Tutkimattomia ovat EU:n tiet. Ja tutkimattomina ne pysyvätkin, jos suomalaistutkimuksen mukaan suunnistaa. Korkeintaan päätyy Venäjälle.
Suomen vähäisestä EU-tutkimuksesta nimittäin huomattava osa keskittyy ulkopolitiikkaan ja ulkosuhteisiin ja niissä erityisesti itäiseen ulottuvuuteen ja Venäjään. Tämä taas johtuu siitä, että Eurooppa-tutkimusta tehdään kovin, kovin vähän Ulkopoliittisen instituutin ulkopuolella. Sen lisäksi tutkimusta tuottavat lähinnä vain Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto sekä Tampereen yliopiston Jean Monnet keskus sekä muutama yksittäinen tutkija. Lisäksi on vielä Eurooppa-oikeutta Itä-Suomen yliopistossa ja ehkä vähän muuallakin. Anteeksi, jos olen unohtanut jonkun.
Kukaan ei näytä tutkivan sitä, miten erilaiset seikat vaikuttavat EU:n instituutioiden ja Suomi-nimisen jäsenmaan suhteisiin. Pohdinnan alla ei näytä olevan sekään, miten instituutioiden väliset suhteet ja EU:n politiikat muotoutuvat ja ovat muuttuneet esimerkiksi Lissabonin sopimuksen myötä.
Helsingin yliopiston suuntautumisesta kertoo se, kuinka valtiotieteellisen tiedekunnan parin viime vuoden ainoissa EU-aiheisissa väitöksissä pohdittiin kehityspolitiikan alisteista asemaa talouspolitiikalle sekä sitä, kuinka kansalaisaktivismi on Länsi-Afrikan voima EU:n kanssa käytävissä talousneuvotteluissa. Euroopan parlamenttia koskevia graduaiheita on Eurooppa-verkoston mukaan jokunen opiskelija miettinyt, muttei kukaan niihin vielä tarttunut.
Euroopan parlamenttia koskevasta ajankohtaisesta kuvauksesta on olemassa lähinnä Upin johtajan Teija Tiilikaisen kaksi artikkelia. Toivottavasti EU-vaaleja myöhemmin keväällä kommentoivat päivystävät dosentit ovat pitäneet parlamentin toimintaa ja dynamiikkaa koskevat tietonsa ajan tasalla.
Ei ole pelkästään vähälukuisen EU-poliitikkojen joukon eikä edes median vika, jos EU-asioista ei keskustella. Vähästä tutkimuksesta nousee kovin vähän keskustelunaiheita. Ja vielä vähemmän sitä nousee siksikin, että poleemisten tutkijoiden keskuudessa tarvittaisiin Esko Antolan kaltaisia keskustelijoita.
Tutkimuksen ohella voi huolta kantaa myös yliopistollisesta opetuksesta. Helsingin yliopistossa on maisteriohjelma, mutta missä mennään muissa yliopistoissa? Jos EU:n toiminnan perusasiat ovat joskus hukassa, niin ei ihme, niin vähän niitä opetetaan!
Yliopistojen tehtävänä kautta aikojen on ollut virkamieskunnan koulutus. Ei olisi meille tippaakaan haitaksi, että kouluttaisimme ihan itse vähän isomman siivun EU-virkamiehiä. Suomalaistakin aika moni hakee oppinsa nyt esimerkiksi Belgian yliopistoista.
Kolmas ja olennainen asia on tietysti se, että tutkimus antaa välineitä poliittiseen päätöksentekoon. On perin merkillistä, että emme tarkasti analysoi sitä miten meidän keskeinen päätöksentekofoorumimme toimii ja mikä ylipäänsä siihen toimintaan vaikuttaa.
Huojentavaa ei ole sekään, että en ole huolessani yksin. Olen muutaman viime päivän kuluessa esittänyt kysymyksen suomalaisen Eurooppa-tutkimuksen tilasta aika monelle erilaisissa ja eri tahoilla asiantuntijatehtävissä Brysselissä toimivalle suomalaiselle ja kaikilla on ollut sama näkemys: heikolta näyttää!
(Julkaistu Verkkouutisten blogissa 16.1.2014)
Suomen vähäisestä EU-tutkimuksesta nimittäin huomattava osa keskittyy ulkopolitiikkaan ja ulkosuhteisiin ja niissä erityisesti itäiseen ulottuvuuteen ja Venäjään. Tämä taas johtuu siitä, että Eurooppa-tutkimusta tehdään kovin, kovin vähän Ulkopoliittisen instituutin ulkopuolella. Sen lisäksi tutkimusta tuottavat lähinnä vain Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto sekä Tampereen yliopiston Jean Monnet keskus sekä muutama yksittäinen tutkija. Lisäksi on vielä Eurooppa-oikeutta Itä-Suomen yliopistossa ja ehkä vähän muuallakin. Anteeksi, jos olen unohtanut jonkun.
Kukaan ei näytä tutkivan sitä, miten erilaiset seikat vaikuttavat EU:n instituutioiden ja Suomi-nimisen jäsenmaan suhteisiin. Pohdinnan alla ei näytä olevan sekään, miten instituutioiden väliset suhteet ja EU:n politiikat muotoutuvat ja ovat muuttuneet esimerkiksi Lissabonin sopimuksen myötä.
Helsingin yliopiston suuntautumisesta kertoo se, kuinka valtiotieteellisen tiedekunnan parin viime vuoden ainoissa EU-aiheisissa väitöksissä pohdittiin kehityspolitiikan alisteista asemaa talouspolitiikalle sekä sitä, kuinka kansalaisaktivismi on Länsi-Afrikan voima EU:n kanssa käytävissä talousneuvotteluissa. Euroopan parlamenttia koskevia graduaiheita on Eurooppa-verkoston mukaan jokunen opiskelija miettinyt, muttei kukaan niihin vielä tarttunut.
Euroopan parlamenttia koskevasta ajankohtaisesta kuvauksesta on olemassa lähinnä Upin johtajan Teija Tiilikaisen kaksi artikkelia. Toivottavasti EU-vaaleja myöhemmin keväällä kommentoivat päivystävät dosentit ovat pitäneet parlamentin toimintaa ja dynamiikkaa koskevat tietonsa ajan tasalla.
Ei ole pelkästään vähälukuisen EU-poliitikkojen joukon eikä edes median vika, jos EU-asioista ei keskustella. Vähästä tutkimuksesta nousee kovin vähän keskustelunaiheita. Ja vielä vähemmän sitä nousee siksikin, että poleemisten tutkijoiden keskuudessa tarvittaisiin Esko Antolan kaltaisia keskustelijoita.
Tutkimuksen ohella voi huolta kantaa myös yliopistollisesta opetuksesta. Helsingin yliopistossa on maisteriohjelma, mutta missä mennään muissa yliopistoissa? Jos EU:n toiminnan perusasiat ovat joskus hukassa, niin ei ihme, niin vähän niitä opetetaan!
Yliopistojen tehtävänä kautta aikojen on ollut virkamieskunnan koulutus. Ei olisi meille tippaakaan haitaksi, että kouluttaisimme ihan itse vähän isomman siivun EU-virkamiehiä. Suomalaistakin aika moni hakee oppinsa nyt esimerkiksi Belgian yliopistoista.
Kolmas ja olennainen asia on tietysti se, että tutkimus antaa välineitä poliittiseen päätöksentekoon. On perin merkillistä, että emme tarkasti analysoi sitä miten meidän keskeinen päätöksentekofoorumimme toimii ja mikä ylipäänsä siihen toimintaan vaikuttaa.
Huojentavaa ei ole sekään, että en ole huolessani yksin. Olen muutaman viime päivän kuluessa esittänyt kysymyksen suomalaisen Eurooppa-tutkimuksen tilasta aika monelle erilaisissa ja eri tahoilla asiantuntijatehtävissä Brysselissä toimivalle suomalaiselle ja kaikilla on ollut sama näkemys: heikolta näyttää!
(Julkaistu Verkkouutisten blogissa 16.1.2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti