Keskusta ei anna äänestäjälleen kuluttajansuojaa

Politiikka ei ole tuote eikä äänestäminen ole ostamista. Siksi puhe politiikan kuluttajansuojasta ei ole koskaan yksioikoista.

Vaalilupauksen toteutus voi kariutua muuttuvaan suhdanteeseen tai hallituskumppaniin, siksi pieniä lupauksia tärkeämpää on suuri linja.

Politiikassa on oikeastaan vain kaksi peruskysymystä. Ensimmäisenä on se mitä haluat ja toisena miten sen aiot saavuttaa. Nämä kaksi kysymystä ovat politiikan kuluttajansuojan ytimessä.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja, joten ei ole sama mitä keinoja tarjotaan. Ja toisaalta väärin valitut keinot johtavat ei-toivottuun lopputulokseen. Tunnetuin esimerkki tästä on kommunistipuolueiden toiminta. Kaikkialla maailmassa kommunistiset puolueet ovat julistaneet tasa-arvon päämääräkseen ja poikkeuksetta niiden käyttämät keinot ovat johtaneen jyrkkään ja väkivaltaiseen epätasa-arvoon ja yksilön alistamiseen.

Jos tavoitteena on yhteiskunta, jossa yksilöllä on enemmän valinnanvapauksia, niin keinot eivät voi olla pakottavia. Jos taas tavoitteena on yhteiskunta, jossa kaikilla on töitä, niin pakkotyökin on keino muitten joukossa.

Kahden peruskysymyksen rinnalla sellaiset asiat kuin hallitusohjelman pituus, ministerien määrä ja työnjako ja toivotuimmat hallituskumppanit ovat alimman tason välineitä. Niistä on  kuluttajansuojan apuvälineenä juuri sen verran hyötyä kuin mitä mahdolliset hallituskumppanit omista toivottavista keinoistaan kertovat. Hallinnollisista järjestelyistä ei senkään vertaa.

Puolue, joka ei kerro sitä miten sen tavoittelema asiaintila saavutetaan, on kuin lääke, jossa ei kerrota vaikuttavaa ainetta. Opiaatit ja ibuprofeeni auttavat molemmat särkyyn, mutta tunnetusti eri seurauksilla.

Ellei keinoja kerrota, on kolme mahdollista jatkokysymystä, joilla voi selvittää tiedonpanttauksen syitä:

1) Onko puolue erimielinen siitä miten tavoitteisiin päästään?

2) Ovatko keinot niin ikäviä ettei niitä haluta kertoa? 

3) Ettekö tiedä miten asettamanne tavoite saavutetaan?

Vaalikeskusteluissa Keskustan Juha Sipilältä on useaan kertaan kysytty millä tavoin hän aikoo luoda puolueen tavoittelemat 200 000 uutta työpaikkaa. Yhtään selkeää vastausta kysymykseen ei ole saatu. Voi miettiä mistä tämä kertoo. 

Tulokseen voidaan päästä lyhyellä tai pitkällä aikavälillä, veronmaksajien taakkaa kasvattamalla tai keventämällä ja käyttämällä pakkoa tai lisäämällä ihmisten valinnanvapautta.   

Kun Sipilältä Ylen tentissä kysyttiin kantaa henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamiseen tai säännöllisen työajan pidennykseen hän vastasi, että "turha lyödä kantoja etukäteen lukkoon, koska sama lopputulos voidaan saada useammallakin tavalla."

Niinpä tosiaan. Yksi tapa olisi antaa työmarkkinajärjestöjen päättää asioista, jolloin hallitus ja sen johtavat puolue vetäytyisi vastuusta kokonaan. Toinen tapa olisi suosia yrityksiä ja antaa niille lisää vapauksia päättää irtisanomisista ja työajasta. Kolmas tapa olisi esimerkiksi verotuksella kannustaa työn tekemistä. Erilaiset keinot voivat johtaa yksilön valinnanmahdollisuuksien kasvamiseen tai kaventumiseen, joten ei ole sama millä tavoin lopputulokseen tähdätään.

Näissä ja monissa muissa vastaamattomissa kysymyksissä on mitä suurimmassa määrin kyse kuluttajansuojan puutteesta.

Joka toiselta veroja kantaa, joka toiselta ei

Jo nyt tiedetään, että tulevalla hallituskaudella on yksi veromuutos, jota ei tehdä. Kepun johtamassa maassa maa- ja metsätalousmaata ei kiinteistöveroteta!

 

Verohallinnon ennakkotilastojen perusteella kiinteistövero tuottaa tänä vuonna kunnille tarkalleen 1 637,9 miljoonaa euroa, mikä on 98 miljoonaa euroa enemmän kuin viime vuonna, uutisoi Talouselämä maaliskuun alussa.  
 
Yleinen kiinteistöveroprosentti on tänä vuonna noussut 114 kunnassa. Kun hallitus antoi viime vuonna esityksensä kiinteistöverojen ala- ja ylärajojen korotuksesta, niin perusteluissa arvioitiin lisäkertymäksi tulevan 48 miljoonaa, joka olisi kertynyt 63 kunnan tekemästä veronkorotuksesta. Kuntien ahneus tai rahapula on siis ollut suurempi kuin miksi se hallituksessa arvioitiin. 

Kun kunnilla on krooninen rahapula, niin paineita on nostaa veroprosenttia entisestään. Kiinteistöt eivät karkaa. Päinvastoin monen pienen ja talousvaikeuksista kärsivän kunnan taloutta voisi paikata nimenomaan kiinteistöveron avulla. Ja koska kyse on yleensä juuri maa- ja metsätalousvaltaisista kunnista, niin eikö oikeudenmukaista olisi, että talouspaikkaus tulisi juuri näiltä elinkeinoilta?

Käytännössä maa- ja metsätalousmaa olisi omassa verokannassaan ja verotus olisi sovitettu muuhun verotukseen, niinhän se nytkin on kun maatalouden tuotantokiinteistöstä kuten yrityskiinteistöstäkin maksetun kiinteistöveron voi vähentää verotuksessa. Olennainen muutos olisi kuitenkin, että enemmän verotuloja jäisi kuntiin ja toisaalta myös kiinteistöveron veropohja laajenisi.

Kuntien veropohjan laajentamista muuten vaati Kuntaliiton Timo Kietäväinen (kesk.) helmikuussa sanoen, että "Kiinteistöverotusta tulee kehittää ja sen hyväksyttävyyttä parantaa. Maapohjan ja rakennusten arvoa on nostettava lähemmäs markkinahintoja, ja että kiinteistöveron ylärajoja pitää nostaa."

Kietäväinen lisäisi siis omakotiasujien verotaakkaa, mutta hänen puheessaan veropohjan laajentamiseen ei kuulunut maa- ja metsätalousmaa. En tiedä miten Kietäväisen ehdotus parantaisi kiinteistöverotuksen hyväksyttävyyttä. 

Yksi kiinteistöveron tarkoituksista - ainakin puheissa - on ollut leikata maapohjan ansiotonta arvonnousua, kun osa verosta perustuu maapohjan verotusarvoon. Näin esimerkiksi (pieni) osa kaavoituksen tuomasta hyödystä leikataan takaisin kaavoittajalle. Samalla tavalla ajateltuna maataloustuen aikaansaamasta peltomaan arvonnoususta olisi loogista verottaa osa.

Viljelysmaan hinnannoususta uutisoitiin laajasti viime vuonna. Maanmittauslaitoksen kauppahintatilastojen perusteella peltohehtaarista maksettiin vuonna 2013 keskimäärin 8 100 euroa eli 700 euroa enemmän kuin vuotta aiemmin. Lapissa peltohehtaarin hinta nousi Ylen syyskuun tietojen mukaan vuoden 2004 500 eurosta viime vuoden 4028 euroon. kalleimmat peltohehtaarit ovat Varsinais-Suomessa, jossa keskihinta oli 12686 euroa. Hinta on siellä kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa.

On aivan vakavasti perusteltua kysyä miksi asuinkiinteistöjen arvonnousua halutaan verottaa, jos liiketoimintaan käytettyä maata ei veroteta lainkaan? Vai voisiko olla niin, että puhe ei olisikaan totta? Että perustelu olisi enemmänkin kaunistelu. 

Ehkä verotus lopulta kohdistuukin sinne missä vastustuksen tuoma poliittinen haitta suhteessa verotuoton määrään on kaikkein vähäisin. Kannattaisiko hiljaisen keskiluokan miettiä tarkemmin kuka keneltäkin veroja kerää.  

Maakunnissa haikaillaan siltarumpupoliitikkoja

"Äänivuoto Kanta-Hämeeseen tukittava", julistaa Ylen nettisivujen otsikko jutussa, joka kertoo hämäläisehdokkaille Lahdessa järjestetystä vaalipaneelista. Suurimmaksi huoleksi nousi äänten valuminen naapurimaakunnan puolelle. 

Tunnistan tilanteen Etelä-Savosta, jossa vastaavaa kyräilyä on ikiaikaisesti ollut Mikkelin ja Savonlinnan välillä. En tiedä tarkalleen miten asiat ovat muuttuneet, kun vaalipiiri on kasvanut Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi, mutta ilmeisesti huoli ei ole ainakaan hellittänyt.

Vaalipiireissä haikaillaan siis siltarumpupoliitikkoja, joiden ensimmäinen ja tärkein tehtävä on toimia oman talousalueensa edustajana. Lainsäädäntötyö, jota varten edustajat eduskuntaan valitaan, on ilmeisen toissijaista paikallisen edunvalvonnan rinnalla.

Minä näen tässä kaksi huolestuttavaa seurausta. Ensimmäisenä sen, että eduskuntavaaleissa käydään kahden tason keskustelua. Valtakunnallisella tasolla käydään keskustelua siitä miten julkiset menot saadaan rahoitettua, kun verotuotot kutistuvat ja menot kasvavat. Leikataanko kuusi miljardia menoja neljässä vai kuudessa vuodessa?

Maakuntatason siltarumpupuheessa puhetta käydään säästöjen sijaan julkisten menojen lisäyksistä, kuten tiehankkeista tai omaan maakuntaan kohdistuvien leikkausten torjunnasta. Tässä puheessa politiikasta tulee nollasummapeliä, jossa katse kohdistuu vain paikalliseen rahanjakoon sen sijaan, että puhuttaisiin koko kansantalouden menestyksestä.

Toinen seuraus on, että myös kansanedustajat jakautuvat kahteen kastiin: valtakunnanpoliitikkoihin ja kyläpoliitikkoihin. Valtakunnanpoliitikot tulevat suurista vaalipiireistä, joissa on tilaa myös niille, jotka näkevät maailman oman talousalueensa ulkopuolella. Kun sitten ministerivalinnoissa pitää huomioida myös alueellinen kattavuus, niin onko osa ministereistä pelkkiä maakuntaministereitä?

Osin kyse on vaalijärjestelmän ongelmasta, jolloin ratkaisuja voitaisiin etsiä eri suunnista. Brittiläinen yhden edustajan vaalipiirien malli takaisi sen, että jokainen edustaja edustaa tarkalleen oman vaalipiirinsä aluetta. Listavaali takaisi sen, että edustajat edustavat enemmän puoluetta kuin aluetta, jolloin vaalikeskusteluun nousisi myös maakuntatasolla puolueiden valtakunnalliset linjaukset. enemmistövaalissa politiikka polarisoituu ja edustavuus kärsii. Listavaalissa taas valintaprosessi siirtyy kansalaisilta puolueiden sisälle. Kansanvallassa, jossa vain viisi prosenttia kuuluu puolueisiin, ei sekään kovin kansanvaltaiselta kuulosta.

Ehkä osa paikoista pitäisi jakaa valtakunnallisina paikkoina puolueiden äänimäärän suhteessa valtakunnallisille ehdokkaille. Vaarana tässä on vaalijärjestelmän monimutkaistuminen ja äänten keskittyminen edelleen suurten kaupunkien ehdokkaille. Myös muut tasauspaikkajärjestelmää lähenevät mallit olisivat äänestäjän kannalta mutkikkaita ymmärtää. 

Ehkä sittenkin vaalipiirien pitäisi vain olla niin suuria, että yhden alueen äänillä niissä ei voisi varmistaa paikkaansa, vaan ehdokkaiden pitäisi osata katsoa edes yhden laajan alueen etua, jos eivät koko Suomen kokoisten asioiden hahmottamiseen kykenisikään.

Parasta kuitenkin on kysyä ehdokkailta vain suuria kysymyksiä. Unohdetaan paikalliset tiehankkeet ja muut siltarummut hetkeksi ja kysytään Lahdessa, Laihialla ja Savonlinnassa samat kysymykset siitä miten maan talous saadaan kuntoon. Sitä kautta paikalliset asiatkin pitkällä tähtäimellä kääntyvät paremmiksi. Hurkasta toiveajatteluahan tämä on, mutta näin onnellisuusperjantaina ei parempaan pysty.  

Kriisitietoisuudesta Vapaaseen Suomeen

”Suomalaisten kriisitietoisuus ei ole tarpeeksi levinnyt. Tarvitaan ratkaisuja, joilla Suomi kilpailukykyiseksi”, näin twiittasi EK kolmisen viikkoa sitten puheenjohtajansa Matti Alahuhdan sanat. 

”Suomessa poliittista keskustelua hallitsevan selviytymiskertomuksen voimanlähteenä on kriisitietoisuus. Vastuuntunnon vastakohta on kriisitietoisuuden puute”, kirjoitti puolestaan Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen joulukuussa 2013 Helsingin Sanomien vieraskynä –palstalla.

Kriisitietoisuuden nimissä oikeutetaan politiikkaa ja vaaditaan muutoksia. Kriisitietoisuus on hätänumero, johon halutaan soittaan kun tarvitaan palokuntaa. Politiikka on yhteiskäytössä oleva puhelin, jonka käytöstä pitää ensin neuvotella. Osa on sitä mieltä, että vaahtosammutin riittäisi, osa ei usko että mitään paloa ensinkään on ja muutaman mielestä sietää palaa koko mökki. Ymmärrettävää, että ainakin hermo palaa. 

Mutta pitäisikö kriisitietoisuuden sijaan kuitenkin puhua jostain muusta? Pitäisikö puhuakin päätöksistä ja niiden seurauksista? Ja siitä, että muutosten hylkääminenkin on päätös?

Kriisitietoisuus on säilyttävä selviytymistarina. Se on talvisodan kertomus sisusta ja päättäväisyydestä, yhtenäisestä kansasta, joka ei taipunut ylivoimaisen vihollisen edessä.

Mutta jos tulkinta vihollisesta ei olekaan yhteinen? Jos enemmistö ei joko näe tai halua tunnustaa yhteyttä oman talouden ja Suomen kilpailukyvyn välillä, niin kilpailukyvystä huolestuneet saavat korvessa huutaa äänensä käheäksi.  Jos taas yhteinen vihollinen onkin juuri talouskasvu, niin silloinhan heikentyvä kilpailukyky on mitä tervetullein ilmiö!

Kriisitietoisuuden peräänkuuluttaminen muistuttaa paljon 90-luvun laman aikaista poliittista puhetta, jossa hallitsevaksi diskurssiksi muodostui välttämättömyyspuhe. Poliittisia toimia perusteltiin talouden asettamalla pakolla ja välttämättömyydellä. Politiikka näyttäytyi vaihtoehdottomana siitäkin huolimatta, että vaihtoehtoja oli yleensä vähintään kaksi: ikävä ja huono.

Välttämättömyys tarkoitti ikävän vaihtoehdon valitsemista sen sijaan, että olisi ajettu jyrkänteeltä alas. Suomen nykyisessä tilanteessa voidaan sentään valita useamman ikävän väliltä, mutta myös muutaman mukavamman.

Uusi kertomus: Vapaa Suomi

Uusi kertomus pitäisi rakentaa mahdollisuuksista! Siitä mitä me voisimme tehdä, jos meillä olisi vapaus valita, toimia ja yrittää! Siitä millainen olisi tulevan vaalikauden jälkeinen Vapaa Suomi!

Siihen liittyy sääntelyn purkamista, mutta myös tukijärjestelmien uudistamista. Pari esimerkkiä. 

Ensinnäkin sosiaaliturvan ja palkkatulojen yhteensovittamisesta on puhuttu ainakin neljännesvuosisadan ajan, mutta kovin vähän on tapahtunut. Ei ole tolkun hituakaan siinä, että pienetkin työkeikat jäävät vastaanottamatta siksi, että ansaittu tulo vähentää koko painollaan, tai pahimmillaan vielä enemmän, yhteiskunnan antamaa tukea.

Toinen esimerkki koskee sääntelyn purkamista, jota tarkastelen überifikaatioksi kutsutun ilmiön kautta. Tunnetun palvelun kautta voi antaa tai ottaa kyydin maksua vastaan, joka yleensä on perinteisiä taksihintoja halvempi. Majoituspuolella vastaava esimerkki on Airbnb. Palvelujen luotettavuus ei perustu viranomaisvalvontaan, vaan käyttäjien antamiin vertaisarvioihin.  

Muutos varmasti ahdistaa sekä viranomaista että elinkeinonharjoittajaa. Voittajana on kansalainen, joka on vaihtelevasti kuluttajan tai palveluntarjoajan roolissa. Miksei siis voittaja voisi olla myös valtio?

Miksei maaseudun työtön aikamiespoika voisi ajaa Miinan terveyskeskukseen ja tuoda samalla Martalle maidot kaupasta korvauksella, joka olisi merkittävästi halvempi kuin mitä perinteiselle taksille joutuu maksamaan? Ja mihin tarvitaan säänneltyä lupakäytäntöä niin kauan kuin ihmiset kuitenkin saavat kuljettaa toisiaan autolla pelkän ajokortin suoritettuaan?

Suomessa on vielä paljon vanhan suljetun ja säännellyn talouden piirteitä. Meillä on paljon uskoa siihen, että kansalaiset tarvitsevat yksityiskohtaisten sääntöjen luomaa turvaa ja viranomaisen antamaa holhousta. Kun mahdollisuudet liikkua ja ostaa tavaroita ja palveluita tai jopa muuttaa kotimaata, paranevat koko ajan, niin liikumme kohti maailmaa, jossa vapauksien ja rajoitusten törmäykset ovat yhä suurempia.   

Se kaikki tarkoittaa sitä, että suomalainen yhteiskunta on mietittävä uudelleen.

Enemmän kansanedustajia, matalampi kynnys politiikkaan

Tuplataan kansanedustajien määrä, kirjoitti Ylen politiikan toimittaja Jari Korkki viime viikolla blogissaan. Hän perusteli ajatusta sillä, että kun kansanedustajien määräksi vuonna 1906 asetettiin 200, niin äänestäjiä oli noin 1,3 miljoonan nykyisen 5,4 miljoonan sijasta. 

Aivan yksinkertaisella matematiikalla huomaa, että edustaja edustaa suurempaa äänestäjäjoukkoa ja loogisesti on siis etääntynyt kansasta. Tai kansalaisen ääni on käynyt keveämmäksi, kuten Korkki asian sanoo.  

Kansanedustajien määrän kasvattaminen parantaa suhteellisuuden toteutumista. Jos väestömuutokset jatkuvat nykyiseen malliin, niin pian meillä on kolme vaalipiiriä: Helsinki, Uusimaa ja muu Suomi. Joten pidetään vaalipiirit nykyisellään, mutta valitaan enemmän kansanedustajia. Uusimaa tosin pitäisi jakaa kahtia kaikissa malleissa.

Lukuisampi edustajajoukko johtaa siihen, että kansanedustajan asema voi normalisoitua. Edustajan ei pidä olla sen koommin jalustalla kuin sylkykuppina. Mitä useampi ihminen kokee mahdolliseksi tehdä politiikkaa työksi, sitä parempi. 

Matalampi kynnys eduskuntaan tarkoittaa myös suurempaa vaihtuvuutta. Politiikka ei ole suljetun poliitikkoeliitin työtä, vaan työtä, johon voi ryhtyä ja josta voi poistua ilman suurempaa kohinaa.

Ajatellaan asiaa toisinpäin. Jos edustajia olisi sata, kuten monesti eri syistä ehdotetaan, niin saisimme sata ankarasti paikastaan taistellutta edustajaa eduskuntaan. Investoinnit vaalikampanjaan ja julkisuuteen olisivat nykyistä merkittävästi suurempia. Edustaisivatko nämä poliitikot paremmin vai huonommin äänestäjiään kuin nykyiset? Olisivatko he kampanjaresurssien ja -taitojen sekä tunnettavuutensa vuoksi parempia lainsäätäjiä?

Jos kansanedustajien määrää kasvatetaan, niin poliittisen hyväksyttävyyden vuoksi tarvitaan myös uudistus eduskunnan kuluihin. Säästöä tulee kun palkkaus muutetaan läpinäkyväksi eli poistetaan kateutta synnyttävät verottomat kulukorvaukset. Kansanedustajan palkan on syytä olla kokonaan verotettavaa tuloa jo yksinomaan sen vuoksi, että he tietäisivät miten heidän itsensä säätämät veromuutokset vaikuttavat! Poistetaan myös oikeus avustajiin rivikansanedustajilta, niin saadaan tilaa taloihin. Näillä yhdessä katetaan osa kasvaneen eduskunnan kustannusvaikutuksista.

Lopulta raha ei ole kuitenkaan mikään argumentti kansanedustajien määrän muutokseen suuntaan tahi toiseen. Kansanedustajien toimintamenot tämän vuoden talousarviossa ovat vajaat 22 miljoonaa euroa. Likimain saman verran kuluja Suomen valtiolle koituisi, jos euroalueen korkotaso nousisi tänä vuonna 0,075 prosenttiyksikköä. Palkan voisi aivan hyvin sitoa vaikkapa kunnanjohtajien keskipalkkaan. Tärkeintä on, että määräytymisperuste on reilu ja läpinäkyvä. Olennaista on myös se periaate, että istuvat kansanedustajat eivät päätä omista palkoistaan.

Laaja edustavuus ja matala kynnys politiikkaan ovat minusta aivan hyviä tavoitteita demokratian kehittämiselle. Jos näiden tavoitteiden sivuvaikutuksena myös koko ajan kalliimmaksi ja ammattimaisemmaksi muuttuva kampanjointi voi keventyä, niin sekin on vain hyvä. 

Politiikan ei tarvitse olla muiden ammattiurien tavoin ura tai ammatti. Ammattilaisuutta tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös kokemuksia politiikan ulkopuolelta. Lisäksi yhteisten asioiden kannalta olisi toivottavaa, että politiikassa toimivien kantava eetos on sisällöissä, tavoitteissa ja asioissa enemmän kuin omassa menestyksessä. Ja toisaalta, vähän lisää harmautta politiikkaan voisi osoittaa turhautuneille kansalaisille, että turhaan te kansanedustajia halveeraatte. Sehän on kuin itseänne mollaisitte!

Erityisesti viime kaikkien viime vaaleissa varasijoille jääneiden kannattaisi nyt pontevasti tarttua tähän ehdotukseen.

Kreikka teki eurooppalaisesta politiikasta yhteistä politiikkaa

Luin juuri Nordean maanantaina julkaisemaa tiedotetta siitä millä tavoin Kreikan vaalien tulos vaikuttaa markkinoille. Analyytikkojen arviota kiintoisampaa oli minusta se, että sellainen oli tehty.

Ekonomistien lisäksi Kreikan vaalitulosta ovat Suomessa kommentoineet useimmat poliitikot, lähes kaikki toimittajat ja kattava otos päivystävistä dosenteista.  THL:n lausunto lienee valmisteilla.

Sama on toistunut niissä muissa Euroopan maissa, joiden keskustelua olen seurannut. Kommentoijista ei ole pulaa. Kreikasta puhutaan, niin uskon, myös muissa kuin EU-instituutioiden kahvipöydissä.

Kreikka on tietysti dramaattisuudessaan poikkeustapahtuma ja jo siksi kiinnostava. Mutta se on myös osoitus siitä miten eurooppalainen politiikkaa on yhteistä politiikkaa silloinkin kun se tapahtuu jäsenmaissa ja on olevinaan kansallista politiikkaa. Yhteenkytkeytyneessä Euroopassa tarvittiin dramatiikkaa, jotta kytkös saatiin näkyviin.

Jo nyt pohditaan laajasti mitä tapahtuu Espanjassa, saako uusi vasemmistopuolue Podemos siellä syksyn vaaleissa vetoapua Kreikasta! Entä mitä tapahtuu Ranskassa, Saksassa, Portugalissa, Italiassa. Eurooppalainen politiikka on niin kiinnostavaa, että joku on jo kysynyt Suomenkin huhtikuisista eduskuntavaaleista.

Samalla eurooppalainen politiikka on tullut ymmärrettäväksi. Ainakin seuraavat politiikan perusvirtaukset tai politiikan jakolinjat ovat tunnistettavissa useimmissa EU-maissa:

1) Maltillinen keskusta-oikeisto ajaa kurinalaista talouspolitiikkaa ja rakenteellisia uudistuksia, keventäisi sääntelyä ja parantaisi yritysten toimintaedellytyksiä!

2) Maltillinen keskusta-vasemmisto, sosialidemokraattiset tai sosialistipuolueet ovat talouspolitiikassaan löyhäkätisempiä, mutta harvoin täysin holtittomia. Yritysten sijaan painottavat työntekijöiden oikeuksia suojaavaa sääntelyä ja puolustavat saavutettuja etuja.

3) Euroskeptiset populistit  vastustavat maahanmuuttoa ja haluavat joko kokonaan eroon eurosta ja EU:sta tai ainakin merkittävästi löyhempää unionia.

4) (Populistinen) uusvasemmisto, jonka agenda muodostuu vain talouskurin ja markkinatalouden vastustamisesta.

5) Vihreät. Ympäristöagenda on yhdistänyt eurooppalaisia vihreitä puolueita jo neljännesvuosisadan ajan.  Hajanaisuutta tuo se, että vaihteleva osa tuntee vetoa uusvasemmistoon.

Me osaamme lukea toistemme politiikkaa siksi, että se on yhteistä politiikkaa!