Pyhiä lehmiä potkimassa

Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi kysyi 6.10. kolumnissaan onko SDP:n mielestä kaikki työ yhtä arvokasta ja onko puolue vain julkisen työn puolue? Se on oiva kysymys. Samalla voi kysyä muiltakin puolueilta mikä niille on arvokasta. Politiikan pyhiä lehmiä on ajoittain hyvä potkia vähän sivummalle.

Oikeiston ja vasemmiston välinen työnjako on karrikoidusti ollut se, että kun oikeisto on halunnut keventää verotusta ja pienentää julkisia menoja, niin vasemmisto on lisännyt julkisia palveluita ja ajanut parannuksia sosiaaliturvaan. Takavuosina, tasaisen talouskasvun ja vakaan työelämän maailmassa molemmille riitti, että käteen jäävät tulot kasvoivat. Mentiin rajalla, jossa verotuksen hidasta kiristymistä ei juuri huomannut ja palveluverkosta oli varaa kehittää yhä kattavampi.

Mitä enemmän Suomen talous avautui, sitä raskaammin huomattiin verotaakan alkaneen painaa harteita. Samalla työelämän muutokset kuten digitalisaatio yhtaikaa tapahtuneen talouskasvun hiipumisen kanssa mursivat tasapainoisen kehityslinjan. Tarvittiin tiukempaa menokuria, julkisen sektorin toiminnan tehostamista ja uusia toimintatapoja. Oikeistossa välineeksi nähtiin muun muassa yksityistäminen ja ryhdyttiin miettimään mihin palvelut kannattaa kohdentaa. Veronkevennykset, valinnanvapaus ja keveämpi sääntely nähtiin myös talouskasvun moottoriksi.

Vasemmistossakin talouskasvun arvo on tunnustettu, mutta toisin kuin oikeistossa, sen moottorina pidetään julkisia investointeja tai vähän laajemmin: julkisella rahalla tehtyä elvytystä. Rakenteellisten uudistusten tuomaan dynamiikkaan on vasemmistossa ollut vaikea uskoa myös siksi, että välittömät menetykset ovat usein kohdistuneet ydinkannattajiin: julkisen sektorin virkamiehiin. Reaktio tähän on ollut se, että kaikki yksityistäminen ja julkisen työn tehostaminen on katsottu palvelujen heikentämiseksi, julkisen sektorin alasajoksi ja yönmustaksi uusliberalismiksi.

Yksisilmäisyys on ruokkinut paitsi itseään myös vastapuolen yksisilmäistä peilikuvaa. Jos vasemmisto iskee uusliberalismilla, niin kentän oikealta laidalta lyödään vastapalloon byroslavialla ja holhousvaltiolla: kyllä virkamies (sd./vas.) sinunkin elämäsi paremmin tietää.

Poliittisen kentän muut toimijat eivät juuri tuo ratkaisua asiaan - päinvastoin. Keskusta kannattaa kulloinkin ja kussakin paikassa niitä ratkaisuja, jotka maksimoivat sen kannattajien saamat hyödyt. Puolueen eduskuntaryhmä käy kierroksilla lähinnä silloin kun puhutaan metsäverotuksesta, maatalouden verotuksesta ja tukijärjestelmästä sekä elintarvikkeiden arvonlisäverosta. Paikallisesti hyväksytään yksityistäminen, mutta valtakunnallisesti niuhotetaan valinnanvapauden lisäämisestä.

Peruspopulisteilla taas on yhteiskunnan kehittämistä ohjaavan ideologian paikalla opportunistinen tyhjiö, jossa voi kannattaa veronalennuksia ja menonlisäyksiä, tai puolustaa ja vastustaa julkisia virkoja ja palveluita yhtä aikaa! Köyhän miehen hannukarpoille konnia ovat yhtälailla pienyrittäjää kiusaava veroviskaali, kuin mökin mummolta rahapulan vuoksi kotihoidon katkaisevat sosiaalitäti. Yhteyttä näiden välillä on turha etsiä.

Vihreät eivät ole juuri vähempää populistisia. Jos markkinavoimat nähdään julkisessa keskustelussa pahoiksi, niin sitten toimitaan niitä vastaan, seurauksia katsomatta. Aikanaan Shelliä ja Nestleä vastaan kampanjoineiden kansalaisaktivistien puolue on antikapitalismiromantiikan tulenkantaja.

Luotettava politiikka vaatii luotettavaa viestintää

Reilut kolmekymmentä vuotta sitten olisi ollut absurdia sanoa, että YLE:n poliittinen riippumattomuus on vaarantunut. Silloin puhuttiin lähinnä tasapuolisuudesta, joka toteutui kuin useimmat puolueet saivat viestinsä julkisuuteen. Noina aikoina TV kakkonen oli Kepun läänitys, ruotsinkieliset toimitukset RKP:n reviiriä ja muu osa talosta lähinnä demareiden liekanuorassa, vahvalla kansandemokraattisella otteella maustettuna. Kokoomus oli Ylen marginaalissa.

 
Vasemmistolaiseen ideologiaan kuului ajatus siitä, että kaupallinen media on osa kapitalistista järjestelmää, siksi luonnostaan epätasapuolinen ja mainostajistaan riipuvainen. Siksi Yle. 

Keskustalla oli maakuntalehtien verkostonsa, jonka rinnalle osa Ylestä valjastettiin toistamaan puolueen edunvalvontaroolia palvelevaa aluepoliittista narratiivia.  

Kokoomus puolestaan oli sekä ulkona Ylestä että yksityisen tiedonvälityksen kannalla, jolloin puolue on aina ollut Ylen suhteen muita viileämpi. 

2000-luvulla sanomalehdet ovat hylänneet puoluesuhteensa, julkisen palvelun Yleisradioon kohdistuu säästö- ja uudistumispaineita ja yksityinen media taistelee kannattavuudestaan ja on huolissaan kilpailutilanteesta Ylen kanssa. Tasapuolisuuden on korvannut vaatimus riippumattomuudesta, joka nähdään objektiivisuuden edellytyksenä. Mediatalojen ulkopuolella sosiaalinen media luo suoran väylän politiikasta kansalaisille ja epäsosiaalinen valhemedia tätä vääristävän väylän.

Kaikki puolueet eivät ole päivittäneet viestintäpoliittista tilannekuvaansa tähän aikaan. Etenkin Keskusta näyttää pysyneen yhä viime vuosisadalle sitoutuneena edunvalvojana. Puolue on ainoastaan päivittänyt aluepoliittisen narratiivinsa 2000-luvulle kahden ytimen ympärille, jotka ovat biotalous ja kaivostoiminta. Kaivostoiminnan keskustalainen kruununjalokivi oli puolestaan Talvivaara-Terrafame, jota sohaistessaan Yle osui pääministeripuolueen kipeään hermoon.

Tuskasta huolimatta pään pitäisi pysyä viileänä. Yhdenkään puolueen etua ei palvele se, että Yleisradion riippumattomuus kyseenalaistuu.

Kun monenlainen epäluotettava tiedonvälitys eri syistä tulee yhä suositummaksi, niin tarvitaan luotettava, julkisesti rahoitettu uutis- ja ajankohtaisohjelmia tuottava tiedonvälittäjä, joka keskittyy televisio- ja radiotoiminnan kovaan ytimeen. Sellainen kuin Ylen pitäisi olla.   

Se, että viime aikoina on esitetty epäilyjä ja väitteitä siitä, että poliitikot ja eritoten pääministeri olisivat vaikuttaneet Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien sisältöön ja aihevalintoihin, on niin vakavaa, että asia on tutkittava perusteellisesti.

Jos julkisen yleisradioyhtiön riippumattomuus asetetaan kyseenalaiseksi, se viime kädessä toimii vain valhemedian ja sen kyljessä asuvan populismin hyväksi, joka legitimoi omat valheensa ajatuksella, että muutkin valehtelevat.

Junnu Vainion sanoin ajalta, jolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa:

”Hiljaa kiroo toinen veli,

läskinaama valhenteli

mutta toinen sanoo "joutavaa"

Jokaisenhan pitää antaa

näyttää omaa propagandaa

lepyttää mies toista soutavaa”

Yle-keskustelussa on lipsuttu useille sivuraiteille ja ryhdytty puhumaan muun muassa organisaation laajuudesta ja työyhteisön hyvinvoinnista. Roskaa. Olennaista on vain se onko toimituksellinen johto ottanut vastaan poliittista painostusta ja ohjannut toimituksellista sisältöä tämän painostuksen perusteella siten, että se on vaikuttanut uutis- ja ajankohtaislähetysten sisältöön. Sen selvittämiseksi Suomessa on kyllin monta pätevää, luotettavaa ja poliittisesti riippumatonta ihmistä, joille Ylen hallintoneuvosto tahi hallitus voisi halutessaan tehtävän antaa.  

SDP hukannut 150 000 äänestäjää 12 vuodessa

Eilisten eduskuntavaalien kannatusprosenttien ja paikkamäärien takaa kannattaa vähän vilkaista myös puolueiden äänimäärien pitkän aikavälin kehitystä, sillä 12 vuoden pitkässä linjassa paljastuu jotain odotettua ja jotain, joka on voinut jäädä huomaamatta.

Vertasin eilisiä lukuja nopeasti vuoden 2003 vaalien tuloksiin ja niiden perusteella seuraavat huomiot.

Odotettua on tietysti Perussuomalaisten huikea nousu ja näppituntuma, että siitä ehkä jopa  kolmasosa menee uusien äänestäjien piikkiin.

Toinen odotettu asia on demareiden alamäki. Puolue on kadottanut 150 000 ääntä, mikä on huikea määrä. Jos kadonneet demariäänestäjät olisivat siirtyneet perussuomalaisille, niin se selittäisi kolmanneksen puolueen noususta.

Kolmas selvyys on Vasemmistoliiton jo kolmatta vuosikymmentä jatkuva tasainen alamäki, jota ei mikään näytä katkaisevan. Andersson, Siimes ja Arhinmäki ovat kaikki puheenjohtajina olleet näkyviä ja saaneet sympatiaa puolueensa ulkopuolelta, mutta eivät ole onnistuneet pysäyttämään laskevaa kannatuskehitystä.

Sitten yllätykset. Eilisten vaalien suurin voittaja, Suomen Keskusta on voitostaan huolimatta noin 64 000 ääntä pienempi kuin vuonna 2003. Vaalien häviäjä, Kansallinen Kokoomus, huolimatta siitä, että menetti viime vaaleista liki 60 000 ääntä, on edelleen 22 000 ääntä suurempi kuin vuonna 2003. Tosin jos vertailuvuodeksi olisi otettu 1999, niin kokoomuksen osalta voisi puhua noin 23 000 äänen menetyksestä!

Jaetulla kolmannella yllätyssijalla ovat pienpuolueet: RKP:n äänimäärä on kasvanut vaikka ruotsinkielisten osuus väestöstä on laskenut. Puolue on selvästi löytänyt uusia äänestäjiä kielialueen ulkopuolelta. ja viimeisenä, ehkä pienimpänä yllätyksenä: Kristillisdemokraatit ovat menettäneet lähes kolmanneksen äänestäjistään 12 vuodessa!

Häviäjät ja voittajat vuoden 2003 äänimääriin verrattuna absoluuttisen äänimäärän mukaan:

Perussuomalaiset  + 480 000 ääntä

Vihreä Liitto + 29 000 ääntä

Kokoomus + 22 000 ääntä

RKP + 16 000 ääntä

KD  - 43 000 ääntä

Keskusta  - 64 000 ääntä

Vasemmistoliitto  - 66 000 ääntä

SDP  - 150 000 ääntä

Tänä vuonna annettiin yhteensä noin 160 000 ääntä enemmän kuin vuonna 2003.

Keskusta ei anna äänestäjälleen kuluttajansuojaa

Politiikka ei ole tuote eikä äänestäminen ole ostamista. Siksi puhe politiikan kuluttajansuojasta ei ole koskaan yksioikoista.

Vaalilupauksen toteutus voi kariutua muuttuvaan suhdanteeseen tai hallituskumppaniin, siksi pieniä lupauksia tärkeämpää on suuri linja.

Politiikassa on oikeastaan vain kaksi peruskysymystä. Ensimmäisenä on se mitä haluat ja toisena miten sen aiot saavuttaa. Nämä kaksi kysymystä ovat politiikan kuluttajansuojan ytimessä.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja, joten ei ole sama mitä keinoja tarjotaan. Ja toisaalta väärin valitut keinot johtavat ei-toivottuun lopputulokseen. Tunnetuin esimerkki tästä on kommunistipuolueiden toiminta. Kaikkialla maailmassa kommunistiset puolueet ovat julistaneet tasa-arvon päämääräkseen ja poikkeuksetta niiden käyttämät keinot ovat johtaneen jyrkkään ja väkivaltaiseen epätasa-arvoon ja yksilön alistamiseen.

Jos tavoitteena on yhteiskunta, jossa yksilöllä on enemmän valinnanvapauksia, niin keinot eivät voi olla pakottavia. Jos taas tavoitteena on yhteiskunta, jossa kaikilla on töitä, niin pakkotyökin on keino muitten joukossa.

Kahden peruskysymyksen rinnalla sellaiset asiat kuin hallitusohjelman pituus, ministerien määrä ja työnjako ja toivotuimmat hallituskumppanit ovat alimman tason välineitä. Niistä on  kuluttajansuojan apuvälineenä juuri sen verran hyötyä kuin mitä mahdolliset hallituskumppanit omista toivottavista keinoistaan kertovat. Hallinnollisista järjestelyistä ei senkään vertaa.

Puolue, joka ei kerro sitä miten sen tavoittelema asiaintila saavutetaan, on kuin lääke, jossa ei kerrota vaikuttavaa ainetta. Opiaatit ja ibuprofeeni auttavat molemmat särkyyn, mutta tunnetusti eri seurauksilla.

Ellei keinoja kerrota, on kolme mahdollista jatkokysymystä, joilla voi selvittää tiedonpanttauksen syitä:

1) Onko puolue erimielinen siitä miten tavoitteisiin päästään?

2) Ovatko keinot niin ikäviä ettei niitä haluta kertoa? 

3) Ettekö tiedä miten asettamanne tavoite saavutetaan?

Vaalikeskusteluissa Keskustan Juha Sipilältä on useaan kertaan kysytty millä tavoin hän aikoo luoda puolueen tavoittelemat 200 000 uutta työpaikkaa. Yhtään selkeää vastausta kysymykseen ei ole saatu. Voi miettiä mistä tämä kertoo. 

Tulokseen voidaan päästä lyhyellä tai pitkällä aikavälillä, veronmaksajien taakkaa kasvattamalla tai keventämällä ja käyttämällä pakkoa tai lisäämällä ihmisten valinnanvapautta.   

Kun Sipilältä Ylen tentissä kysyttiin kantaa henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamiseen tai säännöllisen työajan pidennykseen hän vastasi, että "turha lyödä kantoja etukäteen lukkoon, koska sama lopputulos voidaan saada useammallakin tavalla."

Niinpä tosiaan. Yksi tapa olisi antaa työmarkkinajärjestöjen päättää asioista, jolloin hallitus ja sen johtavat puolue vetäytyisi vastuusta kokonaan. Toinen tapa olisi suosia yrityksiä ja antaa niille lisää vapauksia päättää irtisanomisista ja työajasta. Kolmas tapa olisi esimerkiksi verotuksella kannustaa työn tekemistä. Erilaiset keinot voivat johtaa yksilön valinnanmahdollisuuksien kasvamiseen tai kaventumiseen, joten ei ole sama millä tavoin lopputulokseen tähdätään.

Näissä ja monissa muissa vastaamattomissa kysymyksissä on mitä suurimmassa määrin kyse kuluttajansuojan puutteesta.