Glyfosaattisota kääntyy ympäristöä vastaan

EU:n jäsenmaat eivät tänään antaneet kasvintorjunta-aine glyfosaatille komission esittämään kymmenen vuoden jatkoaikaa. Monsanton, RoundUpin ja aineen mahdollista karsinogeenisuutta koskevien tutkimusten ympärillä käyty kohu lienee vaikuttanut joidenkin maiden mielipiteenmuodostukseen. Scientific American kuvaa tätä riskinarviointia hyvin jättäen ainoastaan toteamatta, että glyfosaatti kuuluu samaan riskiluokkaan kuin  punainen liha ja kuumat juomat.
Aine on listattu ”luultavasti karsinogeeniseksi” siten, että sillä saattaa olla yhteys non-hodginin lymfoomaan glyfosaatin kanssa työskentelevien keskuudessa.

Myös Euroopan Parlamentti käsitteli tällä viikolla glyfosaattia koskevaa päätöslauselmaa. Sen mukaan aineen käyttö olisi syytä lopettaa vuoden 2022 jälkeen asteittain. Muun muassa vihreät olisivat halunneet asettaa päätösvuodeksi jo 2020, mutta EPP-ryhmän ansiosta määrävuotta saatiin lykättyä. Parlamentin kanta ei ole sitova.

Ympäristöjärjestöt ovat käyneet pitkään ankaraa sotaa glyfosaattia vastaan. Keskustelua kuvaa hyvin Risk-Mongerin eli professori David Zarukin blogi, jossa selvitetään miksi keskustelu on myrkyttynyt ja miksi glyfosaatti on saatu näyttämään myrkyllisemmältä kuin se onkaan. Maailman pahuus asuu taas Amerikassa ja Monsanto on pedon merkki, oiva vihollinen hyvän puolesta taisteleville kansalaisjärjestöille.

Väittelyn tiimellyksessä olen hädin tuskin lainkaan nähnyt puntarointia siitä miten glyfosaatin käytön lopettaminen muuttaa viljelykäytäntöjä ja sen kautta vaikuttaa ympäristöön. Selvittelin asiaa eri lähteistä ja jututin aineen käyttöön perehtynyttä viljelijäystävääni, jonka arvostelukykyyn ja asiantuntemukseen olen tottunut luottamaan. Rohkea ja täysin epätieteellinen, mutta perusteltu, johtopäätökseni on, että glyfosaatin käytön lopettamisesta aiheutuu ympäristölle suuremmat haitat kuin sen käytöstä.

Ensimmäinen seuraus on kasvavat hiilidioksidipäästöt. Glyfosaatin käyttö tukee suorakylvyöä, jossa maata parhaimmillaan ei tarvitse muokata lainkaan. Ruiskutus tehdään juuri ennen kylvöä tai heti sen jälkeen, jolloin se vaikuttaa rikkakasvien sirkkalehtiin, muttei vielä itämättömään viljakasviin. Ilman glyfosaatin käyttöä pelto pitäisi kyntää ennen kylvöä, jotta maassa olevat rikkakasvit eivät ottaisi valtaa. Ja kyntäminen puolestaan on energiaintensiivistä, paljon polttoainetta kuluttavaa toimintaa. Suorakylvö ja ruiskutukset yhdessä poistavat yhden ehkä kaksikin vuosittaista kyntökertaa. Ilmasto säästyy.

Toinen ympäristöhaitta, jolta samalla vältytään, on kyntämisen aiheuttama eroosio, joka heikentää sekä peltomaan laatua että vesistöjen tilaa. Kun huomattava osa fosforikuormituksesta kulkeutuu kynnetyiltä pelloilta, niin talviaikainen kasvipeitteisyys taas suojaa maan pintaa veden kuluttavalta vaikutukselta ja vähentää ravinteiden huuhtoutumisriskiä. Etelä-Euroopassa, jossa kuivuus on ongelmana, suorakylvön hyötynä on taas pienempi kastelutarve, sillä maa, jota ei käännetä pitää kosteutensa.

Pienempi haitta, mutta haitta kuitenkin, on haitallisten rikkakasvien kuten hukkakauran leviäminen. Glyfosaatti ei ole ainoa keino estää tätä, mutta yksi muiden joukossa.

Glyfosaattikeskustelun melskeessä näyttää joskus siltä, että kaikki ympäristöhuolet eivät ole yhteismitallisia ja että yhden hyvä voi olla kaikkien parhaan vihollinen.

Vihreät ääriliikkeiden kelkassa?

Uuden europarlamentin kolme äänestystulosta kannattaa panna merkille. Kaksi viikoa sitten Martin Schulz äänestettiin parlamentin puhemieheksi 409 äänellä. Viime tiistaina Jean-Claude Juncker valittiin komission puheenjohtajaksi 422 äänellä.  Keskiviikkona Jyrki Katainen yhdessä kolmen muun ehdokkaan kanssa valittiin komissaareiksi 421 äänellä.

Äänestysluvut tarkoittavat sitä, että parlamentissa kansanpuolue EPP, sosialistit  S&D ja liberaalit ALDE muodostavat selkeän ja voittoisan enemmistön. Samalla parlamenttiin on muodostunut selkeä oppositio, jossa ovat äärivasemmisto, äärioikeisto, euroskeptikot, sitoutumattomat ja – vihreät!

Mielenkiintoinen viiteryhmä Vihreille, joiden linjaukset ovat yleensä olleet Eurooppamyönteisiä.

Vihreiden saksalainen Sven Giegold arvosteli Kataisen linjaa liian yksipuoliseksi ja hän totesi puheenvuorossaan talous- ja raha-asiainvaliokunta ECONissa negatiivissävyisesti, että ”2012 pyysitte, että Kreikalle ei annettaisi enää lisäaikaa ja vastustitte voimakkaasti eurobondeja ja kaikkea velan yhteismitallisuutta ja kannatitte säästöjä. ”

En tiedä huomasivatko Euroopan Vihreät, että heidän oma suomalainen jäsenpuolueensa oli ja on hallituksessa, joka on hyväksynyt nuo kaikki Giegoldin listaamat linjaukset. En ole myöskään huomannut että Suomen Vihreät olisivat puolustaneet oman hallituksensa komissaariehdokasta, jota vastaan Europarlamentin Vihreät asettuivat ECONissa. - Päinvastoin parlamentin äänestyksessä Vihreiden Heidi Hautala äänesti tyhjää!!

Olen niin ikään ihmetellyt viime aikoina sitä ärhäkkyyttä, jolla hallituskumppanin edustaja on puolustanut parlamentin valiokuntien johtopaikkoja vaille jääneitä ääripuolueita. Demokratiaan kuuluu enemmistön tahto, joten sen noudattaminen tuskin on epädemokraattista! En ymmärrä myöskään mitä ihmeellistä on siinä, että ne, jotka ovat etukäteen selvästi ilmoittaneet vastustavansa EU-instituutioita, parlamentti mukaan luettuna, jätetään valitsematta valiokuntien johtoon.  

En viitsi tarkemmin miettiä mitä motiiveja jaetun pahan mielen taustalta löytyy, mutta jos oireilu jatkuu, niin voisi olla hyväksi miettiä asiaa myös hallitusyhteistyön toimivuuden näkökulmasta. Sitäkin tietysti voisi kysyä, missä ovat olleet suomalaiset keskustalaiset keskustelusta, jossa on arvosteltu menettelyä, jonka hyötyjänä oli nimenomaan ALDE.

Parlamentissa näyttää kuitenkin siltä, että on muodostunut vakaa enemmistö kolmesta vastuullisesta ryhmästä ja pääosin eriasteisten populistien ja ääriliikkeiden kansoittama kirjava oppositio. Vihreät näyttävät paikkansa valinneen.

(korjattu komissaariäänestystä koskeva tieto. Toisin kuin henkilövaaleissa yleensä, ei kyseessä ollutkaan salainen lippuäänestys)

Keskustalainen emävale

Suomen Keskusta taistelee eurovaalikampanjassaan niin kiihkeästi eurobondeja vastaan, että totuus on kynnetty syvälle peltoon.

Keskusta otti puoluevaltuustokannanotossaan 27.4. kantaa eurobondeja vastaan ja totesi muun muassa, että " Keskustan eurooppalaisen puolueryhmän, keskustaliberaalin ALDE:n, enemmistö vastustaa eurobondeja."

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sanoi STT:n haastattelussa 14.4.2014: ”Yhteinen velka on niin iso askel kohti liittovaltiota, että housut repeää. Etelä-Euroopan mailla on tietenkin kova halu yhteiseen velkaan sattuneesta syystä. EU:n sosiaalidemokraattien kärkiehdokas kannattaa eurobondeja selkeästi, samoin Euroopan kansanpuolueen kärkiehdokas. Se on vaarallista puhetta."

Ehkä Sipilä ja hänen johtamansa Keskusta eivät tiedä mitä heidän oma ryhmänsä ja sen puheenjohtaja  eurobondeista oikeasti ajattelevat. Tai sitten he valehtelevat. Tarkistetaanpa totuus.

18.1.2011 ALDE-ryhmänpuheenjohtaja Guy Verhofstadt otti vahvasti kantaa eurobondien puolesta: "We back the ambitious proposals of Commissioner Olli Rehn."

ALDE:n omat kärkiehdokkaat Verhofstadt ja Rehn ovat niin monissa yhteyksissä ilmoittaneet kannattavansa eurobondeja, että vain eurooppapolitiikkaa täysin seuraamaton on jäänyt näistä tietämättömäksi. Yle uutisoi 30.9.2012 kuinka Rehn vihreän valtuuskunnan kokouksessa Hämeenlinnassa puolusti eurobondeja ja sanoi, että niitä voidaan verrata Suomen kuntarahoitukseen, jossa kunnat yhteisvastuullisesti jakavat velkataakkansa.

Helmikuussa 2012 Euroopan parlamentti hyväksyi päätöslauselman vakauslainoiksi nimetyistä eurobondeista numeroin 515-125. Kyseessä oli siis parlamentin mielipide, ei lakiasäätävä päätös.  

ALDE äänesti parlamentin äänestyksessä 54 puolesta, neljä vastaan ja 20 tyhjää. Sosialistit äänestivät yksimielisesti puolesta, yksi tyhjä. 

EPP:ssä päätöslauselmaesityksen vastustus oli suhteellisesti selvästi suurempaa kuin ALDEssa –  29 äänesti vastaan, 218 puolesta ja kuusi tyhjää.

Kyseinen päätöslauselma koski vakauslainojen toteutettavuutta ja siinä todetaan maltillisesti, että  "voisi olla euroalueen edun mukaista kehittää yhteiset likvidit ja monipuoliset joukkolainamarkkinat ja että sen jälkeen, kun euroalueelle on uskottavasti saatu vakiinnutettua vakauden kulttuuri, vakausjoukkolainojen markkinat tarjoaisivat kestävän vaihtoehdon Yhdysvaltain dollariin sidotuille joukkolainamarkkinoille ja tekisivät eurosta maailmanlaajuisen "tuen ja turvan".

Päätöslauselman valossa eurobonditkaan eivät näytä siltä tulonsiirtounionin peikolta, jonka keskusta on luonut.

(Täsmensin äänestyslukuja, kiitos Heidi Jern)

Europopulistien tuplahuijaus

- Montako europopulistia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

- Niin monta kuin omaan kotipubiin mahtuu sanomaan, että huono lamppu oli kuitenkin EU:n valmistama ja edellisen kerran EU vaihtoi lampun väärin ja nyt EU ei tee mitään lampun vaihtamiseksi. Samaan aikaan joku muu vaihtaa lampun uuteen.

Noh, ilkeämieliset puheet sikseen ja katsotaan onko niille katetta.

Euroopan Parlamentin poissaolotilaston top kympistä löytyy neljä UKIPin brittimeppiä, muun muassa EFD:n (johon myös Perussuomalaiset kuuluvat) puheenjohtaja Nigel Farage, joka on ollut paikalla alle puolessa äänestyksistä. Kyseenalaisessa kärjessä on UKIPin Godfrey Bloom, jonka läsnäoloprosentti on piirun yli kolmekymmentä.

UKIPin ulkoparlamentaarinen harrastuneisuus on vaikuttanut siihen, että muutoinkin EU:n ulkoraiteella oleva Britannia on riippumattoman Votewatchin kansallisessa äänestysläsnäoloa mittaavassa tilastossa suurten jäsenmaiden viimeisenä. Brittimepit ovat olleet läsnä himpun yli 80 prosentissa kaikista parlamentin täysistuntojen nimenhuutoäänestyksistä. 

Mutta osaavat muutkin. Oman ryhmän perustamisesta ilmoittanut ranskalaisen oikeistopopulistisen Front Nationalin puheenjohtaja Marine Le Pen on parlamentin läsnäolotilastossa sijalla 730. Sieltä on hyvä huudella!

Yhteistä Bloomille, Faragelle ja kahdelle muulle UKIPin tilastokärjelle sekä Le Penille on myös se, että heidän tilastoistaan ei löydy ensimmäistäkään raporttia eikä edes lausuntoa. Eipä tosin löydy useimmilta heidän aatetovereiltaankaan.

Parlamentaarinen voima löytyy ryhmän koon ja läsnäolon ohella sisäisestä koheesiosta. Ryhmä samanmielisiä saa enemmän aikaan kuin vastaavankokoinen ryhmä erimielisiä.  Sitoutumattomia ja perusteilla olevaa ryhmää ei voi ottaa vielä huomioon, joten EFD on ainoa vertailukohta.

Votewatchin mukaan muutoinkin vähämerkityksisen EFD:n todellinen vaikutus sisäisen hajanaisuuden ja heikon osallistumisen vuoksi on noin puolet ryhmän nimellisestä painoarvosta. Votewatchin asteikolla tämä tarkoittaa lukemaa, joka on noin kakkosen pinnassa. Vertailun vuoksi Euroopan Parlamentin vaikutusvaltaisin ryhmä, keskusta-oikeistolainen EPP, saa lukemakseen noin 39.

Europopulistit huijaavat äänestäjiään kahdesti. Ensin tarjoamalla tyhjää retoriikkaa ja toisen kerran pitäytymällä poissa päätöksenteosta, johon heidät on valittu.

Wahlroosin väärä päätelmä

Björn Wahlroos vertasi tällä viikolla blogissaan Euroopan parlamenttia Teiniliiton kokoukseen. Alex Stubb vastasi omassa blogissaan muun muassa rikkidirektiivin osalta hyvin ja asiallisesti. Kysymys kansallisesta edusta ja parlamentin roolista jäi silti kaihertamaan mieltäni.Wahlroos totesi asiasta seuraavasti:

"Aina viime vuosiin saakka EU:ssa on kunnioitettu jäsenmaiden elintärkeitä intressejä. Parlamentti ei ole säätänyt päästö- tai turvallisuusnormeja, jotka tuottaisivat ongelmia Saksan autoteollisuudelle. Se on myös jättänyt Ranskan viiniteollisuuden rauhaan ja tukenut avokätisesti Välimeren maiden oliiviöljytuotantoa. Mutta rajatessaan pankkiirien bonuksia se toimii Ison-Britannian elintärkeätä intressiä vastaan."

Tästä tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäisenä teoria. EU ei ole monoliitti. Sinä on erilaisia instituutioita, joilla on erilainen rooli. Parlamentin rooli on edustaa eurooppalaisten kansalaisten mielipidettä. Kansallisen edunvalvojan rooli on neuvostolla. EU:n kolminaisuudessa  aloitteet tekevä komissio edustaa "yleistä eurooppalaista etua".

Olisi kovin nurinkurista, jos parlamentti ottaisi tärkeimmäksi johtolangakseen kansallisten etujen valvonnan. Silloin parlamentti voisi järjestäytyä poliittisten ryhmien sijasta kansallisiksi ryhmiksi, jotka ottavat ohjeensa jäsenmaittensa hallituksilta. Sellaisen, neuvoston jatkeena toimivan parlamentin voisi lakkauttaa.

 

Sivuhuomautus: Wahlroosin kannattaa myös katsoa minkä puun juurella haukkuu. Susipäätösten osoite on mieluummin komissio kuin parlamentti ja nuuskasta sovittiin jäsenmaiden kesken laajentumisneuvotteluissa.

Toisena käytäntö. Kun komissio katsoo yleistä etua, se tekee kaavamaisia esityksiä. Yksi valmisteleva virkamies ei voi välttämättä tietää 27 jäsenmaan kokonaisuudessa yhden pienen ja pohjoisen maan uniikkia erityispiirrettä – vaikkapa veneen tervauksen tärkeyttä. Korjausliike tulee neuvostossa ja parlamentissa. Joskus sitä kautta, että kansalaispalautteen ansiosta parlamentissa asia huomataan ensin.

Toinen ja suurempi seikka on, että jokainen poliitikko toki ottaa huomioon omien äänestäjiensä näkemykset. Toki useimmat saksalaismepit haluavat turvata maansa autoteollisuuden – ja sitten toiset heidän maanmiehensä näkevät sen tuhoavan ympäristön! Edun määrittely on aina poliittinen kysymys ja riippuu määrittelijän väristä. Demokraattisessa valtiossa hallituksen enemmistö määrittelee kansallisen edun. Meppi voi ideologiansa mukaan miettiä miten siihen suhtautuu.  

Päättäessään pankkiirien bonuskatosta parlamentti halusi ehkäistä sellaista holtitonta riskinottoa, joka voi horjuttaa koko pankkijärjestelmää. Enemmistön mielestä se oli sekä heidän äänestäjiensä tahdon, että kokonaisuuden edun mukaista.

Kun lisäksi brittikonservatiivit olivat jo heikentäneet omaa asemaansa parlamentissa eroamalla EPP-ryhmästä vuoden 2009 vaalien jälkeen ja perustamalla käytännössä lähes merkityksettömän konservatiiviryhmän (ECR), niin pääministeri David Cameron voi syyttää vain itseään, jos kokee, ettei häntä ole kuultu Britannian kannalta tärkeässä asiassa.  

Kannattaisi mieluummin olla paikalla siellä missä päätöksiä tehdään, kuin rakennella omia hiekkalaatikoita siksi, että äänestäjät niitä tahtovat. Toivottavasti Lontoon Cityn pankkiirit seuraavalla kerralla kertovat suosikkipuolueelleen parempia neuvoja siitä miten hankitaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Ymmärrän ammatillisen solidaarisuuden, jonka perustalta Wahlroos roimii parlamenttia. Tällä kertaa väärä todistus perustuu kuitenkin puutteelliseen tietoon. Samalla siinä on mukana aimo annos unohdusta. Ainakin Lehman Brothersin kaatumisesta alkaen on EU:n poliittisella agendalla ollut pankkiirien suurimpien bonusten leikkaaminen. Parlamentin tahdonmuodostus ei ole voinut kenellekään tulla yllätyksenä.

Onko demokratiavaje vain propagandahöpinää?

Johtuu varmaan omasta rajallisuudestani, mutta minun on aina ollut vaikea ymmärtää puhetta EU:n demokratiavajeesta. Tämä termi on varsinkin brittiläisten euroskeptikkojen suosiossa, mutta toki moni muukin sitä viljelee viitaten eritoten siihen, että komissio olisi jotenkin erityisen epädemokraattinen toimielin.

Katsotaanpa asiaa hetki. Euroopan unionin jäsenvaltioiden parlamentit nimittävät vaalituloksen perusteella mailleen hallitukset. Nämä hallitukset nauttivat parlamenttiensa enemmistön luottamusta. Nämä samat hallitukset esittävät maansa ehdokkaat komission jäseniksi. Kuultuaan demokraattisilla kansanvaaleilla valittua Euroopan parlamenttia hallitusten edustajat nimittävät komission puheenjohtajan, joka muodostaa komission hallitusten ehdokkaista.

Ehdokkaiden ja koko komission nimitys vaatii vielä parlamentin siunauksen. Mielestäni prosessi on aika tavalla demokraattinen. Itse asiassa, jos tätä valintatapaa ei pidä demokraattisena, niin sitten meidän suomalaisten huolestuneina ryhtyä puhumaan Suomen Pankin tai Kelan demokratiavajeesta.

Populistisessa puheessa komissiota syytetään kasvottomaksi koneistoksi, josta ei tiedä millä tavoin ja mistä esitykset syntyvät. Vastaava kysymys kansallisille hallituksille olisi jopa absurdi. Ne jotka ovat kuulleet hallitusohjelmista unohtavat joskus tahallaan, että komissiolla on työohjelma.

Missä tahansa poliittisessa järjestelmässä on paikallaan keskustella demokratian syventämisestä. Jostain syystä EU:n puitteissa näyttää kuitenkin siltä, että ne jotka eniten puhuvat demokratiavajeesta aloittavat suurimman huudon silloin kun demokratian syventäminen tulee puheeksi. Nykyisin lähes mikä tahansa EU:n kehittämiseen tähtäävä esitys on kamalaa federalismia!

Hyvät käytännöt taas vaietaan lähes tyystin. Euroskeptikoille ei ole sopivaa huomata esimerkiksi sitä kuinka komissio on lisännyt julkisia kuulemismenettelyjään voimakkaasti. Kaikista merkittävimmistä lainsäädäntöhankkeista kysytään nykyään netissä kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ynnä muiden vaikutustahojen kantaa. Samalla parlamentti linjaa näkemyksiään esityksiin jo ennalta.

Politiikan paradoksi on, että demokratiavajeesta puhuvat usein kaikkein itsevaltaisimmin hallittujen puolueiden edustajat. Monesti vielä näistä samoista puolueista kuuluu eniten vaatimuksia kaventaa demokratiaa jäsenmaissa rajoittamalla joidenkin kansalaisten poliittisia oikeuksia.

Puhe demokratiavajeesta voidaan jättää propagandanhuuruiseksi höpinäksi ja sen sijaan käydä pohtimaan kansanvallan syventämistä. Yksi hyvä käytännöllinen toimenpide on yleiseurooppalaisten eurovaalikampanjoiden rakentaminen. Tähän suuntaan on menossa muun muassa keskustaoikeistolainen EPP, joka tulee kampanjoimaan omalla ehdokkaalla komission puheenjohtajaksi. Tärkeä asia äänestäjien ja demokratian kannalta.

Persujen marttyyripolitiikka on opeteltua taktiikkaa

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa eurooppalaisten populistipuolueiden yhteisistä menettelytavoista. Nyt kun kuntavaaleihin on enää vajaa viikko aikaa, on korkea aika tarttua asiaan.

Toinen kimmoke tuli Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäisen kolumnista, jossa hän antaa kehittämisohjeita Persuille otsikolla "Tuplajytky voi järisyttää politiikkaa."

Pentikäisen mukaan "Pe­rus­suo­ma­lai­sis­ta voi tul­la kes­tä­vä po­liit­ti­nen il­miö vain, jos puo­lue myös kan­taa vas­tuu­ta." Tämä tarkoittaa, että avainpaikoille pitää istuttaa ihmisiä, jotka eivät vain vastusta kaikkea. Toinen neuvo on, että Soinin pitää alkaa kasvattaa itselleen seuraajaehdokkaita.

Noinkohan Pentikäisen neuvot kuitenkaan auttaisivat populistipuoluetta? On nimittäin niin, että populistisia liikkeitä Euroopassa yhdistää muutama seikka, joista muun muassa EPP-puolueen ajatuspaja CES on julkaissut parikin erinomaista Florian Hartlebin kirjoittamaa kirjasta.

Ensinnäkin populismi esittää itsensä eräänlaisena "anti-eliittinä" ja samalla "anti-isminä" olipa kyse islamista, vanhoista puolueista, globalisaatiosta tai Euroopan yhdentymisestä. Ilman vastustavaa elementtiä ei ole populismia. Vastuulliset Perussuomalaiset poliitikot voivat huoletta liittyä heitä lähinnä oleviin vastuullisiin puolueisiin. Niin on muuten siellä täällä tapahtunutkin.

Toisekseen on kysymys johtajasta ja johtajuudesta. Toki voi olla, että Soinin jälkeen joku saattaa onnistua Persujen johdossa, mutta valtaisasti todennäköisempää on, että niin ei käy. Populistijohtajan pitää täyttää tarina, jossa hän on uskottavasti kadunmiehen puolustaja ja sellaiseksi kasvanut. Hänen on osoitettava väsymättömyyttä ja taistelunhalua ja samalla pidettävä omat joukkonsa uskollisina ja tyytyväisinä.

Yhdessä suhteessa Soinin perilliset ovat tosin oppineet menettelemään kuin johtajansa. Se on temppu, jota Hartleb kutsuu "teeskennellyksi viattomuudeksi". Johtaja näkee olevansa uhri, jonka media ja vanhat puolueet ovat vääryydellä leimanneet.

Loukkaantuminen, ruikutus ja vikinä milloin mistäkin asiasta ei ole siis sattumaa. Marttyyripolitiikka on opeteltu taktiikka, jota populistit harjoittavat kaikkialla Euroopassa. Nationalistit ovat kansainvälistä väkeä, eikä ole mikään sattuma, että Soini ja Persut pitävät hyviä yhteyksiä moniin muihin vastaaviin puolueisiin eri puolilla Eurooppaa. Ulkomaailman parhaat käytännöt ja taktiikat ovat vaihtotavaraa niiden keskuudessa, jotka antavat itsestään ulkomaailman vastaisen kuvan.

Mutta mitä pitäisi tehdä seuraavan kerran kun Persu loukkaantuu ja ruikuttaa väärinkohtelua? Olisiko vanha lastenkasvatuskeino paikallaan? Karkkia (julkisuutta) ei tipu vaikka kuinka itket ja potkit kaupan lattialla. Ja yritäs olla nyt ihmisiksi niin kuin muutkin lapset, niin katsotaan sitten kun olet rauhoittunut, että oliko siellä mitään järkevää sanottavaa!

Lataa PDF:  Hartleb: After their establishment: Right-wing Populist Parties in Europe