Huijattuja pitäisi puolustaa heiltä itseltään

Abraham Lincoln sanoi, että kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa, joitakin ihmisiä kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa. Tällä politiikan viisaudella edettiin perinteisessä politiikassa, jossa luotettiin siihen, että aina on niitä, jotka katsovat huijareiden kortit. Yleensä tässä auttoivat valppaat kilpailijat ja media. Ihan kuin nykyäänkin.

Mutta kuka välittää faktantarkistajista ja paluusta totuuteen kun valheesta tulee viihdettä! Sillä vaikka rittävän moni kertookin mikä on totta, niin sillä tuntuu olevan yhä vähemmän väliä. Olemme tulleet politiikkaan, johon sopii paremmin Mark Twain kuin Abraham Lincoln.

Ihmisiä on paljon helpompi huijata kuin saada vakuuttumaan siitä, että heitä on huijattu. Näin todetessaan Mark Twain tiivisti poliittisen toiminnan teorian, jolla voi selittää ison osan nykypolitiiikasta.  

Presidentti Donald Trumpin kampanjan aikaisista lausunnoista vain neljä prosenttia oli faktantarkistussivusto Politifactin mukaan totta ja 11 prosenttia enimmäkseen totta ja lähes puolet oli valheita tai emävalheita. Valheistaan huolimatta Trump valittiin, koska hän onnistui luomaan mielikuvan kierosta ja korruptoituneesta vastustajasta.

Tätä samaa yrittävät nyt kotimaisen politiikan vihanlietsojat levittäessään omia vainoharhaisia hourekuviaan Suomesta ja sen poliittisesta johdosta. Faktoilla, joiden mukaan Suomi on maailman vähiten korruptoituneiden maiden joukossa ja maailman onnellisin paikka elää, ei ole sijaa näissä huijattujen mielikuvissa. 

Vaikka Twain ja Lincoln olivat aikalaisia ja maanmiehiä, niin symbolisesti muutoksessa valtiomiehestä satiirikkoon tiivistyy politiikan muutos ja nykyisen politiikan eetos. Kun politiikka on viihdettä, tulee valheista viihteen käyttövoimaa. Ei ole väliä mitä sanoo, kunhan sanoo sen viihdyttävästi. Vastaavasti pään seinään hakkaamisesta tulee yhä turhauttavampaa. 

Populistit halaavat nyt eläimiä

Oletteko nähneet kuvan Silvio Berlusconista syöttämässä tuttipullosta karitsaa? Hellyttävää eikö totta. Ja onhan se karitsakin ihan söpö. Silvio on ilmoittautunut myös ryhtyneensä kasvissyöjäksi.

Ranskan populistioikeiston kuningatar Marine Le Pen kampanjoi ennen presidentinvaaleja eläinten oikeuksien puolesta ja kuvauttaa mieluusti itseään kissojen ja muitten pehmoisten karvaturrien keralla. Kuvaavaa on muuten se, että todellinen välirikko isän kanssa johtui siitä, että tämän dobermanni tappoi yhden tyttären kissoista, minkä jälkeen marine Le Pen muutti pois kotikartanostaan. Marine Le Penin eläinrakkaus voi olla valikoivaa silloin kun puhutaan maataloudesta ja metsästyksestä, mutta asia on korkealla hänen puheissaan ja syytä ottaa vakavasti.

Hollannin ääripopulisti Geert Wilders esitti puolueensa vaalimanifestissa eläinpoliiseja valvomaan eläinten oikeuksia. Uuden hallituksen ohjelmassa toive toteutetaan ja ensimmäisiä eläinpoliiseja koulutetaan. Eläinten oikeudet ovat olleet vapauspuolueen listalla jo pitempään - kyynikot sanovat, että halal-teurastusten kieltämisen vuoksi, mutta ehkei pelkästään siksi. Agenda on laajempi.

Euroopan parlamentissa nähtiin jokunen viikko sitten turkistarhauksen vastainen näyttely. Sen järjestäjänä ei suinkaan ollut Vihreä meppi, vaan konservatiiviryhmä ECR:n edustaja. Näin muuttuu maailma.

Populistipoliitikkojen agendaa on syytä tarkkailla, sillä heillä on yleensä taito tarttua politiikan arkisen asialistan ulkopuolella oleviin aiheisiin, jotka huolestuttavat merkittävää osaa kansasta. Aivan - no shit Sherlock - eivät he muuten populisteja olisi. Ja vaikka Berlusconin Forza Italia ei varsinainen populistipuolue olekaan, on Berlusconi yksi taitavimpia populistisesti toimivia eurooppalaisia poliitikkoja.

Söpön eläimen kanssa poseeraava poliitikko pehmentää julkikuvaansa, mutta nyt hän tuo myös esiin vakavia politiikan sisältöjä, jotka uppoavat yhä laajempaan äänestäjäkuntaan. Eläinten oikeudet eivät ole enää vihreässä marginaalissa, johon ne olisi helppo unohtaa. Parlamentissa käsitellään aloitetta eläinkuljetuksia tutkivan valiokunnan perustamiseksi, jonka aloitteen on allekirjoittanut pitkälti yli 200 meppiä kaikista ryhmistä. 

Eläinkokeet, eläinkuljetukset ja tuotantoeläinten olosuhteet ovat asioita, joista laajasti voi olla yhtä mieltä. Samalla populistit tulevat uudelle tontille ja hakevat kosketuspintaa vihreiden kannattajakunnan kanssa. Väitän, että kannatus kasvaa eritoten koulutettujen keski-ikäisten naisten keskuudessa. Jos näin käy, niin populisteista ei voi puhua enää junttiukkojen puolueina. 

Samalla muutos kertoo siitäkin, että populistien on myös pakko uudistaa agendaansa kun maahanmuuttoaallon tasaannuttua ei maahanmuutosta ole enää entisenlaiseksi polttoaineeksi. Joustava opportunismi on metodi, jonka myötä voi omaksua aiheen kuin aiheen, niin kauan kun se takaa nettovoiton kannattajamäärissä. 

Populistit ovat myös erinomaisen hyviä vaihtamaan parhaita käytäntöjä keskenään ja oppimaan toinen toistensa menestyksestä, joten en ihmettelisi, jos Perussuomalaisetkin nostaisivat pian eläinten oikeudet omalle asialistalleen.

Muittenkin puolueitten on oltava kehityksestä tarkkana. Tulevia vaalikampanjoita ei kannata käydä turkki päällä.

Pyhiä lehmiä potkimassa

Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi kysyi 6.10. kolumnissaan onko SDP:n mielestä kaikki työ yhtä arvokasta ja onko puolue vain julkisen työn puolue? Se on oiva kysymys. Samalla voi kysyä muiltakin puolueilta mikä niille on arvokasta. Politiikan pyhiä lehmiä on ajoittain hyvä potkia vähän sivummalle.

Oikeiston ja vasemmiston välinen työnjako on karrikoidusti ollut se, että kun oikeisto on halunnut keventää verotusta ja pienentää julkisia menoja, niin vasemmisto on lisännyt julkisia palveluita ja ajanut parannuksia sosiaaliturvaan. Takavuosina, tasaisen talouskasvun ja vakaan työelämän maailmassa molemmille riitti, että käteen jäävät tulot kasvoivat. Mentiin rajalla, jossa verotuksen hidasta kiristymistä ei juuri huomannut ja palveluverkosta oli varaa kehittää yhä kattavampi.

Mitä enemmän Suomen talous avautui, sitä raskaammin huomattiin verotaakan alkaneen painaa harteita. Samalla työelämän muutokset kuten digitalisaatio yhtaikaa tapahtuneen talouskasvun hiipumisen kanssa mursivat tasapainoisen kehityslinjan. Tarvittiin tiukempaa menokuria, julkisen sektorin toiminnan tehostamista ja uusia toimintatapoja. Oikeistossa välineeksi nähtiin muun muassa yksityistäminen ja ryhdyttiin miettimään mihin palvelut kannattaa kohdentaa. Veronkevennykset, valinnanvapaus ja keveämpi sääntely nähtiin myös talouskasvun moottoriksi.

Vasemmistossakin talouskasvun arvo on tunnustettu, mutta toisin kuin oikeistossa, sen moottorina pidetään julkisia investointeja tai vähän laajemmin: julkisella rahalla tehtyä elvytystä. Rakenteellisten uudistusten tuomaan dynamiikkaan on vasemmistossa ollut vaikea uskoa myös siksi, että välittömät menetykset ovat usein kohdistuneet ydinkannattajiin: julkisen sektorin virkamiehiin. Reaktio tähän on ollut se, että kaikki yksityistäminen ja julkisen työn tehostaminen on katsottu palvelujen heikentämiseksi, julkisen sektorin alasajoksi ja yönmustaksi uusliberalismiksi.

Yksisilmäisyys on ruokkinut paitsi itseään myös vastapuolen yksisilmäistä peilikuvaa. Jos vasemmisto iskee uusliberalismilla, niin kentän oikealta laidalta lyödään vastapalloon byroslavialla ja holhousvaltiolla: kyllä virkamies (sd./vas.) sinunkin elämäsi paremmin tietää.

Poliittisen kentän muut toimijat eivät juuri tuo ratkaisua asiaan - päinvastoin. Keskusta kannattaa kulloinkin ja kussakin paikassa niitä ratkaisuja, jotka maksimoivat sen kannattajien saamat hyödyt. Puolueen eduskuntaryhmä käy kierroksilla lähinnä silloin kun puhutaan metsäverotuksesta, maatalouden verotuksesta ja tukijärjestelmästä sekä elintarvikkeiden arvonlisäverosta. Paikallisesti hyväksytään yksityistäminen, mutta valtakunnallisesti niuhotetaan valinnanvapauden lisäämisestä.

Peruspopulisteilla taas on yhteiskunnan kehittämistä ohjaavan ideologian paikalla opportunistinen tyhjiö, jossa voi kannattaa veronalennuksia ja menonlisäyksiä, tai puolustaa ja vastustaa julkisia virkoja ja palveluita yhtä aikaa! Köyhän miehen hannukarpoille konnia ovat yhtälailla pienyrittäjää kiusaava veroviskaali, kuin mökin mummolta rahapulan vuoksi kotihoidon katkaisevat sosiaalitäti. Yhteyttä näiden välillä on turha etsiä.

Vihreät eivät ole juuri vähempää populistisia. Jos markkinavoimat nähdään julkisessa keskustelussa pahoiksi, niin sitten toimitaan niitä vastaan, seurauksia katsomatta. Aikanaan Shelliä ja Nestleä vastaan kampanjoineiden kansalaisaktivistien puolue on antikapitalismiromantiikan tulenkantaja.

Mitä peiliin katsomisesta pitäisi tietää

Brexitin jälkeen moni poliitikko, jopa joku pääministerikin, totesi, että ”EU:n on tullut aika katsoa peiliin”. Tätä sitten onkin hoettu. Ajatus on, että populistien voittokulku olisi oire niistä virheistä, joita EU-myönteisten poliitikkojen joukko Euroopan komissiossa, parlamentissa ja neuvostossa on tehnyt.

Jos virheitä on tehty, niin niitä ovat tämän mukaan siis olleet myös sellaiset lainsäädäntöesitykset, joilla on muun muassa rajoitettu ihmisille tai ympäristölle haitallisten aineitten valmistusta ja myyntiä. Virheitä on tehty, kun on estetty luomasta kansallisia kaupan esteitä Ja purettu entisiä, jolloin kuluttajien valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet. Virheitä ovat myös varmaan tutkimuksen ja innovaatioiden tai yhteisten infrastruktuuri-investointien rahoitus?

Sarkasmi sikseen, aivan oikeitakin virheitä on varmasti tehty, kuten tehdään aina politiikassa. Ylikansallisen politiikan eli tämän ns. toisen asteen politiikan erottaa kuitenkin kansallisesta politiikasta se, että sitä on helppo syyttää, mutta vaikea kiittää. Kehut satavat kansalliseen laariin, moitteet ylikansalliseen. Näin siksi, että kiitoksen keräämiseen parhaiten soveltuva kannusteyksikkö on nimeltään vaalipiiri.

Sitä paitsi jokaisessa EU:n päätöksessä loukataan jonkin eturyhmän etua, joka sen jälkeen on valmis kovaan ääneen todistamaan EU:n vääryydestä. Jos kalastaja syyttää unionia toimeentulonsa heikkenemisestä, kun se rajoittaa kalastusta, niin samaan aikaan ympäristöaktiivi syyttää sitä kalakantojen uhkaamisesta, kun se ei rajoita kalastusta tarpeeksi. Viimeisenä kalatiskillä kauppias ja kuluttaja yhdessä harmittelevat kohonneita hintoja ja syyttävät siitäkin EU:ta. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta asiat ovat silti paremmin kuin ilman sääntelyä, jolloin meret olisi jo aikaa sitten tyhjennetty.

Kompromissit, joista politiikkaa koostuu, ovat jonkun mielestä aina vääriä. Ne vievät liikaa ja antavat liian vähän.  Sitä paitsi politiikkaan kuuluu aina nurinaa, marinaa ja valitusta. Sitä kuuluu, vaikkei olisi mitään mistä marista. Juncker ja muut johtavat EU-poliitikot vastasivat EU:n liiallista sääntelyä koskevaan marinaan karsimalla komission esityksiä. Komission työohjelma eli lista tulevasta lainsäädännöstä on kuihtunut murto-osaan aiemmasta. Vähentynyt norminanto ei kuitenkaan saa kiitosta, koska sitä mitä ei ole, ei myöskään näe!  

Alankin epäillä, että politiikan sisällöllä on yhä heikompi yhteys politiikan suosioon ja puoluekannatukseen. Päätöksistä riippumaton kuohunta on lisääntynyt USA:ssa ja Euroopassa ja tätä kuohuntaa lietsovat ulkopuoliset tahot, joilla on intressi vaikuttaa ihmisten asenteisiin. 

Tarkoitushakuinen tyytymättömyys sopii eritoten Venäjän intressiin ja sen luomisesta on jo nyt kylliksi näyttöä. Erittelyksi riittäköön maininnat demokraattien sähköpostien hakkeroinnista, Front Nationalin ja muutaman muun populistipuolueen rahoituksesta ja toistuvasta valheellisten uutisten levittämisestä sekä somessa että valtiollisissa uutisvälineissä. Kaiken tämän yhteinen tarkoitus on luoda epävakautta avoimiin, demokraattisiin yhteiskuntiin. Seuraavat hyökkäykset nähdään vaaleihin valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan.  

Peiliin katsominen, itsereflektio, ei tee pahaa kenellekään. Hyödyllisempää olisi kuitenkin katsoa ikkunasta ulos. Maisema ei ole kaunis.