Pisakohu romahti SoMessa!

Pisa on hieno asia. Minussa se on herättänyt tänään kolme kysymystä. Ensimmäisenä on  yksinkertainen kysymys nettiotsikoinnin järjettömyydestä. Toinen kysymys koskee poliitikkojen esiintymistä. Kouluun ja opetuksen kehittämiseen en malta olla puuttumatta kolmantena.
  
1) Kohuromahdus pisatuloksissa

 

Koskapa nykyisessä mediassa kukaan ei klikkaa otsikkoa, jossa lukisi jotain niin laimeaa, kuten, että "Suomen PISA-sijoitus laski", niin klikkihittikilpailussa elävän median piti kertoa suomalaisille, että "Suomi romahti"!

"Romahdus" tarkoittaa siis sitä, että olemme maailman maiden joukossa sijoilla 5, 6 ja 12. Matematiikan osaamisessa tuli kymmenen sijaa takapakkia kymmenessä vuodessa. Lukutaidossa ja luonnontieteissä "romahdus" oli pikemminkin luokkaa "laskua havaittavissa".

Verrataanpa osaamiskilpailua urheilukilpailuun. EM-tasolla Suomi olisi saavuttanut kaksi mitalia, joista toinen kultaa. MM-tasolla tuli kaksi pistesijaa ja lajista riippuen vähintään paikka b-finaaliin. Vaikka pohjalla olisi vanha mitalisade, niin harva urheilutoimittaja sanoisi, että Suomen hiihto tai juoksu tai edes keihäänheitto tästä romahti!

Jos kyseessä olisi vähän paremmin palkattu laji kuten tennis tai golf, niin jo sijoitus 50 parhaan joukossa toisi jättihypen, suursuitsutuksen ja pitkän erikoisraportin Urheiluruutuun.

2) "Me on hävitty tää peli"

Pisamurhe näytti tiedotustilaisuudessa tarttuneen myös opetusministeri Krista Kiuruun. Alakuloisena, synkkänä ja masentuneen näköisenä hän kertoi kuinka Suomen sijoitus on laskenut, mutta silti erinomainen. Sen jälkeen hän kertoi mitä nyt pitää tehdä ja kuinka laajapohjaisesti pitää koulun kehittämistä ryhtyä valmistelemaan.

Niinpä. Huokaus. Samalla ajattelin, kuinka eräiden asiastaan innostuneiden ministereiden esiintymistyylin pilkkaamisesta tuli taannoin tavanomaista hupia politiikan tarkkailijoiden keskuudessa.

Hyvän poliitikon ominaisuuksiin kuuluu intohimo, totesi Eija-Riitta Korhola delegaatiomme pressiaamiaisella tänään. Asialleen omistautuneen innostuksen näyttäminen on poliittisessa esiintymiskulttuurissamme yhä valtaisan harvinaista. Ajatelkaapa kuinka monta vaisua ja innotonta poliittista esiintymistä joutuu kuuntelemaan yhtä innostunutta ja mukaansatempaavaa kohden!

Ministeri tiesi asiansa ja vapautui ajoittain näyttämään hivenen innostuksestaan kun PISA-tilaisuus eteni, mutta paljon jäi puuttumaan. Tällä tyylillä ei yksikään valmentaja menisi joukkueensa eteen kannustamaan sitä parempaan suoritukseen.

 

Suu puhuu jotain muuta, mutta kaikki sanaton viestintä sanoo, että "me on hävitty tää peli".

3) Koulusotea  puuttuu!

Ja sitten itse asiaan. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Ministeri peräänkuulutti jo laajapohjaista työskentelyä peruskoulun tulevaisuuden turvaamiseksi.

Pyytäisin, että ei! Älköön tämä eikä tulevakaan hallitus aloittako koulusotea! Mitä suurempi uudistus, sen suuremmat ovat ulkoiset ja sisäiset paineet ja sen suuremmat kariutumisen mahdollisuudet. Perusopetus ei vielä ole hajalla, joten ei kannata sitä korjata sellaiseksi.

Tämä ei tarkoita etteikö korjata pitäisi. Mutta mieluummin askel kerrallaan pohtien, kuin kertarysäystä rakentaen.  

Otan esimerkin. Suomalainen koulupäivä on kansainvälisesti varsin lyhyt. On oikeastaan ihme, että niin vähillä tunneilla saadaan niin hyvää tulosta aikaan. Lisäksi koulussa opetetaan muitakin aineita kuin äidinkieltä, matematiikkaa ja luonnontieteitä.

Yksinkertaista olisi hakea parannusta tuntimäärää lisäämällä. Tosin maksajan kannalta siinä on ongelmansa, myönnetään. Mutta silti, joskus saadaan aikaan enemmän ihan silläkin, että tehdään enemmän!

Toinen asia on miettiä käytetäänkö kaikki resurssit parhaalla mahdollisella tavalla? Suomalaiset panostavat infrastruktuuriin kuin entinen pioneeri! Pitäisikö koulujen resursseista käyttää enemmän opettajien valmiuksien parantamiseen ja vähemmän laitteisiin? Tai turvataanko laadukas perusopetus vain ryhmäkokoihin tuijottamalla? Pitäisikö satsata enemmän kouluun kuin koulumatkaan? 

Tai kysymys siitä, että pitäisikö koulun siirtyä elämään nykyisen yhteiskunnan rytmissä. Eli vääntää niitä kelloja ihan konkreettisesti tunnilla myöhemmäksi, jotta joka tapauksessa myöhään valvovat teinit voisivat tulla edes himpun enemmän nukkuneina tunneille.

 

Lisäksi on suuri joukko koulun ulkoisia tekijöitä, joihin vaikuttaminen onnistuu aivan muulla kuin koulutuspolitiikalla. Näistä suurin varmasti on asuinalueiden eriytyminen.

Mutta kaiken tämän jälkeen voin pessimistinä todeta, että pisamurheen alhossa elää synkkä, mutta masentunut kansa, joka pahimmillaan valmistautuu sössimään koulujärjestelmänsä.

 

Optimistimpi sanoisi, että meillä on kansainvälisesti katsottuna erittäin hyvä koulujärjestelmä, jossa on hieman notkahdusta oppimistuloksissa tapahtunut, mutta myös hyvät mahdollisuudet korjata virheet.