Kiusallinen historia saisi yleensä jäädä unohdetuksi historiaksi niiden mielestä, jotka ovat tuota historiaa tehneet.
Kansalaissodan veriteoista vaiettiin pitkään ja hartaasti. Siitä, että viime sotien aikana suomalaissotilaat tekivät muitakin kuin pelkästään sankarillisia tekoja, haluaisi moni edelleen vaieta. Kylmän sodan ja suomettumisen ajan historian kuumin yksityiskohta - Tiitisen lista - pysyy yhä kassakaapissa.
Mitä näihin verrattuna olisi jokin hormonipiikki tai verenvaihto aikana, jolloin se ei ollut edes juridisesti kiellettyä?
Niinpä. Ei kyse ole sen kummemmasta kuin uteliaisuudesta, totuudesta ja politiikasta. Aivan samoin kuin Suomi-kuvaa rakennettiin Finlandia-talossa ETY-kokouksessa, sitä rakennettiin olympialaisten juoksu- ja hiihtoradoilla. Veronmaksajien rahoilla ja kansan luottamuksella luotiin yhteistä tarinaa urheasta kansakunnasta, jonka urheiluorganisaatio tuotti sinnikkäällä harjoittelulla kisamenestyjiä siinä missä maan presidentin luottamukselliset suhteet itänaapuriin turvasivat itsenäisyytemme ja toivat taloudellista hyvää idänkaupasta.
Urheilu ja politiikka ovat itsenäisyyden ajan olleet vahvasti ja monilla tasoilla kytköksissä toisiinsa. Julkisella rahoituksella elävät urheilun liitot hinkuavat näkyviä poliitikkoja johtoonsa turvatakseen asemansa. Poliitikolle urheilutausta on ollut aina paremminkin ponnahduslauta kuin rasite ja vähintäänkin positiivisen imagon rakennusaine. Paraatiesimerkki on Kekkosen nuoruuden korkeushyppymenestys.
Olisiko sitten arvokisamenestyksen säteilyssä paistatelleille valtiomiehille ja -naisille jotenkin kiusallista, että heidän suitsuttamansa menestys ei tullutkaan pelkän kaurapuuron voimalla? Kansakunnan aikuisuutta mittaa se, että asiat asetetaan perspektiiviin. Ei silloin pitäisi turhaan pelätä kerran juotujen mitalikahvien myöhäistä läikkymistä.
Jos nyt jonkun mieleen tulee, että kaikki ei ehken ollut sitä miltä se näytti, niin ei ole kohtuutonta toivoa, että voisiko tarinan kirjoittaa uudelleen. Ihan himpun verran voisin olla utelias ainakin silloin kun epäilisin, että minua on joku vähän juksannut silloin kun on kiven kovaan väittänyt, että yhteisillä verorahoilla maksetuilla apurahoilla ja valmennusleireillä on luotu pohja urheilumenestykselle, mutta vaiennut rahoilla hankitusta suorituksia parantavan lääketieteen käytöstä. Setelin toinen puoli on vaikutelma siitä, että rahojen puutteessa jouduimme viime kesänä Lontoossa tyytymään kehnompaan menestykseen. Niin, että lisää rahaa harjoituskaurapuuroon kiitos ja dopinghörhelöt hiljaa! Mitä sitä nyt enää menneitä kaivelemaan?
Ja tasapuolisuuden nimissä, sama norjalaisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti