Presidenttipelin ilo ja riemu

Presidenttipeli alkaa vähitellen lämmetä. Ensin entinen presidentti ounasteli, että perustuslakivaliokunta tekee presidentipeliä kun tutkii ulkoministerinä toimivan edellisen presidenttiehdokkaan edesottamuksia.  Ei kovin tyylikäs kommentti parlamentille.

Sikäli ikävä tulee kyllä Halosen aikaa, että jos jotain oli paremmin, niin tuolloin ainakin aiemmilta presidenteiltä saatiin odottaa puntaroituja ja painavia kommentteja.

Nyt sitten sanailu syntyi kun Timo Haapala pohdiskeli Esko Ahoa Keskustan ja Kokoomuksen yhteisehdokkaaksi. Ehkä tässä unohtui, että politiikan kommentaattoreiden ikiaikainen etuoikeus on ollut spekuloida ehdokkailla, heittää ilmaan ehdotuksia ja katsoa vieressä kuinka ne ammutaan alas. Jos sitten joku ideoista jää eloon ja päätyy ehdokkaaksi, niin kommentaattori voi myöhemmin röyhistää rintaansa ja sanoa, että ”minähän sen keksin”.

Porvaripuolella ehdokkaiksi on ehdotettu yleensä ainakin entisiä puolustusvoimien komentajia, tunnettuja yritysjohtajia sekä eläköityneitä arkkipiispoja. Ehdotukset ovat lähinnä tuoneet hyvää mieltä esittäjilleen ja kohteilleen. 

Suomen Pankki oli perinteinen presidenttikasvattamo, nykyisin vahvaksi kandidaatiksi pätevöittää Euroopan komissio. Tällä perusteella  Olli Rehn voisi nousta helposti Keskustan ehdokkaaksi. Vastaavasti Jutta Urpilaisen eteisestä kuulunee kohta demaridelegaation koputusta.
Voi tietty olla, että ajan hengen mukaisesti Keskustassa huomataan nuorekkaan naiseuden arvo ja yllätysehdokkaaksi nostetaan Mari Kiviniemi, joka ehti hakea myös kansainvälistä kokemusta uralleen Pariisista.

Sukupuolikortilla voi pelata myös RKP ja katsoa Eva Biaudet’n suuntaan. Tämä voisi jopa nostaa puolueen kilpailemaan vaaleanpunertavanvihertävistä äänistä. Vastaavasti Vasemmistoliitossa pohdittaneen Li Anderssonin ja Merja Kyllösen ehdokkuuksia.  
Kokoomuksesta en jääviyssyistä sano yhtään mitään. 

Kuten siis huomataan, spekulaatio on rattoisaa, riemukasta ja sopii mainiosti politiikan ajanvietteeksi sekä kuiviin että kosteampiin istujaisiin. Miksei myös maanantain työpäivän viimeiseen tuntiin, jolloin keskittyminen tähdellisempiin asioihin alkaa jo herpaantua.

Populismin peikko vie ministerin mieltä

Suomalaisessa politiikassa on muutamia tabuja, joista äänimääristään huolestuneet poliitikot eivät voi olla kuin yhtä ja samaa mieltä. Yksi on Nato, toinen on huumepolitiikka ja kolmas on suhtautuminen rattijuopumukseen. Neljäntenä lienee sitten autoilu, joka ei koskaan saa olla liian helppoa eikä halpaa.

Liikenneturvallisuusasiain neuvottelukunta esittää promillerajan alentamista nykyisestä 0,5 promillesta 0,2 promilleen. Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) pitää tätä jopa kaikkein merkittävimpänä liikenneturvallisuuden parannuksena.

Populistista liikehdintää esiintyy politiikassa aina kun julkisuuteen nousee ihmisiä koskettava järkyttävä tapahtuma. On kuitenkin yksi asia pamauttaa oma ratkaisukortti pöytään kahvipöydässä kuin tehdä se ministerin asemasta. Vallankäyttäjän vastuulla on miettiä myös seurauksia.

Olen itse pohtinut rattijuopottelua yhtäältä käräjäoikeuden jäsenenä ja toisaalta myös belgialaiseen juoma- ja ajokulttuuriin tutustuneena tarkkailijana. Molempien kautta olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vaarallinen ongelmaryhmä ei ole se väki, joka astuu auton rattiin viinilasillisen jälkeen. Vakavaan rattijuopotteluun liittyy enemmän ankaraa alkoholismia ja nuorena opittua piittamaattomuutta kuin satunnaista tissuttelua.

Näin ei kuitenkaan poliitikko saa Suomessa sanoa. Ei. Suomessa on peräänkuulutettava ehdotonta täysraittiutta autoiluun. Jos ajat, et ota.

Poliisit, jotka valvovat tasapuolisesti viisaita ja tyhmiä lakeja, saavat lisää tekemistä alemmasta promillerajasta. Sekin aika on pois jostain muusta ja tähdellisemmästä. Mutta vielä tärkeämpää on se, että kun keskitytään helppoihin ratkaisuun, unohdetaan vaikeat. Ongelma jää, mutta sivullisten elämä hankaloituu. Miksi maksaisin Kyllösen kannattamasta alkolukosta, kun tiedän ettei autoni aja kukaan juopuneena? Ja miksen voi nauttia viinilasillista kun tiedän, että sen jälkeen olen entistäkin varovaisempi liikenteessä?   

Kun on nähnyt muutamankin vakavan rattijuopon, joka on polttanut korttinsa jo viime vuosisadalla, niin havaitsee, ettei ongelma promillejaralla mihinkään poistu kun siihen ei auta edes ajokortin kuivattaminen. Alkoholistien hoitoonohjaus, joskus ajoneuvon takavarikointi ja toisinaan yksilöllinen alkolukko, ovat toimivampia ja täsmällisiä keinoja. Tiukemmat rangaistukset taas tuskin auttavat muuhun kuin viranomaisten työllisyystilanteeseen. Vankilan jälkeen jaksaa taas tovin aikaa juopotella.  

Sekin yleensä auttaa, että yhteiskunta ei kätke viinaksia niin pitkän matkan taakse, että niitä on pakko autolla lähteä hakemaan. Tuskin saisi silti sanoa, että lähikapakka ja naapurialko voivat olla etäjuottoloita turvallisempia vaihtoehtoja.

Yhteiskunta on sellainen, että yksinkertaiset vastaukset ovat yleensä vääriä. Monimutkaiset vastaukset ovat taas tylsiä eivätkä tuo lisäpisteitä poliitikoille. Ne ovat kuitenkin yleensä parempia.

Ja lopuksi: mikään lainsäädäntö ei tuo lopullista turvaa. Aina on siedettävä sitä epävarmuutta, että jossain voi luuhata rosvo, susi tai rattijuoppo. Tai päättäväisesti populismiin taipuvainen poliitikko.