Vasemmistoliitto
on ottanut opposition piikkipaikan, eikä ihme. Punaliput hulmuavat
luokkataistelun hengessä ja retoriikassa on palattu taistojen tielle ehkä
peräti taistolaiselle tielle. Vasemmistoliitto elää ja hengittää edeltäjänsä SKP/SKDL:n taistelutahtoa.
Vasemmistoliiton
varjossa SDP etsii ensin uutta puheenjohtajaa ja sen jälkeen itseään. Nykyistä
puheenjohtajaa ei oppositiopuolueen johtajuus, hädin tuskin koko politiikka,
voisi vähempää kiinnostaa. Lainsäädäntötyö ei ainakaan tähän kiinnostukseen
kuulu: Marinin ainoa valiokuntajäsenyys on ulkoasianvaliokunnassa. Viitsineekö hän
edes antaa tukeaan manttelinperijättärekseen julistautuneelle Krista Kiurulle puheenjohtajakisassa.
Antti Lindtmanin tuleva
ja todennäköinen pesti tulee olemaan vaikea. SDP:llä ei ole mitään muuta
vaihtoehtoa kuin liimautua SAK:n kylkeen, johon taas entinen SAK:n mies tuskin
puoluettaan haluaisi ajaa. Hallitusohjelman työelämäkirjaukset johtanevat
kuitenkin siihen, että demaripuolueelta ei edes kysytä, kun SAK nappaa sen
kainaloonsa saavutettuja etuja puolustamaan.
Vielä pahempaa on
Vihreillä. Puolue kutistui omaan ylimielisyyteensä, huonosti valittuihin
ministerisalkkuihin ja vielä kehnommin tehtyihin ministerinimityksiin. Vihreät
kiilautui politiikassa Vasemmistoliiton ja vasemmistodemareitten
puisto-osastoksi vain huomatakseen, että siellä ei ollutkaan kannatustilaa
jäljellä ja että Kallion soijalattekansan äänillä ei vihreää tulevaisuutta
rakenneta. Maakunnissa tuli turpiin oikein kunnolla ja nyt pitäisi päättää
ollaanko vai eikö olla, siis markkinatalouden puolella vai sitä vastaan.
Vasemmistoliiton
johtama oppositiokuoro laulaa seireenilauluja vihreille. Ja sen minkä jokainen
Tannerinsa opiskellut demari tietää huuutokaupoista laitavasemmiston kanssa,
voi yhä tulla osalle vihreitä uutisena. Eduskuntakeskustelun retoriikan
perusteella uusi puheenjohtaja kuuluu tähän joukkoon. Vasemmistoklisee ”leikata
kaikkein köyhimmiltä” kuuluu myös vihreille niin kuin se kuuluu Kepullekin.
Siinä missä
Vihreät saivat turpiinsa maakunnissa, tuli Kepulle köniin kaupungeissa. Kun
vaalien jälkeistä karttaa on katsottu lähinnä kiinnittäen huomiota kepunvihreän
katoamiseen maakunnista, niin huomio pitäisi kiinnittää siihen, että vielä
vähemmän kepua on kaupungeissa. Kuka enää muistaa puhetta cityvihreästä tai
kaupunkiliberaalista keskustasta. Neljä urbaaneinta vaalipiiriä: Helsinki,
Uusimaa, Varsinais-Suomi ja Pirkanmaa toivat keskustalle yhteensä neljä
paikkaa! Haloo, RKP:lläkin on enemmän kansanedustajia näissä vaalipiireissä!
Kun taas katsoo
hallitusohjelmaa ja vertaa sitä Keskustan vaalitavoitteisiin, niin eipä paljoa
tilaa jää oppositiopolitiikalle: Metsäpolitiikka pidetään omissa käsissä,
lapsilisiä kohennetaan, yrittäjyyttä edistetään ja liikenneinfrastruktuuriin
investoidaan. Keskustan suuri kysymys neljän vuoden aikana onkin mihin tarvitaan
keskustaa.
Saarikon puhe eduskunnassa
keskiviikkona oli pikkunäppärää naljailua ilman omaa vaihtoehtoa. ”Rakennamme
oman vaihtoehdon” ja ”tutkimme suurennuslasilla hallitusohjelmaa” tarkoittaa vain
lupausta siitä, että tuleviin tupailtoihin on tarjolla edes jotain puuhaa. Käytännössä
Kepun vaihtoehtoina on joko liittyä vasemmiston huutokuoroon tai antaa
asiallista tukea hallitukselle. Onneksi olkoon. Opposition johdossa liehuu punalippu.