Tutkimaton Eurooppa - Verkkouutisten blogi

Tutkimattomia ovat EU:n tiet. Ja tutkimattomina ne pysyvätkin, jos suomalaistutkimuksen mukaan suunnistaa. Korkeintaan päätyy Venäjälle.

Suomen vähäisestä EU-tutkimuksesta nimittäin huomattava osa keskittyy ulkopolitiikkaan ja ulkosuhteisiin ja niissä erityisesti itäiseen ulottuvuuteen ja Venäjään. Tämä taas johtuu siitä, että Eurooppa-tutkimusta tehdään kovin, kovin vähän Ulkopoliittisen instituutin ulkopuolella. Sen lisäksi tutkimusta tuottavat lähinnä vain Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto sekä Tampereen yliopiston Jean Monnet keskus sekä muutama yksittäinen tutkija. Lisäksi on vielä Eurooppa-oikeutta Itä-Suomen yliopistossa ja ehkä vähän muuallakin. Anteeksi, jos olen unohtanut jonkun.

Kukaan ei näytä tutkivan sitä, miten erilaiset seikat vaikuttavat EU:n instituutioiden ja Suomi-nimisen jäsenmaan suhteisiin. Pohdinnan alla ei näytä olevan sekään, miten instituutioiden väliset suhteet ja EU:n politiikat muotoutuvat ja ovat muuttuneet esimerkiksi Lissabonin sopimuksen myötä.

Helsingin yliopiston suuntautumisesta kertoo se, kuinka valtiotieteellisen tiedekunnan parin viime vuoden ainoissa EU-aiheisissa väitöksissä pohdittiin kehityspolitiikan alisteista asemaa talouspolitiikalle sekä sitä, kuinka kansalaisaktivismi on Länsi-Afrikan voima EU:n kanssa käytävissä talousneuvotteluissa. Euroopan parlamenttia koskevia graduaiheita on Eurooppa-verkoston mukaan jokunen opiskelija miettinyt, muttei kukaan niihin vielä tarttunut.

Euroopan parlamenttia koskevasta ajankohtaisesta kuvauksesta on olemassa lähinnä Upin johtajan Teija Tiilikaisen kaksi artikkelia. Toivottavasti EU-vaaleja myöhemmin keväällä kommentoivat päivystävät dosentit ovat pitäneet parlamentin toimintaa ja dynamiikkaa koskevat tietonsa ajan tasalla.

Ei ole pelkästään vähälukuisen EU-poliitikkojen joukon eikä edes median vika, jos EU-asioista ei keskustella. Vähästä tutkimuksesta nousee kovin vähän keskustelunaiheita. Ja vielä vähemmän sitä nousee siksikin, että poleemisten tutkijoiden keskuudessa tarvittaisiin Esko Antolan kaltaisia keskustelijoita.

Tutkimuksen ohella voi huolta kantaa myös yliopistollisesta opetuksesta. Helsingin yliopistossa on maisteriohjelma, mutta missä mennään muissa yliopistoissa? Jos EU:n toiminnan perusasiat ovat joskus hukassa, niin ei ihme, niin vähän niitä opetetaan!

Yliopistojen tehtävänä kautta aikojen on ollut virkamieskunnan koulutus. Ei olisi meille tippaakaan haitaksi, että kouluttaisimme ihan itse vähän isomman siivun EU-virkamiehiä. Suomalaistakin aika moni hakee oppinsa nyt esimerkiksi Belgian yliopistoista.

Kolmas ja olennainen asia on tietysti se, että tutkimus antaa välineitä poliittiseen päätöksentekoon. On perin merkillistä, että emme tarkasti analysoi sitä miten meidän keskeinen päätöksentekofoorumimme toimii ja mikä ylipäänsä siihen toimintaan vaikuttaa.

Huojentavaa ei ole sekään, että en ole huolessani yksin. Olen muutaman viime päivän kuluessa esittänyt kysymyksen suomalaisen Eurooppa-tutkimuksen tilasta aika monelle erilaisissa ja eri tahoilla asiantuntijatehtävissä Brysselissä toimivalle suomalaiselle ja kaikilla on ollut sama näkemys: heikolta näyttää!

(Julkaistu Verkkouutisten blogissa 16.1.2014)

Me ollaan lobbareita kaikki

Yle uutisoi eilen kuinka suomalaisia oikeusoppineita huolettaa lobbauksen lisääntyminen. Ratkaisuksi haettiin lobbarirekistereitä, rikoslain pykäliä tai rajoituksia politiikan parissa toimiville siirtyä edunvalvonnan puolelle. Mutta hei, mehän ollaan lobbareita kaikki. Kyse on näkökulmasta, eikä ahtain katsanto ole aina paras.

Työskenneltyäni jokusen vuoden Euroopan Parlamentissa olen ottanut sekä itse vastaan lobbareita että ollut itse lobbaamassa päähenkilöideni asiaa. Lisäksi olen pohtinut paljon ja usein sitä, mitä on lobbaaminen ja kuka on lobbari. Parlamentin näkökulmasta lavein tulkinta on nimittäin se, että olemme kaikki lobbareita toinen toisillemme, kun esimerkiksi avustajina,  neuvonantajina tai meppeinä yritämme vakuuttaa toinen toisiamme tukemaan tai vastustamaan joitakin esityksiä.

Parlamentin näkökulmasta talon ulkopuolisia lobbareita ovat yhtä lailla kansalliset edustustot, jotka ajavat jäsenmaittensa asiaa kuin kansalaisjärjestöt, yritykset, lobbaustoimistot ja eurooppalaiset edunvalvontajärjestöt.

Ja onko lobbari vain se, joka yrittää vaikuttaa politiikkaan oman toimeksiantajansa tai taustatahonsa taloudellisen intressin vuoksi? Entä ne, joilla on ideologiset tai uskonnolliset motiivit ja siksi pyrkivät vaikuttamaan ministerin tai kansanedustajan mielipiteeseen?

Suomessa on vain "asiantuntijoita"?

Näkökulma on oikeastaan paljon selkeämpi Brysselissä kuin kotisuomessa, jossa suurta osaa lobbareista ei nähdä lobbareina lainkaan. Eikö kuntapäättäjä, joka puhuu kansanedustajalle oman kuntansa puolesta ole lobbari? Ja eikö yhteiskunnallisia kytköksiä omaavan tutkimuslaitoksen ekonomisti, joka kertoo eduskuntaryhmälle talousennusteen, ole hänkin lobbari? Työmarkkinajärjestön juristi, joka esiintyy asiantuntijana eduskunnan valiokunnassa, on aivan varmasti? Ehkä jopa asiasta mielipiteensä lausuva professorin virassa työskentelevä oikeusoppinut voi olla jossain olosuhteessa lobbari - ainakin silloin jos vaatii perusteellisempaa tutkimusta ja tutkimusrahoitusta.

Ei voi olla myöskään niin, että politiikan maailmasta yritysmaailman edunvalvontaan siirtyminen olisi tuomittavaa, mutta vaikkapa kansalaisjärjestössä toimiminen olisi ongelmatonta. Loogisesti pitäisi kysyä pitäisikö poliitikkoja ylipäätään estää osallistumasta kansalaisjärjestöjen johtotehtäviin, koska näissä rooleissa he edistävät järjestöjensä asiaa? Yhtä lailla kunnallisena tai maakunnallisena vaikuttajana toimivat ministeri tai sellaiseksi siirtyvä voi kohdata saman kysymyksen. 

Jos katsotaan, että kaikki voivat olla jossain tilanteessa lobbareita, nähdään kuinka mahdotonta on luoda kattava lainsäädäntö sääntelemään lobbarien toimintaa. Vaihdetaan siis näkökulmaa ja katsotaan nykyistä lainsäädäntöä ja poliittisen järjestelmän toimintaa.

1. Korruptio on laitonta, joten sitä ei enää tarvitse uudelleen kriminalisoida. Valvotaan lakeja ja tehdään niihin korjauksia, jos tarvitaan. Lobbaus ei ole korruptiota, joten kutsutaan asioita niiden oikeilla nimillä.

2. Esteellisyydestä on säädetty laissa. Hallinnon luottamuksen ja puolueettomuuden turvaamiseksi on syytä noudattaa lainsäädännön henkeä.  

3. Valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti. Mitä demokraattisempaa, hajautetumpaa ja avoimempaa päätöksenteko on, sitä pienempi on vallan turmeltumisen ja sen myötä korruption riski. Omaa lainsäädäntöä ei voi ostaa, jos siitä joutuisi maksamaan liian monelle ja jos lisäksi kiinnijäämisen riski olisi ilmeinen. Harvainvallassa tilanne on toinen.

4. Hallinnon yksinkertaisuus vähentää asiantuntijoiden tarvetta. Mitä selkeämpiä poliittiset päätöksentekoprosessit ovat, sitä useampi voi niihin vaikuttaa ja sitä vähemmän tarvitaan prosessuaalista asiantuntemusta. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa prosesseja on vaikea hallita tai edes ymmärtää ja toisaalta työnjako on pitkälle eriytynyt - lobbareille on siis kysyntää.

Joskus tarvitaan ammattilaista 

EU:n päätöksenteko ei ole rakettitiedettä, mutta joskus yksityiskohdat ovat sellaisia, että pelkällä lukion yhteiskuntaopin oppimäärällä ei niiden perässä pysy. Silloin tarvitaan prosessien asiantuntijaa, ammattilobbaria. Aikapulan kanssa taisteleva poliittikkokin arvostaa sitä, jonka esitys on mieluummin pähkinä kuin pähkinäpuu.

Olen myös tavannut niitäkin yritysmaailmassa toimivia ihmisiä, joilta yhteiskuntaopin tunnit ovat jääneet käymättä. Mikäs siinä. Silloinkin on hyvä käyttää asiantuntijaa. Jos kovin laaja ja kasvava kansalaisjoukko jättää yhteiskunnalliset läksynsä tekemättä, niin politiikan asiantuntijoille on nykyistäkin isompaa kysyntää. Ehkä puhu nyt pelkästään vertauskuvin, vaan viittaan ihan oikeisiinkin tuntimääriin.

Ylen jutun perusteella näyttää siltä, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen ammattilaisillekin lobbauksen hahmottaminen on vaikeaa. En missään tapauksessa sanoisi, että lobbaus Brysselissä olisi suhmurointia. Enemmän suhmurointia, absoluuttisesti ja suhteellisesti, olen nähnyt Suomessa.  

Ammattitaitoiseen lobbaukseen kuuluu oman asian tunteminen ja tiivistäminen, päätöksentekoprosessin hallinta ja koko asian asettaminen laajempaan viitekehykseen. Tätä ammattitaitoa olen nähnyt huomattavasti enemmän Brysselissä.


22.1.

Mikael Jugnerin erinomainen kirjoitus samasta teemasta täällä!

Ei yksi gallup hallitusta tee

"Puolueiden kannatuksen vaihtelu on kasvanut reippaasti" otsikoi HS tämän päivän (19.12.) pääkirjoituksensa. Lehden teettämä kannatusmittaus kertoo, että keskusta on pitänyt piikkipaikkansa gallupissa, Perussuomalaiset tulleet alas ja pudonneet kokoomuksen taakse kolmoseksi ja Demarit kirineet hieman edellisestä. Kokoomuksen gallupalamäki näyttää selvästi loiventuneen.

Pääkirjoituksen otsikko saa oikeastaan katetta vain Persujen kannatuskäyrästä, joka on reilun vuoden aikana sahannut reilun parinkymmenen prosentin päällä ja viidentoista prosentin alapuolella. Muitten suurten puolueitten käyrät noudattavat tuttua hallitus-oppositio -kehitystä.

Pienten tai keskisuurten puolueiden osalta ainoa merkittävä muutos oli Vihreiden kannatuksen tilapäinen nousu Haavisto-kampanjan ansiosta. Sekin kannatuslisä on nyt sulanut ja puole palannut normaalitasolleen. Alle kymmenen prosentin sakki paarustaa vakaalla kannatuksella, jossa ei paljon mäkiä ole ylös tahi alas.

Suurten puolueitten kannatus noudattaa yleensä kaavaa, jossa hallituspuolueitten nousu jatkuu jonkin aikaa hallituksen muodostamisen jälkeen. Kun kuherruskuukaudet ovat ohi, käyrät taipuvat laskuun ja oppositio etenee. Tämä kehitys yleensä kulminoituu jossain hallituskauden puolenvälin tuolla puolen ja käyrät kääntyvät taas.

Hesarin gallup antaisi osviittaa, että SDP:n ja Persujen kohdalla käänne on tapahtunut ja Kokoomuksen kohdalla se olisi tulossa. Tuskinpa keskustakaan pitkään jatkaa tätä rataa.

Mitä lähemmäs vaalit tulevat, sitä ponnekkaammin myös hallituspuolueissa aletaan kysyä mikä on opposition ratkaisumalli. Niin aina käy. Ja uskottavan vastauksen löytäminen ei yleensä ole helppoa. Tämän päivän galluppien perusteella en menisi vajaan puolentoista vuoden päässä olevien vaalien tulosta ja varsinkaan hallituspohjaa ennustamaan. Urheiluselostajan sanoin: "kaikki on edelleen mahdollista."

Nykyisen politiikan arvaamattomuustekijä on Perussuomalaisten kannatus, joka vähemmän kuin muut noudattelee vanhoja kaavoja. Ja toisin kuin HS jutussaan arvioi, näyttää käyrien valossa pikemminkin siltä, että Keskustasta Persuihin livennyt joukko olisi palannut kotiinsa - oppositio kisaa siis myös keskenään. Tosin tämä nyt on tietysti pelkkää istumalihastuntumaa. Kannattajien liikettä varmasti tapahtuu myös Kokoomus - Keskusta -akselilla.

Ja muistetaanpa sitäkin, ettei Keskustan nykyinen 23 prosenttia ole vielä mikään kattoa läpäisevä galluptulos. Puolue pärjää aina oppositiossa ja vuosina 1991 ja 2003 johtavan oppositiopuolueen asema toi sille lähes 25 prosentin valtakunnallisen kannatuksen. Ei siis paljoa uutta auringon alla.

Pisakohu romahti SoMessa!

Pisa on hieno asia. Minussa se on herättänyt tänään kolme kysymystä. Ensimmäisenä on  yksinkertainen kysymys nettiotsikoinnin järjettömyydestä. Toinen kysymys koskee poliitikkojen esiintymistä. Kouluun ja opetuksen kehittämiseen en malta olla puuttumatta kolmantena.
  
1) Kohuromahdus pisatuloksissa

 

Koskapa nykyisessä mediassa kukaan ei klikkaa otsikkoa, jossa lukisi jotain niin laimeaa, kuten, että "Suomen PISA-sijoitus laski", niin klikkihittikilpailussa elävän median piti kertoa suomalaisille, että "Suomi romahti"!

"Romahdus" tarkoittaa siis sitä, että olemme maailman maiden joukossa sijoilla 5, 6 ja 12. Matematiikan osaamisessa tuli kymmenen sijaa takapakkia kymmenessä vuodessa. Lukutaidossa ja luonnontieteissä "romahdus" oli pikemminkin luokkaa "laskua havaittavissa".

Verrataanpa osaamiskilpailua urheilukilpailuun. EM-tasolla Suomi olisi saavuttanut kaksi mitalia, joista toinen kultaa. MM-tasolla tuli kaksi pistesijaa ja lajista riippuen vähintään paikka b-finaaliin. Vaikka pohjalla olisi vanha mitalisade, niin harva urheilutoimittaja sanoisi, että Suomen hiihto tai juoksu tai edes keihäänheitto tästä romahti!

Jos kyseessä olisi vähän paremmin palkattu laji kuten tennis tai golf, niin jo sijoitus 50 parhaan joukossa toisi jättihypen, suursuitsutuksen ja pitkän erikoisraportin Urheiluruutuun.

2) "Me on hävitty tää peli"

Pisamurhe näytti tiedotustilaisuudessa tarttuneen myös opetusministeri Krista Kiuruun. Alakuloisena, synkkänä ja masentuneen näköisenä hän kertoi kuinka Suomen sijoitus on laskenut, mutta silti erinomainen. Sen jälkeen hän kertoi mitä nyt pitää tehdä ja kuinka laajapohjaisesti pitää koulun kehittämistä ryhtyä valmistelemaan.

Niinpä. Huokaus. Samalla ajattelin, kuinka eräiden asiastaan innostuneiden ministereiden esiintymistyylin pilkkaamisesta tuli taannoin tavanomaista hupia politiikan tarkkailijoiden keskuudessa.

Hyvän poliitikon ominaisuuksiin kuuluu intohimo, totesi Eija-Riitta Korhola delegaatiomme pressiaamiaisella tänään. Asialleen omistautuneen innostuksen näyttäminen on poliittisessa esiintymiskulttuurissamme yhä valtaisan harvinaista. Ajatelkaapa kuinka monta vaisua ja innotonta poliittista esiintymistä joutuu kuuntelemaan yhtä innostunutta ja mukaansatempaavaa kohden!

Ministeri tiesi asiansa ja vapautui ajoittain näyttämään hivenen innostuksestaan kun PISA-tilaisuus eteni, mutta paljon jäi puuttumaan. Tällä tyylillä ei yksikään valmentaja menisi joukkueensa eteen kannustamaan sitä parempaan suoritukseen.

 

Suu puhuu jotain muuta, mutta kaikki sanaton viestintä sanoo, että "me on hävitty tää peli".

3) Koulusotea  puuttuu!

Ja sitten itse asiaan. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Ministeri peräänkuulutti jo laajapohjaista työskentelyä peruskoulun tulevaisuuden turvaamiseksi.

Pyytäisin, että ei! Älköön tämä eikä tulevakaan hallitus aloittako koulusotea! Mitä suurempi uudistus, sen suuremmat ovat ulkoiset ja sisäiset paineet ja sen suuremmat kariutumisen mahdollisuudet. Perusopetus ei vielä ole hajalla, joten ei kannata sitä korjata sellaiseksi.

Tämä ei tarkoita etteikö korjata pitäisi. Mutta mieluummin askel kerrallaan pohtien, kuin kertarysäystä rakentaen.  

Otan esimerkin. Suomalainen koulupäivä on kansainvälisesti varsin lyhyt. On oikeastaan ihme, että niin vähillä tunneilla saadaan niin hyvää tulosta aikaan. Lisäksi koulussa opetetaan muitakin aineita kuin äidinkieltä, matematiikkaa ja luonnontieteitä.

Yksinkertaista olisi hakea parannusta tuntimäärää lisäämällä. Tosin maksajan kannalta siinä on ongelmansa, myönnetään. Mutta silti, joskus saadaan aikaan enemmän ihan silläkin, että tehdään enemmän!

Toinen asia on miettiä käytetäänkö kaikki resurssit parhaalla mahdollisella tavalla? Suomalaiset panostavat infrastruktuuriin kuin entinen pioneeri! Pitäisikö koulujen resursseista käyttää enemmän opettajien valmiuksien parantamiseen ja vähemmän laitteisiin? Tai turvataanko laadukas perusopetus vain ryhmäkokoihin tuijottamalla? Pitäisikö satsata enemmän kouluun kuin koulumatkaan? 

Tai kysymys siitä, että pitäisikö koulun siirtyä elämään nykyisen yhteiskunnan rytmissä. Eli vääntää niitä kelloja ihan konkreettisesti tunnilla myöhemmäksi, jotta joka tapauksessa myöhään valvovat teinit voisivat tulla edes himpun enemmän nukkuneina tunneille.

 

Lisäksi on suuri joukko koulun ulkoisia tekijöitä, joihin vaikuttaminen onnistuu aivan muulla kuin koulutuspolitiikalla. Näistä suurin varmasti on asuinalueiden eriytyminen.

Mutta kaiken tämän jälkeen voin pessimistinä todeta, että pisamurheen alhossa elää synkkä, mutta masentunut kansa, joka pahimmillaan valmistautuu sössimään koulujärjestelmänsä.

 

Optimistimpi sanoisi, että meillä on kansainvälisesti katsottuna erittäin hyvä koulujärjestelmä, jossa on hieman notkahdusta oppimistuloksissa tapahtunut, mutta myös hyvät mahdollisuudet korjata virheet.  

Europopulistien tuplahuijaus

- Montako europopulistia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

- Niin monta kuin omaan kotipubiin mahtuu sanomaan, että huono lamppu oli kuitenkin EU:n valmistama ja edellisen kerran EU vaihtoi lampun väärin ja nyt EU ei tee mitään lampun vaihtamiseksi. Samaan aikaan joku muu vaihtaa lampun uuteen.

Noh, ilkeämieliset puheet sikseen ja katsotaan onko niille katetta.

Euroopan Parlamentin poissaolotilaston top kympistä löytyy neljä UKIPin brittimeppiä, muun muassa EFD:n (johon myös Perussuomalaiset kuuluvat) puheenjohtaja Nigel Farage, joka on ollut paikalla alle puolessa äänestyksistä. Kyseenalaisessa kärjessä on UKIPin Godfrey Bloom, jonka läsnäoloprosentti on piirun yli kolmekymmentä.

UKIPin ulkoparlamentaarinen harrastuneisuus on vaikuttanut siihen, että muutoinkin EU:n ulkoraiteella oleva Britannia on riippumattoman Votewatchin kansallisessa äänestysläsnäoloa mittaavassa tilastossa suurten jäsenmaiden viimeisenä. Brittimepit ovat olleet läsnä himpun yli 80 prosentissa kaikista parlamentin täysistuntojen nimenhuutoäänestyksistä. 

Mutta osaavat muutkin. Oman ryhmän perustamisesta ilmoittanut ranskalaisen oikeistopopulistisen Front Nationalin puheenjohtaja Marine Le Pen on parlamentin läsnäolotilastossa sijalla 730. Sieltä on hyvä huudella!

Yhteistä Bloomille, Faragelle ja kahdelle muulle UKIPin tilastokärjelle sekä Le Penille on myös se, että heidän tilastoistaan ei löydy ensimmäistäkään raporttia eikä edes lausuntoa. Eipä tosin löydy useimmilta heidän aatetovereiltaankaan.

Parlamentaarinen voima löytyy ryhmän koon ja läsnäolon ohella sisäisestä koheesiosta. Ryhmä samanmielisiä saa enemmän aikaan kuin vastaavankokoinen ryhmä erimielisiä.  Sitoutumattomia ja perusteilla olevaa ryhmää ei voi ottaa vielä huomioon, joten EFD on ainoa vertailukohta.

Votewatchin mukaan muutoinkin vähämerkityksisen EFD:n todellinen vaikutus sisäisen hajanaisuuden ja heikon osallistumisen vuoksi on noin puolet ryhmän nimellisestä painoarvosta. Votewatchin asteikolla tämä tarkoittaa lukemaa, joka on noin kakkosen pinnassa. Vertailun vuoksi Euroopan Parlamentin vaikutusvaltaisin ryhmä, keskusta-oikeistolainen EPP, saa lukemakseen noin 39.

Europopulistit huijaavat äänestäjiään kahdesti. Ensin tarjoamalla tyhjää retoriikkaa ja toisen kerran pitäytymällä poissa päätöksenteosta, johon heidät on valittu.

Nukkuvan äänestäjän tunnustus

Ensimmäistä kertaa elämässäni luulen, että minä saatan tietää jotain siitä miltä nukkuvasta äänestäjästä tuntuu. Siis, ei paljon miltään. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

Itse asiassa ei olisi kiinnostanut edes niin paljoa, että olisin miettinyt koko asiaa tarkemmin. En ennen kuin hyvä kollegani Taina tarjosi hississä kuvauksen asiantilaan, josta täsmälleen tunnistin itseni.

Täytynee selittää.

Työpaikallamme Euroopan parlamentissa on meneillään henkilöstövaalit. Ehdokkaita näkyy olevan viljalti ja ehdokaslistoja useita. Ainakaan päällisin puolin nämä listat eivät näytä viittaavaan mihinkään sellaiseen puoluepoliittiseen koodistoon, joka olisi itselleni tuttua. Näyttää jopa siltä, että omassa poliittisessa ryhmässämme työskenteleviä kollegoita olisi ehdolla eri listoilla.

Listojen otsikot ja kirjainlyhenteet eivät sano mitään. Ne kaikki ovat yhtä yhdentekeviä. Saapuneista sähköposteista päätelleen osa henkilöstön edustajista riitelee toisen osan kanssa. Eri listojen tavoitteista ei juurikaan ole tietoa. Tai sitten siihen ei viitsi perehtyä. On ollut toistaiseksi muutakin tekemistä.

Mietin miksi äänestäisin keskenään riitelevää joukkoa, johon minulla ei ole muuta kosketuspintaa, kuin joku harva etäisesti tuttu kollega jollain listalla. Entä jos äänestänkin vahingossa jotakuta, jonka kanssa olisin ankarasti eri mieltä tai jotakin sellaista, josta olisi jopa vahinkoa?

On siis turvallisempaa olla äänestämättä. Sitä paitsi se on vaivattomampaa. Joku muu äänestää kuitenkin.

Olen tunnistanut olevani ignorantti. Nyt pelkään, että tätä olotilaa ei kestä kauaa.

Jos poliittisesta tulee henkilökohtaista

”Henkilökohtainen on poliittista”, on joillakin ollut tapana julistaa. Pinnallisesti ajateltuani, olen ollut samaa mieltä. Ainakin silloin kun jätän eettisesti kyseenalaisesti toimivan, mm. lapsityövoimaa kaakaoplantaaseillaan välillisesti hyödyntävän, Nestlen tuotteet hyllyyn.

Muutamissa muissakin asioissa ajattelen näin. Vaikka pikemminkin kyse on siitä, että politiikasta on tullut henkilökohtaista kun se ohjaa ostopäätöksiäni.

Mutta entä sitten kun henkilökohtaisesta tulee poliittista sillä tavoin, että politiikan logiikka johdetaan induktiivisesti omista henkilökohtaisista kokemuksista?

Tämä tuli mieleen tällä viikolla, kun Euroopan parlamentissa on käsitelty tupakkadirektiiviä. Useat poliitikot ikään, kotimaahan, sukupuoleen ja puoluekantaan katsomatta ovat eri tilanteissa avautuneet kertomaan omista tupakointikokemuksistaan.

Useimmille nuo kertomukset ovat olleet vain tapa värittää poliittista puhetta henkilökohtaisella tarinalla. Jaettu henkilökohtainen kokemus synnyttää kosketuspintaa kuulijoiden kanssa ja luo luottamusta. Hyvä niin.

Mutta kertomukset herättivät kysymyksen siitä kuinka varsinkin arkisessa keskustelussa ihmiset perustelevat näkemyksiään omilla kokemuksillaan.

”Vastustan yleistä ruotsin kielen opetusta, koska en itsekään sitä oppinut ja koska siitä ei olisi ollut minulle mitään hyötyä.” Tai ”yksityisautoilun pitäisi olla paljon kalliimpaa, koska ei täällä kaupungissa, missä minä asun, autoa tarvitse kuitenkaan.”

Yhden henkilön kokemuksella on maailmassa ylipäätään kovin harvoin painavaa todistearvoa. Varsinkaan silloin sitä ei pitäisi olla, kun tehdään laajoja poliittisia päätöksiä asioista, joiden vaikutukset ovat yleisiä.

Viileä ja kuuma politiikka

Jos politiikkaa rakennettaisiin henkilökohtaisesta kokemuksesta, niin vaarana olisi, että henkilökohtaisesta ei tule poliittista vaan, että politiikka astuu henkilökohtaisen sfääriin. Politiikasta tulee oikeiden toimintamuotojen edustamista (ravinto, nautintoaineet, kulutus, elämäntapa, yms.), joiden henkilökohtaisena advokaattina poliitikko toimii.

Seurauksena on vaara, että politiikan keskustelu henkilökohtaistuu ja sen myötä väistämättä tulehtuu. Politiikasta tulee kuumaa – päätöksistä epärationaalisia.

Useimmiten ei ole pahaksi se, että poliittinen keskustelu pysyy viileänä. Ehkä hieman ulkokohtaisenakin, jollaisena se näyttäytyy kun politiikasta ottaa askeleen etäämmäs ja pohtii ratkaisuja yleiseltä kannalta. Viileä politiikka tuottaa rationaalisemmat ratkaisut.

Henkilökohtaisen ja poliittisen sekoittaminen on aivan käypä toimintaperiaate edelleenkin valintamyymälässä – toimiessamme avoimilla markkinoilla ostopäätöksiä tehden. Poliittisessa toimintaympäristössä en olisi niinkään varma.