvystä. Tätähän moni euroskeptisesti maailmaa katsova haluaisi. 

Se ei kuitenkaan olisi EU, joka voisi suunnitella unionin kehittämistä pitkäjänteisesti kansalaisten mielipiteen huomioiden, vaan pelkkä yhteistyöorganisaatio, joka olisi riippuvainen jäsenmaittensa poliittisista suhdanteista. Sellainen organisaatio myös toimisi korostetusti suurimpien jäsentensä ehdoilla, koska vastapainona ei olisi kansalaisten muodostamaa parlamenttia. Näitä piirteitä on jo nykyisessä päätöksenteossa ajoittain liikaa. 

Edelleen poliittisista ryhmistä muodostuva parlamentti heijastaa olemustaan myös komissioon, josta ilman tätä kolmikantaisuutta saattaisi yhden lainsäätäjän järjestelmässä olla yhä enemmän tämän lainsäätäjän alainen valmisteluelin.

Kaiken tämän jälkeen on sanottava, että mepit kaikissa maissa ovat tietoisia jäsenmaittensa näkemyksistä ja aika usein myös myötäilevät niitä. Näin on varsinkin, jos he sattuvat olemaan hallituspuolueitten edustajia. 

Samoin myös parlamentin poliittisissa ryhmissä hyväksytään ja ymmärretään, jos kansallisista syistä jokin delegaatio eli ryhmän kansallinen osa, haluaa äänestyksessä poiketa ryhmän päättämästä linjasta. Meppien on sallittua tukea hallitustensa linjaa, vaikka se olisi ristiriidassa muun ryhmän kanssa, mutta hallitukset eivät voi heitä siihen pakottaa eikä siihen edes patistaa. Se, että jotkut hallituspuolueet voivat olla tietyissä asioissa hyvinkin painostavia omille parlamentin jäsenilleen, on toinen asia. Jos turvallinen paikka vaalilistalla on höllässä, niin mepin tahto voi olla puoluejohtajan taskussa. Sekään ei kuitenkaan muuta sitä perusasiaa, että viime kädessä mepit ovat vastuussa vain äänestäjilleen, eivät maittensa hallituksille.

Kun siis seuraavan kerran tulee puheeksi se ajavatko mepit oman jäsenmaansa kansallista etua, niin kannattaa kysyä ensin kuka ja miten tämän edun määrittelee ja sen jälkeen tarvittaessa pohtia hieman parlamentin asemaa lainsäätäjänä. Epäselvyyksien ehkäisemiseksi voi myös pestautua parlamentin vierasryhmän luennolle. Ne ovat sallittuja myös entisille ministereille.  

Eurovaalihuomioita

Sunnuntain eurovaalit ansaitsevat muutaman huomion.

Kenellekään ei ollut yllätys, että Kokoomus oli jälleen vaalien suurin puolue, yllätys oli kuitenkin valtava marginaali kakkospuolueeseen - lähes 90 000 ääntä, kannatusprosentissa 4,8 prosenttiyksikköä eroa Vihreisiin. Viisi vuotta sitten kakkosena oli Keskusta, joka sai noin 50 000 ääntä ja 2,5 prosenttiyksikköä kokoomusta vähemmän.  

Viisi vuotta sitten ääniharavana oli Alex Stubb, joka keräsi lähes 140 000 ääntä kokoomuksen yhteensä 390 000:sta äänestä. Tänä vuonna ääniä kertyi noin 380 000, puolue käytännössä piti entisen tasonsa. Kokoomus on tehnyt vakaata ja varmaa EU-politiikkaa - me luotamme sisämarkkinoihin, yhteiseen talousalueeseen, meillä on näkemys yhteisen turvallisuuspolitiikan ja yhteisen ympäristö- ja ilmastopolitiikan tarpeesta ja parhaat kanavat suurimman eurooppapuolueen EPP:n jäseninä viedä näkemyksemme eteenpäin.  

Keskustan romahdus on ollut aivan mieletön, puolue menetti yli 90 000 ääntä - vajaan kolmanneksen äänistään. Tuloksessa ei ole rationaalisuutta sikäli, että kun tuleva parlamentti päättää alue- ja maataloustuesta, niin olisi kuvitellut keskustan kampanjoineen raivoisasti. Nyt puolue oli vaisu ja poissaoleva. EU-politiikan eetokseksi ei ehkä sittenkään riitä, että unionia pitää vain tukilaarina.

Demarit pelastivat viime vaaliessa menettämistään 80 000 äänestä vajaat 55 000 takaisin, kun puolueen pelastajaksi värvättiin vanhempi valtiomies Eero Heinäluoma. Se auttoi demareita nousemaan ohi persujen, mutta ei kuitenkaan kakkoseksi, sillä Vihreiden nousu oli huikea!

131 000 ääntä lisää on hieno kasvu, mutta on hyvä muistaa, että sitä edelsi 45 000 äänen menetys edellisvaaleissa. Pohjalla oli tulos, josta ei voinut kuin nousta. Hyvä ehdokasasettelu ja ilmastonmuutoskeskustelu auttoivat eivätkä edes tuplaehdokkaat eivät haitanneet kampanjaa. 

Tulokset herättävät muutaman kysymyksen. Kolahtiko puhe keppihevosehdokkaista eritoten vasemmistoliittoon, joka menetti 35 000 ääntä - tämä äänimäärä lähti nimittäin Merja Kyllöseltä. Kristillisdemokraatit ovat ilmeisen immuuneja tällaiselle puheelle, sillä puolueen äänimäärä pysyi liki ennallaan vaikka Essayah menetti muutaman tuhatta ääntä.

Perussuomalaisten kannatus nousi ennakoitua paljon vähemmän. Lieneekö tähän vaikuttanut puolueen hanke liittoutua muutamien Venäjältä tukea saaneiden puolueitten kanssa vaiko vesisade ja MM-jääkiekon odotus, niin enpä tiedä. Uusia ääniä voi veikkailla tulleen sekä keskustalta että nukkuvista.   

Lopuksi ainakin demarit  voivat miettiä keskuudessaan olisiko sittenkin pitänyt pitää eurovaalit eduskuntavaalien yhteydessä. Väitän näin näppituntumalla, että eduskuntavaalitulos olisi avittanut demareita ja tuonut kolmannen paikan, joka olisi ollut pois RKP:ltä. Kiinnostuneiden demarikannattajien kannattaa kysyä Rinteeltä lisätietoja. Vastaavasti Torvaldsin kannattaa lähettää kukkia omaan puoluetoimistoonsa, joka teki hartiavoimin töitä erillisvaalien puolesta.

Viimeinen huomio äänestysaktiivisuudesta. Kaikki olosuhteet olivat sen puolella, että yhä pienempi osuus olisi käynyt äänestämässä, vaan eipä näin käynytkään. Sata tuhatta ääntä enemmän kuin viisi vuotta sitten nosti äänestysprosentin 40,7:ään, etumerkki vaihtui kolmosesta neloseen. Tämä kertoo hyvää. 

Glyfosaattisota kääntyy ympäristöä vastaan

EU:n jäsenmaat eivät tänään antaneet kasvintorjunta-aine glyfosaatille komission esittämään kymmenen vuoden jatkoaikaa. Monsanton, RoundUpin ja aineen mahdollista karsinogeenisuutta koskevien tutkimusten ympärillä käyty kohu lienee vaikuttanut joidenkin maiden mielipiteenmuodostukseen. Scientific American kuvaa tätä riskinarviointia hyvin jättäen ainoastaan toteamatta, että glyfosaatti kuuluu samaan riskiluokkaan kuin  punainen liha ja kuumat juomat.
Aine on listattu ”luultavasti karsinogeeniseksi” siten, että sillä saattaa olla yhteys non-hodginin lymfoomaan glyfosaatin kanssa työskentelevien keskuudessa.

Myös Euroopan Parlamentti käsitteli tällä viikolla glyfosaattia koskevaa päätöslauselmaa. Sen mukaan aineen käyttö olisi syytä lopettaa vuoden 2022 jälkeen asteittain. Muun muassa vihreät olisivat halunneet asettaa päätösvuodeksi jo 2020, mutta EPP-ryhmän ansiosta määrävuotta saatiin lykättyä. Parlamentin kanta ei ole sitova.

Ympäristöjärjestöt ovat käyneet pitkään ankaraa sotaa glyfosaattia vastaan. Keskustelua kuvaa hyvin Risk-Mongerin eli professori David Zarukin blogi, jossa selvitetään miksi keskustelu on myrkyttynyt ja miksi glyfosaatti on saatu näyttämään myrkyllisemmältä kuin se onkaan. Maailman pahuus asuu taas Amerikassa ja Monsanto on pedon merkki, oiva vihollinen hyvän puolesta taisteleville kansalaisjärjestöille.

Väittelyn tiimellyksessä olen hädin tuskin lainkaan nähnyt puntarointia siitä miten glyfosaatin käytön lopettaminen muuttaa viljelykäytäntöjä ja sen kautta vaikuttaa ympäristöön. Selvittelin asiaa eri lähteistä ja jututin aineen käyttöön perehtynyttä viljelijäystävääni, jonka arvostelukykyyn ja asiantuntemukseen olen tottunut luottamaan. Rohkea ja täysin epätieteellinen, mutta perusteltu, johtopäätökseni on, että glyfosaatin käytön lopettamisesta aiheutuu ympäristölle suuremmat haitat kuin sen käytöstä.

Ensimmäinen seuraus on kasvavat hiilidioksidipäästöt. Glyfosaatin käyttö tukee suorakylvyöä, jossa maata parhaimmillaan ei tarvitse muokata lainkaan. Ruiskutus tehdään juuri ennen kylvöä tai heti sen jälkeen, jolloin se vaikuttaa rikkakasvien sirkkalehtiin, muttei vielä itämättömään viljakasviin. Ilman glyfosaatin käyttöä pelto pitäisi kyntää ennen kylvöä, jotta maassa olevat rikkakasvit eivät ottaisi valtaa. Ja kyntäminen puolestaan on energiaintensiivistä, paljon polttoainetta kuluttavaa toimintaa. Suorakylvö ja ruiskutukset yhdessä poistavat yhden ehkä kaksikin vuosittaista kyntökertaa. Ilmasto säästyy.

Toinen ympäristöhaitta, jolta samalla vältytään, on kyntämisen aiheuttama eroosio, joka heikentää sekä peltomaan laatua että vesistöjen tilaa. Kun huomattava osa fosforikuormituksesta kulkeutuu kynnetyiltä pelloilta, niin talviaikainen kasvipeitteisyys taas suojaa maan pintaa veden kuluttavalta vaikutukselta ja vähentää ravinteiden huuhtoutumisriskiä. Etelä-Euroopassa, jossa kuivuus on ongelmana, suorakylvön hyötynä on taas pienempi kastelutarve, sillä maa, jota ei käännetä pitää kosteutensa.

Pienempi haitta, mutta haitta kuitenkin, on haitallisten rikkakasvien kuten hukkakauran leviäminen. Glyfosaatti ei ole ainoa keino estää tätä, mutta yksi muiden joukossa.

Glyfosaattikeskustelun melskeessä näyttää joskus siltä, että kaikki ympäristöhuolet eivät ole yhteismitallisia ja että yhden hyvä voi olla kaikkien parhaan vihollinen.

Vihreät ääriliikkeiden kelkassa?

Uuden europarlamentin kolme äänestystulosta kannattaa panna merkille. Kaksi viikoa sitten Martin Schulz äänestettiin parlamentin puhemieheksi 409 äänellä. Viime tiistaina Jean-Claude Juncker valittiin komission puheenjohtajaksi 422 äänellä.  Keskiviikkona Jyrki Katainen yhdessä kolmen muun ehdokkaan kanssa valittiin komissaareiksi 421 äänellä.

Äänestysluvut tarkoittavat sitä, että parlamentissa kansanpuolue EPP, sosialistit  S&D ja liberaalit ALDE muodostavat selkeän ja voittoisan enemmistön. Samalla parlamenttiin on muodostunut selkeä oppositio, jossa ovat äärivasemmisto, äärioikeisto, euroskeptikot, sitoutumattomat ja – vihreät!

Mielenkiintoinen viiteryhmä Vihreille, joiden linjaukset ovat yleensä olleet Eurooppamyönteisiä.

Vihreiden saksalainen Sven Giegold arvosteli Kataisen linjaa liian yksipuoliseksi ja hän totesi puheenvuorossaan talous- ja raha-asiainvaliokunta ECONissa negatiivissävyisesti, että ”2012 pyysitte, että Kreikalle ei annettaisi enää lisäaikaa ja vastustitte voimakkaasti eurobondeja ja kaikkea velan yhteismitallisuutta ja kannatitte säästöjä. ”

En tiedä huomasivatko Euroopan Vihreät, että heidän oma suomalainen jäsenpuolueensa oli ja on hallituksessa, joka on hyväksynyt nuo kaikki Giegoldin listaamat linjaukset. En ole myöskään huomannut että Suomen Vihreät olisivat puolustaneet oman hallituksensa komissaariehdokasta, jota vastaan Europarlamentin Vihreät asettuivat ECONissa. - Päinvastoin parlamentin äänestyksessä Vihreiden Heidi Hautala äänesti tyhjää!!

Olen niin ikään ihmetellyt viime aikoina sitä ärhäkkyyttä, jolla hallituskumppanin edustaja on puolustanut parlamentin valiokuntien johtopaikkoja vaille jääneitä ääripuolueita. Demokratiaan kuuluu enemmistön tahto, joten sen noudattaminen tuskin on epädemokraattista! En ymmärrä myöskään mitä ihmeellistä on siinä, että ne, jotka ovat etukäteen selvästi ilmoittaneet vastustavansa EU-instituutioita, parlamentti mukaan luettuna, jätetään valitsematta valiokuntien johtoon.  

En viitsi tarkemmin miettiä mitä motiiveja jaetun pahan mielen taustalta löytyy, mutta jos oireilu jatkuu, niin voisi olla hyväksi miettiä asiaa myös hallitusyhteistyön toimivuuden näkökulmasta. Sitäkin tietysti voisi kysyä, missä ovat olleet suomalaiset keskustalaiset keskustelusta, jossa on arvosteltu menettelyä, jonka hyötyjänä oli nimenomaan ALDE.

Parlamentissa näyttää kuitenkin siltä, että on muodostunut vakaa enemmistö kolmesta vastuullisesta ryhmästä ja pääosin eriasteisten populistien ja ääriliikkeiden kansoittama kirjava oppositio. Vihreät näyttävät paikkansa valinneen.

(korjattu komissaariäänestystä koskeva tieto. Toisin kuin henkilövaaleissa yleensä, ei kyseessä ollutkaan salainen lippuäänestys)

Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.

Keskustalainen emävale

Suomen Keskusta taistelee eurovaalikampanjassaan niin kiihkeästi eurobondeja vastaan, että totuus on kynnetty syvälle peltoon.

Keskusta otti puoluevaltuustokannanotossaan 27.4. kantaa eurobondeja vastaan ja totesi muun muassa, että " Keskustan eurooppalaisen puolueryhmän, keskustaliberaalin ALDE:n, enemmistö vastustaa eurobondeja."

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sanoi STT:n haastattelussa 14.4.2014: ”Yhteinen velka on niin iso askel kohti liittovaltiota, että housut repeää. Etelä-Euroopan mailla on tietenkin kova halu yhteiseen velkaan sattuneesta syystä. EU:n sosiaalidemokraattien kärkiehdokas kannattaa eurobondeja selkeästi, samoin Euroopan kansanpuolueen kärkiehdokas. Se on vaarallista puhetta."

Ehkä Sipilä ja hänen johtamansa Keskusta eivät tiedä mitä heidän oma ryhmänsä ja sen puheenjohtaja  eurobondeista oikeasti ajattelevat. Tai sitten he valehtelevat. Tarkistetaanpa totuus.

18.1.2011 ALDE-ryhmänpuheenjohtaja Guy Verhofstadt otti vahvasti kantaa eurobondien puolesta: "We back the ambitious proposals of Commissioner Olli Rehn."

ALDE:n omat kärkiehdokkaat Verhofstadt ja Rehn ovat niin monissa yhteyksissä ilmoittaneet kannattavansa eurobondeja, että vain eurooppapolitiikkaa täysin seuraamaton on jäänyt näistä tietämättömäksi. Yle uutisoi 30.9.2012 kuinka Rehn vihreän valtuuskunnan kokouksessa Hämeenlinnassa puolusti eurobondeja ja sanoi, että niitä voidaan verrata Suomen kuntarahoitukseen, jossa kunnat yhteisvastuullisesti jakavat velkataakkansa.

Helmikuussa 2012 Euroopan parlamentti hyväksyi päätöslauselman vakauslainoiksi nimetyistä eurobondeista numeroin 515-125. Kyseessä oli siis parlamentin mielipide, ei lakiasäätävä päätös.  

ALDE äänesti parlamentin äänestyksessä 54 puolesta, neljä vastaan ja 20 tyhjää. Sosialistit äänestivät yksimielisesti puolesta, yksi tyhjä. 

EPP:ssä päätöslauselmaesityksen vastustus oli suhteellisesti selvästi suurempaa kuin ALDEssa –  29 äänesti vastaan, 218 puolesta ja kuusi tyhjää.

Kyseinen päätöslauselma koski vakauslainojen toteutettavuutta ja siinä todetaan maltillisesti, että  "voisi olla euroalueen edun mukaista kehittää yhteiset likvidit ja monipuoliset joukkolainamarkkinat ja että sen jälkeen, kun euroalueelle on uskottavasti saatu vakiinnutettua vakauden kulttuuri, vakausjoukkolainojen markkinat tarjoaisivat kestävän vaihtoehdon Yhdysvaltain dollariin sidotuille joukkolainamarkkinoille ja tekisivät eurosta maailmanlaajuisen "tuen ja turvan".

Päätöslauselman valossa eurobonditkaan eivät näytä siltä tulonsiirtounionin peikolta, jonka keskusta on luonut.

(Täsmensin äänestyslukuja, kiitos Heidi Jern)

Perusarvot ja vaalikoneet

Perusarvot kunniaan, julisti ystäväni aikanaan yhteisessä nuoruudessamme, ja jatkoi: "Arvo Salo, Arvo Aalto ja Arvo Ylppö!"

Nyt ovat ajat muuttuneet ja perusarvot on kuopattu niin syvälle, että ainakaan vaalikoneen rakentaja ei enää arvoa tuntisi vaikka kadulla vastaan tulisi, hattua nostaisi ja kättäpäivää sanoisi.

Sekä Hesarin että ylen vaalikoneessa on omat osionsa arvokysymyksille. Tai niin ne on otsikoitu. Hesari kysyy kantaa koulukuriin, samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuksiin ja julkisten palvelujen tuottamistapaan. 

Yle utsii kantaa muun muassa väitteisiin "tykkään EU:sta", "Elinkeinoelämän ääni kuuluu EU:ssa liian voimakkaana" ja "EU-maista tulevat työntekijät vievät suomalaisten työpaikat".

Humen giljotiini sanoo, että tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Tämä on unohtunut kummankin koneen tekijältä. Ylen koneen tekijältä tosin vielä huomattavasti pahemmin.

Se olenko sitä mieltä, että elinkeinoelämän ääni kuuluu liian heikkona tai voimakkaana ei kerro mitään siitä miten voimakkaana tai heikkona sen pitäisi mielestäni kuulua. Joudun pohtimaan onko tässä yritetty rakentaa yhteyttä näkemykseen EU-lobbauksesta vai ehdokkaiden yritysmyönteisyyteen.

Hesarin kysymys siitä, pitäisikö kotikunnan hyväksyä valtion tekemä tarjous turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta, on vähän vastaavanlainen. Jos puollan liikkumisen vapautta aina siihen pisteeseen saakka, että katsoisin vastaanottokeskusten toimivan sitä vastaan, niin vastaan samalla tavoin kuin se, jonka mielestä maahan ei pitäisi laskea sisään ainuttakaan ulkomaalaista.

Menemättä syvemmälle filosofian syövereihin katson Wikipediaa, jonka mukaan "arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta."

Arvojen sijaan monet kysymyksen mittaavat asenteita. Eli suhtautumista johonkin kohteeseen. Kun Yle kysyy tykkäänkö EU:sta vai en, on kyseessä asenne. Se tykkäänkö EU:sta, ei kerro tykkäänkö talouskasvusta, vapaasta liikkuvuudesta tai kansojen välisestä yhteistyöstä eikä varsinkaan siitä pidänkö näitä asioista tai niiden välityksellä saavutettavaa asiantilaa toivottavana!

Voin aivan hyvin olla sitä mieltä, että kaikkien Euroopan maiden pitäisi muodostaa yksi valtio, jolla on vain yksi hallitus ja olla siksi tykkäämättä EU:sta. Tai voin tykätä EU:sta siksi, että se juuri vikojensa vuoksi palvelee minun hyväksi katsomiani tavoitteita.

Ja sitten aivan toinen asia on se millaisia arvokysymyksiä ehdokkailta ylipäätään pitäisi kysyä. Onko koulukurin korostaminen millään tavoin olennaista kun valitaan edustajia Euroopan parlamenttiin, jonka kompetenssiin kansallisten koulujen järjestyksenpito ei millään tavoin liity. Vai pitäisikö tästä koulukurikysymyksestä kyetä päättelemään jotain muutakin ehdokkaan ominaisuuksista, asenteista ja arvomaailmasta? Miksei Hesari mieluummin kysy, että tekisikö tiukempi budjettikuri jäsenmaista parempia? Ja huom. tässäkin on kyse tosiasiaan liittyvästä käsityksestä, ei siitä miten toivoo asioiden olevan!

Täydellistä vaalikonetta odottaessa joudun vastaamaan oman henkilökohtaisen vaalikoneeni kysymykseen:  "Kenestä ehdokkaasta tykkäät eniten?" Ihan vanhalla kokemuksella veikkaan nimittäin, että ihan niin kuin autokaupassa, niin äänestyskopissakin rationaalisia perusteluja tarvitaan vain vahvistamaan tunnepohjalta tehtyä päätöstä!

Ja sitten ne oikeat kysymykset...

Jos rationaalisia kysymyksiä meppiehdokkaille kaivataan, niin vaalikoneita paljon parempia kysymyksiä on tehnyt Brysselin Kansallisseura. Olkaa hyvät, tässä vielä kerran Nypässä ja Facebookissa julkaistu kysymyssetti johdantoperusteluineen.

Testaa meppisi - BKS:n kysymyspatteri meppiehdokkaille
(Saa jakaa ja käyttää vaalikentillä, julkaistu Nykypäivässä)
Suomella on vain 13 meppiä, joten yhteenkään vapaamatkustajaan ei ole varaa. Eurovaalien on oltava tiukka ja kova työhaastattelu, jossa poliittisten mielipiteiden lisäksi testataan myös ehdokkaiden perustiedot ja osaaminen. Eikä mielipiteeksikään riitä, että EU on paha tai hyvä. Vaikutusvaltaisen mepin on osattava perustella näkemyksensä sekä Tammelan torilla, ...parlamentin keskustelussa että kansainvälisen talouslehden palstalla.

Tämän vuoksi Brysselin Kansallisseura on laatinut 10 + 1 kysymystä, jolla jokainen äänestäjä voi testata ovatko ehdokkaat tutustuneet edes perusasioihin. Joihinkin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia. Selityksiä voi hakea muun muassa Euroopan parlamentin, Eurooppatiedotuksen ja EPP-ryhmän nettisivuilta.

1) Missä valiokunnassa haluat työskennellä ja minkä asian/asioiden parissa?
2) Mitä mieltä olet parlamentin oikeudesta laatia omia lakialoitteita?
3) Mikä on näkemyksesi Euroopan parlamentin toimipaikoista?
4) Mainitse kolme konkreettista esimerkkiä Euroopan parlamentin toimivaltaan kuuluvista päätöksistä, joilla parlamentti parhaiten loisi Eurooppaan uusia työpaikkoja.
5) Missä asioissa EP:n vaikutusvalta on suurimmillaan?
6) Parlamentti on täynnä mielenkiintoisia tehtäviä: kvestori, koordinaattori, huissieeri vai valiokunnan varapuheenjohtaja? Missä näistä käyttäisit valtaasi?
7) Miten vastaisit väitteeseen: "EU:sta tehdään liittovaltiota mm. eurokriisin nojalla."
8) Pitäisikö kansallisten parlamenttien asemaa vahvistaa EU:n päätöksenteossa? Perustele näkemyksesi.
9) Mikä sinusta on yhteisömetodin merkittävin ongelma?
10) Mitä hyötyä tai haittaa pankkiunionista olisi?
+1) Kykenetkö neuvottelemaan englanniksi mistä tahansa EP:n toimivaltaan kuuluvasta lainsäädäntökysymyksestä ilman ulkopuolista apua?

 

EU-kliseitä - etäinen ja sekava

EU-aiheisissa lehtijutuissa ja erilaisissa keskusteluissa törmää ylitse muiden kahteen kliseeseen, jotka myös Helsingin Sanomat toisti tämän aamun pääkirjoituksessaan.

Ensimmäinen kliseistä on se, että "äänestäjät pitävät EU-parlamenttia etäisenä." Lehti kertoi myös syyn sille: "Siitä kertoo sekin, että europarlamentaarikoksi valittu käytännössä katoaa heti valintansa jälkeen kotimaan julkisuudesta."

Sitä Hesari ei kertonut, että suomalaisia kirjeenvaihtajia Brysselissä nostamassa meppejä julkisuuteen on enää puoli tusinaa, kun kymmenen vuotta sitten heitä oli tuplasti. Ei sitäkään, että politiikan toimituksia on supistettu ja politiikalle annettu palstatila on kutistunut. Ei ihme, että mepit katoavat.

Samalla voi kysyä montako tuntematonta ja kadonnutta kansanedustajaa eduskunnassa on? Jos taas meppien vertaaminen ministereihin on reilumpaa, niin silloin pitää kysyä toimittajiltakin, miksei käsi ojenna mikrofonia ja haastattelunauhuria mepin eteen silloin kun kommentille olisi sijaa?

Siihen en usko, että etäisyys olisi olennaisesti maantieteestä johtuva ongelma. Toki myönnän, että tässä suhteessa minulla voi olla vakava näköharha. Matka-aika Brysseliin Helsingistä on kaksi ja puoli tuntia. Junalla ehtii siinä ajassa Imatralle. Tietääkseni Imatralla ei päivitellä, että eduskunta on niin etäinen.

Etäisyys viitanneekin henkiseen etäisyyteen. Eduskuntatalo on suomalaisille tuttu jo rakennuksena päivittäisistä uutiskuvista, koulutunneilta ja aika moni on talossa myös käynyt. En tiedä kuinka moni tietää miltä Euroopan parlamentti näyttää, mutta useamman soisi talossa vierailevan.  

Toinen henkisen etäisyyden mitta on talon toiminnan tunteminen. Tässä tullaankin toiseen kliseeseen, joka kuuluu Hesarin sanoin: "Unionin päätöksenteko näyttää kansalaisten silmissä varmasti sekavalta."

Päätöksenteko näyttää sekavalta, jos se näytetään sekavasti. Se myös näyttää sekavalta, jos hoetaan koko ajan, että se on sekavaa.

Päätöksenteko mystifioitiin 90-luvulla

Väitän, että meitä suomalaisia vaivaa yhä liittymisvaiheessa tapahtunut EU:n päätöksenteon mystifiointi. 90-luvun tuoreella jäsenmaalla oli EU-eliitti, josta osa alleviivasi omaa asiantuntemustaan käyttämällä kansalaisille tuntematonta euroslangia ja selittämällä päätöksentekoa vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Tosin täytyy myöntää, että Unionin rakennekin on noista ajoista selkeytynyt, muun muassa Lissabonin sopimuksen myötä.

Väitän kuitenkin aina, että perusrakenne ei ole monimutkainen: EU:n yleistä etua ajavalla komissiolla on aloiteoikeus ja kansalaisia edustava parlamentti yhdessä jäsenmaita edustavan neuvoston kanssa hyväksyy lainsäädännön. Monimutkaista siitä tulee yksityiskohdissa, mutta ei sekään ylivoimaista rakettitiedettä ole. Ongelma on useammin siinä, että media vetää mutkat suoraksi.

Parlamentin tai neuvoston omat kannat uutisoidaan usein lopputuloksena ennen kuin instituutiot ovat päässeet yhteiseen kantaan. Komission esityksistä tai jopa keskustelualoitteista uutisoidaan joskus kuin ne olisivat EU:n päätöksiä. Jopa parlamentin oma-aloitemietinnöistä uutisoidaan välillä tyyliin: "EU vaatii..."

Se, että instituutioilla on joskus tarve korostaa omaa rooliaan päätöksenteossa, ei tietenkään selkeytä kuvaa. Myönnän, että tässä olisi parantamisen varaa. Mutta EU-sensaatioita metsästävät otsikkonikkarit käyttävät myös jokaisen tilaisuuden hyväkseen kertoakseen vaikkapa, että EU kieltää ilmapallot lapsilta.

Joskus on myös peilin vika, että kuva on vino

Eurovaalien oheiskohinaa

Vaalien lähestymisen huomaa myös etujärjestöjen kuhinasta. Eurovaalien alla ymmärrettävän moni haluaa kertoa ehdokkaille ja puolueille omat kantansa tärkeisiin kysymyksiin.

Hyväksi havaittu tapa on ollut esittää kysymyksiä. Mitä mieltä puolueenne/parlamenttiryhmänne/ehdokkaanne on näistä meidän edunvalvontamme alaan kuuluvista tärkeistä asioista? "Pitäähän mielestänne kehitystä edistää", kysyy kehityksenedistämisen neuvottelukunta. Vastausten perusteella voidaan esitellä kehitysmyönteisimmät ehdokkaat.

Vaikutan, siis olen, on edunvalvojan motto. Osalla se kääntyy muotoon "ruikutan, siis olen". Ellei edunvalvoja näytä olevan valveilla aina ja kaikkialla, hän voi pelätä, että hänet unohdetaan. Jäsenistö voisi jopa kysellä, eikö meidän asialle mitään tehdä.  Niin silloinkin, vaikka valvottavana olisi varsin niukasti etuja.

Tämä kaikki juohtui mieleeni, kun käteni yhytti OAJ:n esitteen "Europarlamenttivaalit 2014". Kaikki kunnioitus hyvälle edunvalvontajärjestölle, mutta esitteen viesti kiteytyy yhteen pallukkaan ja se kuuluu: "vastuu koulutusasioista tulee kuulua jäsenmaille itselleen."

No niinpä. Euroopan parlamentti ei voi muuttaa perussopimuksia, joten eurovaaleissa ei päätetä koulutusasioiden siirtämisestä unionin kompetenssiin. OAJ:n keskeinen vaatimus ei siis liity eurovaaleihin, vaikka niin näyttääkin!

Suurin piirtein kaikki muu paperissa on sellaista, jonka jokainen on valmis hyväksymään, kuten että europarlamentaarikkojen on oltava aktiivisesti vuorovaikutuksessa järjestöjen kanssa, tutkimukseen on sijoitettava ja että opettajien koulutustason on oltava korkea.  

Älköön nyt OAJ:lainen opettajakunta ottako hernettä sieraimeensa, olen toki sitä mieltä, että opettajat ja heidän etujärjestönsä ovat kovin tärkeitä. Käytän vain OAJ:ta esimerkkinä siitä oheiskohinasta, joka eurovaaleihin liittyy. Olen nimittäin aivan varma, että vastaavia esimerkkejä tulee muitakin, ellei jo ole tullut.

Oheiskohinan luoma harha on, että äänestäjät - ehkä jopa eräät kokemattomammat ehdokkaatkin -  jättävät havaitsematta mistä näissä vaaleissa päätetään ja mistä ei. Kun puhutaan siitä minkä asioiden pitäisi olla unionin tai jäsenmaiden päätösvallassa, olisi syytä muistuttaa myös siitä, että oikeastaan siitä pitäisi puhua eduskuntavaaleissa! Hallitukset keskenäänhän perussopimusta muokkaavat!

Ymmärrän, että vaalit ovat oiva aika muistuttaa, että mekin olemme olemassa. Joskus tulee vain mieleen Kummelien laulunsanat: "antakaa kun määkin huudan, määkin olen kännissä."

Tutkimaton Eurooppa - Verkkouutisten blogi

Tutkimattomia ovat EU:n tiet. Ja tutkimattomina ne pysyvätkin, jos suomalaistutkimuksen mukaan suunnistaa. Korkeintaan päätyy Venäjälle.

Suomen vähäisestä EU-tutkimuksesta nimittäin huomattava osa keskittyy ulkopolitiikkaan ja ulkosuhteisiin ja niissä erityisesti itäiseen ulottuvuuteen ja Venäjään. Tämä taas johtuu siitä, että Eurooppa-tutkimusta tehdään kovin, kovin vähän Ulkopoliittisen instituutin ulkopuolella. Sen lisäksi tutkimusta tuottavat lähinnä vain Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto sekä Tampereen yliopiston Jean Monnet keskus sekä muutama yksittäinen tutkija. Lisäksi on vielä Eurooppa-oikeutta Itä-Suomen yliopistossa ja ehkä vähän muuallakin. Anteeksi, jos olen unohtanut jonkun.

Kukaan ei näytä tutkivan sitä, miten erilaiset seikat vaikuttavat EU:n instituutioiden ja Suomi-nimisen jäsenmaan suhteisiin. Pohdinnan alla ei näytä olevan sekään, miten instituutioiden väliset suhteet ja EU:n politiikat muotoutuvat ja ovat muuttuneet esimerkiksi Lissabonin sopimuksen myötä.

Helsingin yliopiston suuntautumisesta kertoo se, kuinka valtiotieteellisen tiedekunnan parin viime vuoden ainoissa EU-aiheisissa väitöksissä pohdittiin kehityspolitiikan alisteista asemaa talouspolitiikalle sekä sitä, kuinka kansalaisaktivismi on Länsi-Afrikan voima EU:n kanssa käytävissä talousneuvotteluissa. Euroopan parlamenttia koskevia graduaiheita on Eurooppa-verkoston mukaan jokunen opiskelija miettinyt, muttei kukaan niihin vielä tarttunut.

Euroopan parlamenttia koskevasta ajankohtaisesta kuvauksesta on olemassa lähinnä Upin johtajan Teija Tiilikaisen kaksi artikkelia. Toivottavasti EU-vaaleja myöhemmin keväällä kommentoivat päivystävät dosentit ovat pitäneet parlamentin toimintaa ja dynamiikkaa koskevat tietonsa ajan tasalla.

Ei ole pelkästään vähälukuisen EU-poliitikkojen joukon eikä edes median vika, jos EU-asioista ei keskustella. Vähästä tutkimuksesta nousee kovin vähän keskustelunaiheita. Ja vielä vähemmän sitä nousee siksikin, että poleemisten tutkijoiden keskuudessa tarvittaisiin Esko Antolan kaltaisia keskustelijoita.

Tutkimuksen ohella voi huolta kantaa myös yliopistollisesta opetuksesta. Helsingin yliopistossa on maisteriohjelma, mutta missä mennään muissa yliopistoissa? Jos EU:n toiminnan perusasiat ovat joskus hukassa, niin ei ihme, niin vähän niitä opetetaan!

Yliopistojen tehtävänä kautta aikojen on ollut virkamieskunnan koulutus. Ei olisi meille tippaakaan haitaksi, että kouluttaisimme ihan itse vähän isomman siivun EU-virkamiehiä. Suomalaistakin aika moni hakee oppinsa nyt esimerkiksi Belgian yliopistoista.

Kolmas ja olennainen asia on tietysti se, että tutkimus antaa välineitä poliittiseen päätöksentekoon. On perin merkillistä, että emme tarkasti analysoi sitä miten meidän keskeinen päätöksentekofoorumimme toimii ja mikä ylipäänsä siihen toimintaan vaikuttaa.

Huojentavaa ei ole sekään, että en ole huolessani yksin. Olen muutaman viime päivän kuluessa esittänyt kysymyksen suomalaisen Eurooppa-tutkimuksen tilasta aika monelle erilaisissa ja eri tahoilla asiantuntijatehtävissä Brysselissä toimivalle suomalaiselle ja kaikilla on ollut sama näkemys: heikolta näyttää!

(Julkaistu Verkkouutisten blogissa 16.1.2014)

Me ollaan lobbareita kaikki

Yle uutisoi eilen kuinka suomalaisia oikeusoppineita huolettaa lobbauksen lisääntyminen. Ratkaisuksi haettiin lobbarirekistereitä, rikoslain pykäliä tai rajoituksia politiikan parissa toimiville siirtyä edunvalvonnan puolelle. Mutta hei, mehän ollaan lobbareita kaikki. Kyse on näkökulmasta, eikä ahtain katsanto ole aina paras.

Työskenneltyäni jokusen vuoden Euroopan Parlamentissa olen ottanut sekä itse vastaan lobbareita että ollut itse lobbaamassa päähenkilöideni asiaa. Lisäksi olen pohtinut paljon ja usein sitä, mitä on lobbaaminen ja kuka on lobbari. Parlamentin näkökulmasta lavein tulkinta on nimittäin se, että olemme kaikki lobbareita toinen toisillemme, kun esimerkiksi avustajina,  neuvonantajina tai meppeinä yritämme vakuuttaa toinen toisiamme tukemaan tai vastustamaan joitakin esityksiä.

Parlamentin näkökulmasta talon ulkopuolisia lobbareita ovat yhtä lailla kansalliset edustustot, jotka ajavat jäsenmaittensa asiaa kuin kansalaisjärjestöt, yritykset, lobbaustoimistot ja eurooppalaiset edunvalvontajärjestöt.

Ja onko lobbari vain se, joka yrittää vaikuttaa politiikkaan oman toimeksiantajansa tai taustatahonsa taloudellisen intressin vuoksi? Entä ne, joilla on ideologiset tai uskonnolliset motiivit ja siksi pyrkivät vaikuttamaan ministerin tai kansanedustajan mielipiteeseen?

Suomessa on vain "asiantuntijoita"?

Näkökulma on oikeastaan paljon selkeämpi Brysselissä kuin kotisuomessa, jossa suurta osaa lobbareista ei nähdä lobbareina lainkaan. Eikö kuntapäättäjä, joka puhuu kansanedustajalle oman kuntansa puolesta ole lobbari? Ja eikö yhteiskunnallisia kytköksiä omaavan tutkimuslaitoksen ekonomisti, joka kertoo eduskuntaryhmälle talousennusteen, ole hänkin lobbari? Työmarkkinajärjestön juristi, joka esiintyy asiantuntijana eduskunnan valiokunnassa, on aivan varmasti? Ehkä jopa asiasta mielipiteensä lausuva professorin virassa työskentelevä oikeusoppinut voi olla jossain olosuhteessa lobbari - ainakin silloin jos vaatii perusteellisempaa tutkimusta ja tutkimusrahoitusta.

Ei voi olla myöskään niin, että politiikan maailmasta yritysmaailman edunvalvontaan siirtyminen olisi tuomittavaa, mutta vaikkapa kansalaisjärjestössä toimiminen olisi ongelmatonta. Loogisesti pitäisi kysyä pitäisikö poliitikkoja ylipäätään estää osallistumasta kansalaisjärjestöjen johtotehtäviin, koska näissä rooleissa he edistävät järjestöjensä asiaa? Yhtä lailla kunnallisena tai maakunnallisena vaikuttajana toimivat ministeri tai sellaiseksi siirtyvä voi kohdata saman kysymyksen. 

Jos katsotaan, että kaikki voivat olla jossain tilanteessa lobbareita, nähdään kuinka mahdotonta on luoda kattava lainsäädäntö sääntelemään lobbarien toimintaa. Vaihdetaan siis näkökulmaa ja katsotaan nykyistä lainsäädäntöä ja poliittisen järjestelmän toimintaa.

1. Korruptio on laitonta, joten sitä ei enää tarvitse uudelleen kriminalisoida. Valvotaan lakeja ja tehdään niihin korjauksia, jos tarvitaan. Lobbaus ei ole korruptiota, joten kutsutaan asioita niiden oikeilla nimillä.

2. Esteellisyydestä on säädetty laissa. Hallinnon luottamuksen ja puolueettomuuden turvaamiseksi on syytä noudattaa lainsäädännön henkeä.  

3. Valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti. Mitä demokraattisempaa, hajautetumpaa ja avoimempaa päätöksenteko on, sitä pienempi on vallan turmeltumisen ja sen myötä korruption riski. Omaa lainsäädäntöä ei voi ostaa, jos siitä joutuisi maksamaan liian monelle ja jos lisäksi kiinnijäämisen riski olisi ilmeinen. Harvainvallassa tilanne on toinen.

4. Hallinnon yksinkertaisuus vähentää asiantuntijoiden tarvetta. Mitä selkeämpiä poliittiset päätöksentekoprosessit ovat, sitä useampi voi niihin vaikuttaa ja sitä vähemmän tarvitaan prosessuaalista asiantuntemusta. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa prosesseja on vaikea hallita tai edes ymmärtää ja toisaalta työnjako on pitkälle eriytynyt - lobbareille on siis kysyntää.

Joskus tarvitaan ammattilaista 

EU:n päätöksenteko ei ole rakettitiedettä, mutta joskus yksityiskohdat ovat sellaisia, että pelkällä lukion yhteiskuntaopin oppimäärällä ei niiden perässä pysy. Silloin tarvitaan prosessien asiantuntijaa, ammattilobbaria. Aikapulan kanssa taisteleva poliittikkokin arvostaa sitä, jonka esitys on mieluummin pähkinä kuin pähkinäpuu.

Olen myös tavannut niitäkin yritysmaailmassa toimivia ihmisiä, joilta yhteiskuntaopin tunnit ovat jääneet käymättä. Mikäs siinä. Silloinkin on hyvä käyttää asiantuntijaa. Jos kovin laaja ja kasvava kansalaisjoukko jättää yhteiskunnalliset läksynsä tekemättä, niin politiikan asiantuntijoille on nykyistäkin isompaa kysyntää. Ehkä puhu nyt pelkästään vertauskuvin, vaan viittaan ihan oikeisiinkin tuntimääriin.

Ylen jutun perusteella näyttää siltä, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen ammattilaisillekin lobbauksen hahmottaminen on vaikeaa. En missään tapauksessa sanoisi, että lobbaus Brysselissä olisi suhmurointia. Enemmän suhmurointia, absoluuttisesti ja suhteellisesti, olen nähnyt Suomessa.  

Ammattitaitoiseen lobbaukseen kuuluu oman asian tunteminen ja tiivistäminen, päätöksentekoprosessin hallinta ja koko asian asettaminen laajempaan viitekehykseen. Tätä ammattitaitoa olen nähnyt huomattavasti enemmän Brysselissä.


22.1.

Mikael Jugnerin erinomainen kirjoitus samasta teemasta täällä!

Europopulistien tuplahuijaus

- Montako europopulistia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

- Niin monta kuin omaan kotipubiin mahtuu sanomaan, että huono lamppu oli kuitenkin EU:n valmistama ja edellisen kerran EU vaihtoi lampun väärin ja nyt EU ei tee mitään lampun vaihtamiseksi. Samaan aikaan joku muu vaihtaa lampun uuteen.

Noh, ilkeämieliset puheet sikseen ja katsotaan onko niille katetta.

Euroopan Parlamentin poissaolotilaston top kympistä löytyy neljä UKIPin brittimeppiä, muun muassa EFD:n (johon myös Perussuomalaiset kuuluvat) puheenjohtaja Nigel Farage, joka on ollut paikalla alle puolessa äänestyksistä. Kyseenalaisessa kärjessä on UKIPin Godfrey Bloom, jonka läsnäoloprosentti on piirun yli kolmekymmentä.

UKIPin ulkoparlamentaarinen harrastuneisuus on vaikuttanut siihen, että muutoinkin EU:n ulkoraiteella oleva Britannia on riippumattoman Votewatchin kansallisessa äänestysläsnäoloa mittaavassa tilastossa suurten jäsenmaiden viimeisenä. Brittimepit ovat olleet läsnä himpun yli 80 prosentissa kaikista parlamentin täysistuntojen nimenhuutoäänestyksistä. 

Mutta osaavat muutkin. Oman ryhmän perustamisesta ilmoittanut ranskalaisen oikeistopopulistisen Front Nationalin puheenjohtaja Marine Le Pen on parlamentin läsnäolotilastossa sijalla 730. Sieltä on hyvä huudella!

Yhteistä Bloomille, Faragelle ja kahdelle muulle UKIPin tilastokärjelle sekä Le Penille on myös se, että heidän tilastoistaan ei löydy ensimmäistäkään raporttia eikä edes lausuntoa. Eipä tosin löydy useimmilta heidän aatetovereiltaankaan.

Parlamentaarinen voima löytyy ryhmän koon ja läsnäolon ohella sisäisestä koheesiosta. Ryhmä samanmielisiä saa enemmän aikaan kuin vastaavankokoinen ryhmä erimielisiä.  Sitoutumattomia ja perusteilla olevaa ryhmää ei voi ottaa vielä huomioon, joten EFD on ainoa vertailukohta.

Votewatchin mukaan muutoinkin vähämerkityksisen EFD:n todellinen vaikutus sisäisen hajanaisuuden ja heikon osallistumisen vuoksi on noin puolet ryhmän nimellisestä painoarvosta. Votewatchin asteikolla tämä tarkoittaa lukemaa, joka on noin kakkosen pinnassa. Vertailun vuoksi Euroopan Parlamentin vaikutusvaltaisin ryhmä, keskusta-oikeistolainen EPP, saa lukemakseen noin 39.

Europopulistit huijaavat äänestäjiään kahdesti. Ensin tarjoamalla tyhjää retoriikkaa ja toisen kerran pitäytymällä poissa päätöksenteosta, johon heidät on valittu.