Presidenttiys on sankaritarina

Kaikilla Kekkosen jälkeen valituilla presidenteillämme on ollut vahva politiikan- ja elämäntarina, jonka keskeinen sisältö on ollut tuttu myös kaikille äänestäjille. Presidentit, heidän tärkeimmät elämänvaiheensa ja perheensä ovat olleet meille tuttuja jo ennen kuin heidät valittiin presidenteiksi. Jokaisen voittajan tarinassa on jotain sankarillista. Hyvien kakkostenkin tarinat ovat ainakin jossain määrin tuttuja. 

Ahtisaari teki sankaritekonsa Namibian itsenäisyyden rakentajana. Halosen sankarillisuus oli yksinhuoltajaäidin menestystä politiikan ja eritoten ulkopolitiikan miehisessä maailmassa. Niinistön sankarillisuus oli vakavan poliitikon tarina, joka elämän traagisuudessa kieltäytyi vallasta, näytteli puolivallatonta, mutta palasi vakavaksi ja sillä matkallaan löysi myös uuden onnen.

Haaviston tarinassa on vähemmistön sankarillisuutta, niin oli myös Rehnin tarinassa aikanaan, mutta kummankaan tarina ei enää kasvanut toiseen yritykseen.

Mutta mikä oli Vanhasen, Haatasen tai muitten vaaleissa murusille jääneen tarina? Harmaata asiaosaamista vailla persoonallisuutta, perhettä ja kehyskertomusta. Torvaldsin sukat tai poliittinen kääntymys eivät vielä riittäneet kertomukseksi, vaikka orastavia aineksia antoivat. 

Oireellista, että vain kaksi puolisoa uskaltautui julkisuuteen. Tiedämmekö kärkikaksikon takana tulleista ehdokkaista edes muitten kuin Väyrysen puolison nimen? Tee siinä tarinaa sitten.

Vaikka presidentillä ei ole juurikaan valtaa, niin äänestäjät odottavat kertomusta, joka näyttää, että henkilö on asemansa ansainnut. Ei se tarina ihmeitä tarvitse, kaikkien meidän elämässä on ollut ala- ja ylämäkiä sekä käänteitä, jotka antavat aineksensa. 

Parhaat tarinat kertovat itsensä, mutta jos niin ei käy, niin sitten pitää hakea ammattiapua. 

Me ollaan sankareita kaikki.