Onko demokratiavaje vain propagandahöpinää?

Johtuu varmaan omasta rajallisuudestani, mutta minun on aina ollut vaikea ymmärtää puhetta EU:n demokratiavajeesta. Tämä termi on varsinkin brittiläisten euroskeptikkojen suosiossa, mutta toki moni muukin sitä viljelee viitaten eritoten siihen, että komissio olisi jotenkin erityisen epädemokraattinen toimielin.

Katsotaanpa asiaa hetki. Euroopan unionin jäsenvaltioiden parlamentit nimittävät vaalituloksen perusteella mailleen hallitukset. Nämä hallitukset nauttivat parlamenttiensa enemmistön luottamusta. Nämä samat hallitukset esittävät maansa ehdokkaat komission jäseniksi. Kuultuaan demokraattisilla kansanvaaleilla valittua Euroopan parlamenttia hallitusten edustajat nimittävät komission puheenjohtajan, joka muodostaa komission hallitusten ehdokkaista.

Ehdokkaiden ja koko komission nimitys vaatii vielä parlamentin siunauksen. Mielestäni prosessi on aika tavalla demokraattinen. Itse asiassa, jos tätä valintatapaa ei pidä demokraattisena, niin sitten meidän suomalaisten huolestuneina ryhtyä puhumaan Suomen Pankin tai Kelan demokratiavajeesta.

Populistisessa puheessa komissiota syytetään kasvottomaksi koneistoksi, josta ei tiedä millä tavoin ja mistä esitykset syntyvät. Vastaava kysymys kansallisille hallituksille olisi jopa absurdi. Ne jotka ovat kuulleet hallitusohjelmista unohtavat joskus tahallaan, että komissiolla on työohjelma.

Missä tahansa poliittisessa järjestelmässä on paikallaan keskustella demokratian syventämisestä. Jostain syystä EU:n puitteissa näyttää kuitenkin siltä, että ne jotka eniten puhuvat demokratiavajeesta aloittavat suurimman huudon silloin kun demokratian syventäminen tulee puheeksi. Nykyisin lähes mikä tahansa EU:n kehittämiseen tähtäävä esitys on kamalaa federalismia!

Hyvät käytännöt taas vaietaan lähes tyystin. Euroskeptikoille ei ole sopivaa huomata esimerkiksi sitä kuinka komissio on lisännyt julkisia kuulemismenettelyjään voimakkaasti. Kaikista merkittävimmistä lainsäädäntöhankkeista kysytään nykyään netissä kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ynnä muiden vaikutustahojen kantaa. Samalla parlamentti linjaa näkemyksiään esityksiin jo ennalta.

Politiikan paradoksi on, että demokratiavajeesta puhuvat usein kaikkein itsevaltaisimmin hallittujen puolueiden edustajat. Monesti vielä näistä samoista puolueista kuuluu eniten vaatimuksia kaventaa demokratiaa jäsenmaissa rajoittamalla joidenkin kansalaisten poliittisia oikeuksia.

Puhe demokratiavajeesta voidaan jättää propagandanhuuruiseksi höpinäksi ja sen sijaan käydä pohtimaan kansanvallan syventämistä. Yksi hyvä käytännöllinen toimenpide on yleiseurooppalaisten eurovaalikampanjoiden rakentaminen. Tähän suuntaan on menossa muun muassa keskustaoikeistolainen EPP, joka tulee kampanjoimaan omalla ehdokkaalla komission puheenjohtajaksi. Tärkeä asia äänestäjien ja demokratian kannalta.

Järki ja tunteet - Cameronin versio

David Cameron piti viimein kauan odotetun suurpuheensa EU:n ja Britannian tulevaisuudesta. 

Ensimmäinen vaikutelma katsomastani katkelmasta oli tunteenomainen vakuuttaminen siitä, että Cameron halua pitää Britannian EU:n jäsenenä. Tekstin lukeminen osoitti kuinka pelkällä tunteella ei pitkälle pötkitä.

Mutta niin korosti Margaret Thatcherin imagonrakentajana toiminut Harvey Thomas, että hyvästä puheesta 90 prosenttia on tunnetta ja 10 prosenttia järkeä. Ja ilman järkeä ei tarvita tunnettakaan.

Thatcherin seuraajalla olisi ollut Harveyn opille kysyntää. Voin lainata kirjan, jos se on Downing Streetin hyllystä hävinnyt.

Cameronin vakuuttelu sisämarkkinoiden tärkeydestä ei vakuuta, kun samaan aikaan hän leimaa virhepäätelmäksi sen, että toimivat yhteismarkkinat edellyttävät kaiken harmonisointia. No eipä ehkä kaiken mahdollisen harmonisointia edellytä, mutta yllättävän monen asian kuitenkin.

Ei toimi yhteismarkkina häävisti, jos toiset saavat merkittävää kilpailuetua vaikkapa siitä, että voivat toimia kansallisen lainsäädännön eroihin perustuen merkittävästi halvemmilla työvoimakustannuksilla tai saavat noudattaa väljempiä ympäristönormeja. Tästä voi kysyä vaikkapa suomalaisilta kuljetusyrittäjiltä lisätietoja.

En mene asioissa tarkemmin syvälle, mutta ei liene vaikea ymmärtää pointtia siitä, mitä tarkoittaa "yhteiset pelisäännöt". Sen oppiminen oli ikäänkuin edellytys sille, että saattoi vaikkapa pelata Afrikan tähteä toisten lasten kanssa. Että molemmilla se nopan osoittama kolmonen tarkoittaa kolmea askelta ja rosvo vie ihan varmasti ihan kaikki rahat.

Ymmärrän että Cameronin esittämässä kansanäänestyksessä on jonkinlaista järkeä silloin kun sillä asetetaan jyrkän linjan euroskeptikot selkä seinää vasten. Että oikeasti nyt teidän pitää päättää mitä te haluatte.

Mutta pitääkö sitten tämä vesittää sillä, että asettaa oman kantansa ehdoksi neuvottelut, joilla voisi muuttaa Britannian asemaa EU:ssa tai jopa neuvotella perussopimuksen uusiksi!!

Jos ja kun pienemmätkin uudistukset ovat vaikeita jäsenmaiden kesken, niin kuka vielä haluaa avata pandoran lippaan kohta 28 jäsenmaan reposteltavaksi?

Ja mitä sitten tarkoittaa Cameronin vaatima joustava EU? Sitäkö, että kukin jäsenvaltio implementoi vain ne direktiivit jotka huvittaa?

Cameronille on tänään kerrottu kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti mitä hän voi esityksillään tehdä. Ei tipu mitään erioikeuksia ja -vapauksia, ja syvällä mielessään moni miettii, että voisiko niiltä neuvotella entisetkin pois? Miten pääministeri sitten toimii kun vuosi 2015 on ovella, eikä uusia rusinoita pullasta olekaan herunut? Onko hän edelleen sitä mieltä, että kannattaa äänestää kyllä EU:lle?

Ei kannattaisi raapia tulitikkuja silloin kun kaverit leikkivät bensakanisterilla. Vieläpä sellaisella, jonka on itse näille antanut.

Cameronhan lunasti paikkansa puoluejohdossa euroskeptikkojen äänillä hänen luvattuaan viedä meppinsä eroon EPP-ryhmästä. Cameron täytti lupauksensa ja puolue menetti kertaheitolla vaikutusvaltansa Euroopan parlamentissa.

Pitää olla tarkkana siinä mitä lupaa. Ei ihme, että konservatiiveista veljellisesti sanotaan Briteissä "very silly party".

P.S. Mitä isot edellä, sitä pöljät perässä. Suomessakin äänestäjiä yleensä juksaavat tahot näkyvät ilakoivan Cameronin perässä: Meille kanssa meidän rusinat pullasta.

Vaan sillä ajattelulla ei tulee edes pullaa. Ei ole voittajia pelissä, jossa jokainen pelaa omilla säännöillä. On vain hirmuinen tappeluksen melske ja kilvanhuuto.

Mediatalot ulkoistavat tekijät ja lukijat

Murdochin iPad -lehti The Daily lakkautettiin vaikka (tai koska) sitä myytiin 99 sentin viikkohintaan. Onko niin, että lehti, joka on tehty kiinnostamaan kaikkia, ei padimaailmassa kiinnosta ketään? Vai onko niin, että vanhalla mediamogulilla ei riittänyt kärsivällisyyttä?

Suomen Kuvalehden (padiversion) mediakolumnissa (44/2012) Juho Salminen, sähköisen journalismin kehittäjä Otavamediassa, maalasi vuotta 2017, jolloin laiteriippumattomassa digilehdessä on harkitusti ääntä, videota ja interaktiivista grafiikkaa. Samalla voi seurata sen kirjoittajaa sosiaalisessa mediassa.

Samaan aikaan samassa padissa on tallennettuna tuorein Wired, jossa jo on kaikkea tätä Salmisen kuvaamaa. Wiredilla on maksavia sähköisiä tilaajia noin 80 000 kappaletta - reilu kymmenesosa kaikista maksavista lukijoista. Otavamedia on omalla visiotahdillaan auttamatta myöhässä.

Salmisen mukaan moni toimittaja on brändi. Siinä hän on oikeassa. Itse etsin monista lehdistä ensimmäisenä suosikkikommentaattorini. Jos ne ulkoistetaan, niin minä seuraan perässä. Turun Sanomien tuoreimman yt-kierroksen jälkeen minulla on yhä vähemmän syitä seurata sitä. STT:n uutiset näen muualtakin. 

Kun printtimedia on henkitoreissaan tietäen, että painokoneet ovat kohta museotavaraa, mitä se tekee brändilleen? Heittää ne ulos pakkaseen kokeneemmasta päästä alkaen.

Digitaalisessa maailmassa mediatalon paras pääoma on työntekijöiden oma pää. Parhaimmistoa irtisanovat omistajat ovat pian ilman päätä ja häntää - ilman tolkkupäisiä juttuja ei niitä järjellinen lukija jaksa seurata.

Digitaalisen julkaisun kynnys alenee samaan aikaan kun ansaintamalli alkaa kehittyä. Fiksut toimittajat tekevät pian itse sen mikä vanhoilta kustannustaloilta jää älyämättä. Ja se on niille ihan oikein.

Oikeistopoikien puuhastelu nakertaa Kokoomusta

Ajattelin, etten sano mitään asiaan, niin paljon järkeviä kommentteja kokoomuslaiset ovat asiasta jo sanoneet. Mutta kun Schubagate vain paisuu, niin en voi välttää kiusausta. Sitä paitsi lähes päivittäin pääsee julkisuuteen uusia käsittämättömyyksiä vaikkapa sosiaaliturvan lakkauttamisesta.

Ymmärrän Lasse Männistön ja Sanni Grahn-Laasosen turhautumisen, kun he vaativat, että Saul Schubakin olisi jätettävä paikkansa KNL:n varapuheenjohtajana. Ehkä osoitteena pitäisi olla yhden jäsenliiton varapuheenjohtajan sijaan koko nuorisoliitto, josta tämän tästä tulee muitakin vastaavia ajatuksia.Otetaan listalle näiden sosiaaliturvakommenttien lisäksi vaikka entisen puheenjohtajan Wille Rydmanin persuflirtti maahanmuuttokysymyksissä ja nykyisen puheenjohtajan Antti Häkkäsen intoilu Mitt Romneysta.

Pala historiaa. Silloin kun minä olin nuori (onpa hauskaa sanoa näin), oli nuorisoliitoilla tapana olla puoluetta pari askelta edellä. Sillä oli myös taktinen merkitys, että nuorisoliitot olivat sosiaalinen omatunto ja tasapainottivat puoluetta vasemmalla laidalla, kun toisessa vaakakupissa toinen kaarti väänsi puoluetta oikealle. Siinä keskellä rakentui puoluejohdolle mahdollisuus luotsata puoluetta keskusta-oikeistolaiseksi yleispuolueeksi ja nostaa kannatus yli 20 prosenttiin.

Nyt asema ja asetelma on toinen - puoluetta ei erityisesti tarvitse hinata mihinkään suuntaan. Pikemminkin pitäisi vahvistaa sitä paikkaa, jossa nyt ollaan - yleispuolueena, jolla on myös sosiaalinen omatunto. Urakka vain käy hankalaksi tilanteessa, jossa puoluejohto ja yhä suurempi osa puolueen aktiiveista joutuu sammuttelemaan yli-inokkaiden pikkuoikeistolaisten sytyttelemiä tulipaloja.

Kokoomusnuorista tulevat viestit leviävät ovat yksi toisensa jälkeen sellaista oikeistopopulismia, jonka pääasiallinen seuraus näkyy kannatuspohjan kaventumisena.

Nuorison persuileva julkikuva ei auta sen enempää kannatuskehitykseen, puolueen poliittisen agendan kehitykseen kuin jäsenten rekrytointiinkaan. Päinvastoin, kaikki nämä älähdykset ovat kuin antaisi leimakirveen hopealautasella kaikille iloisille kokoomuksenhutkijoille. Alkion ja Tannerin kunniamerkithän näille veijareille pitäisi antaa.

Näiden pohdintojen jälkeen herää kysymys siitä, palveleeko puolueen nykyinen järjestörakenne enää tarkoitustaan?

Jos Kokoomuksessa ja sen tiimoilla on kovin paljon erilaisia orgaaneja, jotka kukin omista poliittisista suhdanteistaan johtuen antavat vaihtelevia viestejä, ei se avita yhteistä ykkösasiaa - vaalimenestystä ja sen perusteella tehtävää yhteisten asioiden hoitamista.

Olisikohan niin, että puolueen olisi syytä siirtyä suorajäsenyyteen, jolloin nykyiset jäsenliitot voisivat toimia samanlaisella puoluesuhteella kuin Senioriliittokin. Eli lähellä puoluetta, mutta tarjoamatta kuitenkaan automaattista puolueen jäsenyyttä. Monet kokoomuslaiset ovat aivan oikeassa ja onnistuneesti olleet trimmaamassa julkisia ja yksityisiä organisaatioita tehokkaampaan muotoon - ehkä nyt olisi aika tehdä sitä samaa puolueorganisaatiossakin?

P.S. Jos saarnaa valtiosta, jonka roolia vähennetään minimiin mm. sosiaalietuuksien suhteen, niin ehkä voisi näyttää itse mallia. KNL voi luopua valtionavuistaan ja ryhtyä elämään lahjoittajien hyväntahtoisuuden varassa.

Persujen marttyyripolitiikka on opeteltua taktiikkaa

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa eurooppalaisten populistipuolueiden yhteisistä menettelytavoista. Nyt kun kuntavaaleihin on enää vajaa viikko aikaa, on korkea aika tarttua asiaan.

Toinen kimmoke tuli Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäisen kolumnista, jossa hän antaa kehittämisohjeita Persuille otsikolla "Tuplajytky voi järisyttää politiikkaa."

Pentikäisen mukaan "Pe­rus­suo­ma­lai­sis­ta voi tul­la kes­tä­vä po­liit­ti­nen il­miö vain, jos puo­lue myös kan­taa vas­tuu­ta." Tämä tarkoittaa, että avainpaikoille pitää istuttaa ihmisiä, jotka eivät vain vastusta kaikkea. Toinen neuvo on, että Soinin pitää alkaa kasvattaa itselleen seuraajaehdokkaita.

Noinkohan Pentikäisen neuvot kuitenkaan auttaisivat populistipuoluetta? On nimittäin niin, että populistisia liikkeitä Euroopassa yhdistää muutama seikka, joista muun muassa EPP-puolueen ajatuspaja CES on julkaissut parikin erinomaista Florian Hartlebin kirjoittamaa kirjasta.

Ensinnäkin populismi esittää itsensä eräänlaisena "anti-eliittinä" ja samalla "anti-isminä" olipa kyse islamista, vanhoista puolueista, globalisaatiosta tai Euroopan yhdentymisestä. Ilman vastustavaa elementtiä ei ole populismia. Vastuulliset Perussuomalaiset poliitikot voivat huoletta liittyä heitä lähinnä oleviin vastuullisiin puolueisiin. Niin on muuten siellä täällä tapahtunutkin.

Toisekseen on kysymys johtajasta ja johtajuudesta. Toki voi olla, että Soinin jälkeen joku saattaa onnistua Persujen johdossa, mutta valtaisasti todennäköisempää on, että niin ei käy. Populistijohtajan pitää täyttää tarina, jossa hän on uskottavasti kadunmiehen puolustaja ja sellaiseksi kasvanut. Hänen on osoitettava väsymättömyyttä ja taistelunhalua ja samalla pidettävä omat joukkonsa uskollisina ja tyytyväisinä.

Yhdessä suhteessa Soinin perilliset ovat tosin oppineet menettelemään kuin johtajansa. Se on temppu, jota Hartleb kutsuu "teeskennellyksi viattomuudeksi". Johtaja näkee olevansa uhri, jonka media ja vanhat puolueet ovat vääryydellä leimanneet.

Loukkaantuminen, ruikutus ja vikinä milloin mistäkin asiasta ei ole siis sattumaa. Marttyyripolitiikka on opeteltu taktiikka, jota populistit harjoittavat kaikkialla Euroopassa. Nationalistit ovat kansainvälistä väkeä, eikä ole mikään sattuma, että Soini ja Persut pitävät hyviä yhteyksiä moniin muihin vastaaviin puolueisiin eri puolilla Eurooppaa. Ulkomaailman parhaat käytännöt ja taktiikat ovat vaihtotavaraa niiden keskuudessa, jotka antavat itsestään ulkomaailman vastaisen kuvan.

Mutta mitä pitäisi tehdä seuraavan kerran kun Persu loukkaantuu ja ruikuttaa väärinkohtelua? Olisiko vanha lastenkasvatuskeino paikallaan? Karkkia (julkisuutta) ei tipu vaikka kuinka itket ja potkit kaupan lattialla. Ja yritäs olla nyt ihmisiksi niin kuin muutkin lapset, niin katsotaan sitten kun olet rauhoittunut, että oliko siellä mitään järkevää sanottavaa!

Lataa PDF:  Hartleb: After their establishment: Right-wing Populist Parties in Europe

Siwaltelua veroparatiiseista

Myönnän, että poliittisten avausten tekeminen on haastava taiteenlaji. Jos esittää jotain uutta, niin aina joku viisastelija epäilee populismista, hurskastelusta tai muuten vain halvasta pisteidenkeruusta. Jutta Urpilaisen esitys siitä, että yhtiöitä, joilla on veroparatiisikytköksiä, ei pitäisi hyväksyä julkisiin hankintoihin, oli minusta ensi kuulemalta aivan kaunis ajatus. On toki hyvä ettei julkisilla varoilla tueta niitä, jotka eivät halua tukea julkista valtaa.

Mutta tarkemmin ajateltuna asiaan sisältyy pieni periaatteellinen ongelma. EU:n sisämarkkinoiden, jotka muuten viettävät 20-vuotisjuhlaa, suuri idea oli liikkumisen vapaus, johon kuuluu myös pääomien vapaa liikkuvuus.

Kun eräät veroparatiisit kuten Jersey, ovat myös EU:n piirissä, niin vapaus koskee sikäläisiäkin yhtiöitä. Olisi kiintoisaa katsoa miten EY-tuomioistuimessa tulkittaisiin alkuperän perusteella tapahtuva kilpailunrajoittaminen - vaikka kuinkakin olisi hyvä tarkoitus taustalla. Lähtökohtaisesti olen siis sitä mieltä, että veroparatiisiporsaanreikiä ei EU:n alueella pitäisi olla ja että yhteisöverokantaan pitäisi olla yhteinen harmonisoitu minimitaso.

Toinen kerros Urpilaisen esitykseen tuli, kun Ilta-Sanomat julkaisi viime viikolla jutun, jossa mainittiin, että Suomen Lähikauppa Oy:n että Suomen Lähikauppa Oy:sta kaksi kolmannesta omistava IK Investment Partners on liitetty veroparatiiseihin. Muun muassa Siwat ja Valintatalot omistavan Suomen Lähikaupan toinen merkittävä omistaja on Tradeka, joka 2000-luvulla möi osuudesta suuren osan IK Investmentille. Tradekan edustajistossa taas valtaa käyttävät lukuisat SDP:n, mutta myös Vasemmistoliiton poliitikot.

Mieleen nousi, että tuliko vaadittua nyt jotain sellaista, johon ei näemmä itse olla valmiita? Vai onko Tradekan edustajistossa käyty pohdintaa veroparatiisikytköksestä? Vai oliko SDP:n puheenjohtaja vain huonosti informoitu hänen esitykseensä ja puoluetta lähellä olevaan pääomaan liittyvästä kytköksestä.

Kolmas kerros keskusteluun tuli, kun SDP:n puoluesihteeri Reijo Paananen Kalevan mukaan teki Iltiksen jutusta kantelun Julkisen sanan neuvostolle. Ilmeisesti hän on harmistunut siitä, että jutussa puhutaan demariyhteydestä, sillä Paananen toteaa Kalevassa, että "Kytkös on suuri rimanalitus". Ei siis saa sanoa kytkös tai yhteys. Tradekalla ei siis ole demarikytköstä vaikka sen edustajistossa istuu puolueen merkittäviä vaikuttajia liki enemmistöksi asti ja vaikka Tradeka tuki ja SDP:tä vuosina 2007-2008 yhteensä 80 000 eurolla.

Juuri tämä herättikin kysymyksen hurskastelusta. Onko siis niin, että tärkeämpää kuin se mitä tehdään, on se mitä sanotaan? Kun Urpilainen puhui varsin väljästi veroparatiisiyhteyksistä, niin hän ei määritellyt sitä minkä suuruinen omistus tai muu kytkös altistaa toimijan veroparatiisisaastumiselle. Näin hän tuli avanneeksi oven myös Tradekan ja SDP:n kohtaamalle ongelmalle.

Viimeisenä heräsi mieleen vielä epäilys eräästä poliittisen viestin mekanismista, jota voisi kutsua vaikka epäilyksen herättämiseksi. Halusiko Urpilainen herätti aloitteellaan epäilyksen siitä, että yksityisiltä yrityksiltä hankitut tavarat ja palvelut olisivat laajemmin epäilyttäviä, koskapa kaikki yksityiset tahot eivät maksa veroja Suomeen ja osa ei näytä maksavan veroja juuri mihinkään?

No, siihen en ota kantaa, mutta toteanpa, että näiden kunnallisvaalien alla on kyllä ollut muutama ylilyönti, jossa on demonisoitu yksityistä palveluntuotantoa. Ei ihan tyylikästä sekään.

Säästeliäs dopingtotuus

Miksi kaivella 40 vuoden takaisia asioita, kysyy dopingkohussa rypevän maan kansalainen sanomalehdessä. Kyse ei ole rikoksesta, ja jos olisikin, niin se olisi vanhentunut.

Kiusallinen historia saisi yleensä jäädä unohdetuksi historiaksi niiden mielestä, jotka ovat tuota historiaa tehneet.

Kansalaissodan veriteoista vaiettiin pitkään ja hartaasti. Siitä, että viime sotien aikana suomalaissotilaat tekivät muitakin kuin pelkästään sankarillisia tekoja, haluaisi moni edelleen vaieta. Kylmän sodan ja suomettumisen ajan historian kuumin yksityiskohta - Tiitisen lista - pysyy yhä kassakaapissa.

Mitä näihin verrattuna olisi jokin hormonipiikki tai verenvaihto aikana, jolloin se ei ollut edes juridisesti kiellettyä?

Niinpä. Ei kyse ole sen kummemmasta kuin uteliaisuudesta, totuudesta ja politiikasta. Aivan samoin kuin Suomi-kuvaa rakennettiin Finlandia-talossa ETY-kokouksessa, sitä rakennettiin olympialaisten juoksu- ja hiihtoradoilla. Veronmaksajien rahoilla ja kansan luottamuksella luotiin yhteistä tarinaa urheasta kansakunnasta, jonka urheiluorganisaatio tuotti sinnikkäällä harjoittelulla kisamenestyjiä siinä missä maan presidentin luottamukselliset suhteet itänaapuriin turvasivat itsenäisyytemme ja toivat taloudellista hyvää idänkaupasta. 

Urheilu ja politiikka ovat itsenäisyyden ajan olleet vahvasti ja monilla tasoilla kytköksissä toisiinsa. Julkisella rahoituksella elävät urheilun liitot hinkuavat näkyviä poliitikkoja johtoonsa turvatakseen asemansa. Poliitikolle urheilutausta on ollut aina paremminkin ponnahduslauta kuin rasite ja vähintäänkin positiivisen imagon rakennusaine. Paraatiesimerkki on Kekkosen nuoruuden korkeushyppymenestys. 

Olisiko sitten arvokisamenestyksen säteilyssä paistatelleille valtiomiehille ja -naisille jotenkin kiusallista, että heidän suitsuttamansa menestys ei tullutkaan pelkän kaurapuuron voimalla? Kansakunnan aikuisuutta mittaa se, että asiat asetetaan perspektiiviin. Ei silloin pitäisi turhaan pelätä kerran juotujen mitalikahvien myöhäistä läikkymistä. 

Jos nyt jonkun mieleen tulee, että kaikki ei ehken ollut sitä miltä se näytti, niin ei ole kohtuutonta toivoa, että voisiko tarinan kirjoittaa uudelleen. Ihan himpun verran voisin olla utelias ainakin silloin kun epäilisin, että minua on joku vähän juksannut silloin kun on kiven kovaan väittänyt, että yhteisillä verorahoilla maksetuilla apurahoilla ja valmennusleireillä on luotu pohja urheilumenestykselle, mutta vaiennut rahoilla hankitusta suorituksia parantavan lääketieteen käytöstä. Setelin toinen puoli on vaikutelma siitä, että rahojen puutteessa jouduimme viime kesänä Lontoossa tyytymään kehnompaan menestykseen. Niin, että lisää rahaa harjoituskaurapuuroon kiitos ja dopinghörhelöt hiljaa! Mitä sitä nyt enää menneitä kaivelemaan? 

Ja tasapuolisuuden nimissä, sama norjalaisille.