Miksi politiikka meni järjiltään?

Atlantic Magazinen heinä/elokuun numeron pääjuttuna oli erinomainen artikkeli siitä miksi ja miten amerikkalainen politiikka meni järjiltään. Osa huomioista on tuttuja ja meilläkin paljon puhuttuja, mutta paljon on sellaista, jota itsekään en ole tullut ajatelleeksi. Osa ilmiöistä on varsin USA-spesifejä, mutta niilläkin on paralleelinsa Eurooppaan ja Suomeen.

Median ja eritoten sosiaalisen median vaikutuksesta on puhuttu jo kylliksi, joten se siitä. Globalisaation, digitalisoitumisen, tuottavuuden tehostumisen ja ties minkä aiheuttama työelämän muutos, joka on jättänyt ennen hyvin toimeentulleet duunarimiehet vaille töitä, on niin ikään laajasti pohdittu aihe, joten olkoon sekin.

Politiikkaa sinänsä on pohdittu ja varsinkin puolustettu vähemmän. Osin siksi, että puolueiden ja aktiivipoliitikkojen on vaikea nostaa näitä asioita esille vaikuttamatta elitistisiltä ajassa, jossa politiikka on laajasti hyljeksittyä. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, vaikka se tarkoittaisi loppumatonta itseruoskintaa.

Mutta oikeastaan poliitikkojen luokka ja politiikan ammattilaiset ovat hyvä asia. Politiikka on  kykyä saada aikaan tuloksia. Siihen tarvitaan kykyä neuvotella ja tehdä kompromisseja sekä taitoa tietää mikä menee läpi omassa joukossa ja mikä ei. Joskus se tarkoittaa myös sitä, että tarvittaessa uskaltaa ja pystyy perustelemaan kannattajilleen miksi yleiset edut pitää joskus asettaa omien etujen edelle. Pitkä kokemus politiikassa on tässä näkemyksessä yleensä vain eduksi. 

Niin sanotut ”tuoreet näkemykset” politiikan ulkopuolelta ovat hyviä silloin kun puhutaan sisällöistä ja siitä miten asioiden pitäisi olla, mutta usein katastrofeja silloin kun asioita pitäisi saattaa toteen.

Aivan erityisesti poliittinen luokka tuo järjestystä kaaokseen. Se luo ennakoitavuutta ja päätösvarmuutta. Kun puolueet ja niiden eduskuntaryhmät täyttävät valiokuntapuheenjohtajien ja ministereiden posteja seniliteettiperiaatteella, jossa kunnioitetaan parlamentaarista virkaikään, on siinä samalla jo suodatettu osa poliittisten riskien aineksista pois. Se voi olla tylsää ja harmaata, mutta paljon miellyttävämpää kuin eri kansanryhmiä loukkaavien ääliölausuntoautomaattien touhu vastaavilla paikoilla. 

Puoluerahoitus ja politiikan avoimuus ovat kaksi muuta asiaa, joista on tapana ajatella hyvin yksituumaisesti. Rahoitus on pahasta ja avoimuus hyvästä?! Ei ole. Politiikalla ja poliitikolla pitää olla mahdollisuus tinkiä omasta kannastaan, sillä ilman sitä ei neuvottelulla ole mahdollisuutta. Jos kaikki on julkista, ei tätä neuvotteluvaraa ole. Poliitikon on suoraselkäisesti vain voitettava tai hävittävä. Tavoittaessaan parasta, hän toimii hyvää vastaan, sillä kompromissin sijasta vaihtoehtona on vastakkaisen mielipiteen voitto.

Ilman rahoitusta saamme vain ehdokkaita, jotka eivät tarvitse vaalirahaa siksi, että heillä joko on sitä itsellään tarpeeksi tai sitten he eivät oman julkisuutensa vuoksi tarvitse sitä. Hyvät ja vakaat politiikan keskitien puurtajat, parlamenttien työmyyrät, olisivat tässä häviäjiä. Parasta on, että vaalirahoituksen säännöt ovat sellaiset, että ne eivät tee vaalirahoituksesta liian vaikeaa, ovat tasapuolisia ja niin läpinäkyviä, että estävät korruptoitumisen. 

Vanhassa poliittisessa kulttuurissa, jota populistit mielellään arvostelevat, on paljon hyvää. Sellaista hyvää, jota on tapana kutsua vastuullisuudeksi. Mutta lukekaa alussa mainittu juttu ja tehkää omat johtopäätöksenne.   

Kysynnän ja tarjonnan laki

Kysynnän ja tarjonnan laki on taloustieteen yksinkertaisimpia asioita. Se on niin yksinkertainen, että jokainen joskus keräilykortteja koulun pihalla vaihtanut alakoululainenkin sen ymmärtää.

Juuri sen vuoksi on niin posketonta, että niin monella alalla edelleenkin ylläpidetään työn tai palveluiden tarjonnan niukkuutta kuluttajien ja veronmaksajien tappioksi.

Lännen media uutisoi 11.7. että Lääkäriliiton mielestä sisäänottomääriä Suomen lääketieteellisiin tiedekuntiin pitää vähentää sen takia, että suomalaisten ulkomailla lääkäriksi opiskelevien määrä on kasvanut. Lähitulevaisuudessa Suomen työmarkkinoille tulee vuosittain 100 ulkomailla valmistunutta suomalaislääkäriä.

Niin kauan kuin muistan, on Suomen Lakimiesliitto vastustanut johdonmukaisesti koulutuspaikkojen lisäämistä vedoten työllisyysperusteihin.

Akavan tilastojen mukaan työttömien juristien määrä on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana vaihdellut kolmensadan molemmilla puolilla. Akava ei kerro työttömyysprosentteja, mutta jotain paljastaa se, että yksin julkisella sektorilla työskentelee yli 5200 juristia.

Työttömien lääkärien määrä putosi 2000-luvulla alle sataan ja vasta tänä vuonna on noussut sen yli.   Työikäisiä lääkäreitä on puolestaan noin 21 000, joten käytännössä alalla on täystyöllisyys.

Monta muutakin ammattialaa voisi nostaa esimerkiksi juristien ja lääkäreiden rinnalle, mutta nämä kaksi ovat kenties vaikuttavimmin pystyneet lobbaamaan omien alojensa koulutuspaikkamäärien nostamista vastaan ja siten onnistuvat ylläpitämään tarjonnan niukkuutta työmarkkinoilla. Koska molempien ammattilaisten tuloista merkittävä osa tulee julkisista lähteistä eli veronmaksajilta joko suoraan tai välillisesti, on tällä myös suora vaikutus julkiseen menotalouteen.

Apteekeista ja takseista on puhuttu viime aikoina jo sen verran paljon, että vain pari blogiviittausta riittää.  Apteekkien määrällisen sääntely taas on johtanut ylisuuriin voittoihin, joista kansantaloustieteen professori Ari Hyytinen kirjoittaa selkeästi Akateemisessa talousblogissa.

Ajatuspaja Liberan Heikki Pursiainen puolestaan perustelee taksimarkkinoiden vapauttamista koko lailla tyhjentävästi omassa blogissaan. Näissä molemmissa on oivaa kesälukemista ja lähdeviiteitä jatko-opiskeluun myös niille, joiden paras argumentti suljettujen alojen puolesta on "höpsönpöpsön".

Dikotomioita

- aiemmin syntyneet vs. myöhemmin syntyneet

- koulussa viitanneet vs. kintaalla viitanneet  

- valheenpaljastajat vs. itsensäpaljastajat

- omasta pelostaan tutisevat vs. toisten pelosta tutisevat

- välinpitämättömät vs. väliä pitävät

- maahanmuuttajat vs. maassamuuttajat

- ulkomaalaiset vs. sisämaalaiset

- kansainväliset vs. jäsentenväliset

- mustavalkoiset vs. moniväriset

- konservatiivien kannattajat vs. konservatiivien kannattajat

Britannian kansanäänestyksen aattona 22.6.2016

Holhoammeko itsemme hengiltä?

Viimeksi kuluneen viikon uutiset omassa somekuplassani äimistelevät moottorisahan ajokorttia ja irvailevat kiinteistötyönantajien hämmästykselle siitä, että kuka tahansa saa käyttää ruohonleikkuria! Ehkä oma ystäväpiirini koostuu poikkeuksellisen rohkeista ja vapaamielisistä ihmisistä, mutta en ole toistaiseksi havainnut kenenkään astuneen esiin ja vahvasti puolustaneen näitä hankkeita ja julistaen kyseisten moottorikoneiden kiistatonta vaarallisuutta.

Jossain ikkunoiden takana piilottelevat nämä yhteiskuntamme äidit, jotka topakasti komentavat pikkupojat alas puista. Ja pojat tottelevat.

Kuuden eurooppalaisen ajatuspajan yhteisesti muodostama European Policy InformationCenter julkisti vastikään Nanny State Indexin. Tässä valtion holhousta mittaavassa indeksissä tuijotettiin valtion rajoituksia alkoholin, tupakan, sähkösavukkeiden ja epäterveellisen ruuan suhteen.

Suomi oli ylivoimainen ykkönen indeksipisteillä 53,7. Toisena listalla oleva Ruotsi saa pisteitä 40,6 ja kolmantena oleva Iso-Britannia enää 35. Taulukon keskimmäisinä ovat Kroatia (22,2) ja Puola (20,7). Alimmaisina, siis vähiten holhoavina ovat Saksa (9,0) ja Tshekki (8,8).

Huomattavinta tuloksissa on kuitenkin se, että holhous ei korreloi eliniänodotteeseen. Suomen ja Ruotsin edellä eliniän odotteessa on tukku paljon vähemmän holhoavia maita. Ja toisaalta monet niukasti holhoavat maat sijoittuvat eliniän odotteessaan varsin korkealle.

Kannattaisiko kysyäkin, missä vaiheessa holhous alkaa heikentää elämänlaatua? Milloin ihmisten valinnanvapauden rajoittaminen alkaa heikentää yksilöiden onnellisuutta? Ja synnyttävätkö rajoitteet jossain vaiheessa kieltolakiefektin, jossa ihmisten käytös muuttuukin rajoitteiden vuoksi haitalliseksi? Entä milloin holhous haittaa talouden toimintaa joko kieltämällä osan liiketoiminnasta tai tekemällä siitä heikosti kannattavaa?

Suomessa on vahva perinne, jossa nähdään, että yhteiskunnan pitää suojella yksilöitä kaikilta heidän terveyttään uhkaavilta tapahtumilta, ilmiöiltä, toimenpiteiltä tai aineilta. Me olemme olleet erittäin lahjakkaita institutionalisoimaan tämän ajattelutavan erilaisiin lupakäytäntöihin, turvallisuuslisensseihin ja käyttörajoituksiin. Jokainen rakentaja tietää tämän moninkertaisesti.

Moni näistä käytänteistä luo näennäisturvallisuutta ja lisää kustannuksia. Tien laidasta roskia keräävä työntekijä tietää ilman tieturvakorttiakin, että ajoradalla voi jäädä auton alle.

Elämä on täynnä riskejä. Jos ulkoistamme ne kaikki yhteiskunnalle, joudumme maksamaan siitä kaksi hintaa. Ensimmäinen hinta on oman valinnanvapauden kaventuminen. Toinen hinta on palveluiden ja tuotteiden kallistuminen. Luvat, kiellot ja turvakortit maksavat rahaa ja lisäävät tuotteiden ja palveluiden hintaa kukin omalta pienen pieneltä osaltaan. Hyvin tarkoitusten aluskasvillisuudesta muodostuu kuristava viidakko.

Taksipuolueelle auton kuljettaminen on rakettitiedettä

Kahden lapsen isänä olen vuosikausia kyydinnyt autollani lapsia ja aikuisia. Yleensä perheenjäseniä ja tuttuja, mutta joskus tuntemattomampiakin. Lyhyitä ja pitkiä matkoja, maalla ja kaupungissa. Kukaan kyyditettävistäni ei ole vielä koskaan loukkaantunut. Ainakaan fyysisesti.

Kaiken tämän olen tehnyt pelkän ajokortin suomalla oikeutuksella, kuten muutkin 3,6 miljoonaa suomalaista ajokortin haltijaa.

Se, että ottaisin maksun kyydeistäni, ei tekisi minusta erilaista kuljettajaa - ei turvallisempaa eikä vaarallisempaa.Tuskin tekisi muistakaan 

Navigaattoreiden ja muun teknologian myötä auton ajaminen ei koskaan ole ollut niin helppoa ja turvallista kuin se on nykyään. Henkilöautoilijoiden liikennekuolemat ovat puolittuneet viimeksi kuluneen 25 vuoden aikana.

Henkilöauton ajaminen paikasta toiseen ja sillä ihmisten tai tavaroiden kuljettaminen ei ole rakettitiedettä eikä neurokirurgiaa.

Silti taksin kuljettaminen on tiukasti luvanvaraista ja lupien määrää pitää säädellä.

Tämä johtuu siitä, että Suomessa vaikuttaa taksipuolue.

Taksipuolueeseen kuuluu lukuisa joukko ihmisiä todennäköisesti kaikista eduskuntapuolueista - toisista vähemmän, toisista enemmän. He kaikki kuuntelevat herkällä korvalla Taksiliittoa, joka on tunnetusti innokas ja lahjakas lobbauksessaan. Jotkut kuuntelevat omaa luotettua taksikuskiaan, kuten Timo Soini.

Maaseudulla taksipuolue kannattaa pienten koulujen lakkauttamista, koska keskittäminen lisää koulukyytejä. Äärimmillään taksipuolue on huolissaan petojen aiheuttamasta vaarasta ja vaatii koulukyytejä ovelta ovelle.

Taksipuolue varoittaa Uberista ja Ruotsin esimerkistä. Taksipuolue pelkää, että kyydit loppuvat syrjäseuduilta ja kaupunkien öisiltä kulkijoilta. Samaan aikaan taksipuolue sanoo, että kyytien hinnat nousevat kattoon ja kuljettajien tulot romahtavat lattiaan.

Taksipuolueen talousnerot eivät selvästikään ole istuneet kansantaloustieteen johdantokurssilla, jossa opetettiin, että markkinataloudessa hinta on informaatiota.

Tämän ymmärsivät taloustieteilijät 1700-luvulla, jolloin he alkoivat arvostella suljettua ammattikuntalaitosta. He päättelivät, aivan oikein, että hinta asettuu kysynnän ja tarjonnan perusteella oikealle tasolle: korkea hinta lisää tarjontaa, matala lisää kysyntää.

Elinkeinonvapaus koitti 1800-luvulla ja talous kasvoi. Kuin jäänteenä vanha maailmasta meillä on taksit ja apteekit. Molempia puolustetaan julkisen palvelun velvoitteella ja molempien avaamista kilpailulle vastustetaan 1700-luvun liberaalin taloustieteen edellä selostetun perusmekanismin täysimääräisellä ymmärtämättömyydellä.

Tässä ilmapiirissä toivotan vilpittömästi onnea liikenneministeri Anne Bernerin esitykselle.

Pelko ja viha politiikassa

Neljä vuotta ja 62 blogikirjoitusta sitten, tammikuussa 2012 presidentinvaalit sysäsivät minut kirjoittamaan ensimmäisen P niinkuin politiikka -blogini. Olen yhä sitä mieltä, että "Pöö - ei ole mitään pelättävää" on tärkeä viesti, vaikka jotain pelättävää olisikin.

Keskimäärin puolentoista blogin kuukausivauhtia edenneen bloggaamisen myötä huomaan, että pelko, viha ja epäluulo ovat politiikan teemoina tulleet koko ajan tärkeämmiksi pohdinnan aiheiksi.

Kansa pelkää muutoksia ja muuttajia. Poliitikot ja puolueet pelkäävät kansaa. Kansalliset populistit EU-yhteistyössä ja erikseen sekä venäläistaustaiset disinformaatiohyökkääjät myös edellisiä hyväksikäyttäen heittävät bensaa liekkeihin. Siinä on pelonkehä pohdittavaksi.

Europopulistit etenivät puolitoista vuotta sitten eurovaaleissa ja Le Pen varjostaa Ranskan tulevia presidentinvaaleja. Britannia tuskailee populistien paineessa tehdyn kansanäänestyspäätöksen kanssa. Suomessa puhutaan vihapuheesta ja someraivosta, joka leimahtaa lähes jokaisesta väärinymmärretystä viestistä.

Lisäksi on terrorismi. Pelko on hiipinyt omaan arkiympäristööni Pariisin viimevuotisten terrori-iskujen jälkeen. Pelkään tottuvani Brysselin kaduilla, asemilla ja EU-instituutioiden edessä partioiviin aseistettuihin sotilaisiin. Pelkään, että pelosta tulee uusi normaali.

Nämä todelliset ja kuvitteelliset, tahattomat ja tarkoitukselliset pelot ohjaavat politiikan suuntaa. Kansalaisvapauksia kuten vapaata liikkuvuutta ja oikeutta yksityisyyteen rajoitetaan turvallisuuden nimissä. Vastaavasti turvallisuuden vahvistamista vastustetaan edellisiin vedoten. Suuri kiista käydään ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta, jota avoin tai verhottu rasismi uhkaa.

Mutta pelko ei ole vain pahasta. Se voi ajaa tekemään myös sen mikä on välttämätöntä. Parlamentti ja neuvosto tekivät sovun matkustajatietorekisteristä (PNR) vajaat kolme viikkoa Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Sovun edellytyksenä oli, että parlamentin vasemmisto lopetti esityksen vastustamisen. Merkitys kansalaisten yksityisyydelle on minimaallinen suhteessa turvallisuushyötyyn.

Useimmiten kuitenkin käy niin, että pelko lamauttaa. Olisiko jopa käynyt niin, että vastuullisten puolueitten maalaama uhkaava tilannekuva siitä, mitä Suomessa seuraa ellei rakenteellisia uudistuksia ja säästötoimia toteuteta, olisi myös vähän lamauttanut suomalaisia?

En ole eri mieltä hallituksen kanssa rakenneuudistusten tarpeesta, mutta ehkä politiikan olisi aika alkaa tarjota henkistä elvytystä ja sysätä pelkoa syrjään. Erityisesti Kokoomus on ollut hyvä puhumaan mahdollisuuksista. Sen pitäisi olla sitä edelleen.

Isommassa mittakaavassa pelon nousu asialistan määrittäjäksi tarkoittaa myös sitä, että pelon lietsomiseen on kiinnitetttävä vakavaa huomiota. Ketkä levittävät pelkoa, millä menetelmillä ja välineillä ja millaisin motiivein? Tämän tuominen näkyväksi tyhjentää ainakin osan pelon käyttövoimasta. Karhua pitää kutsua sen oikealla nimellä.

Siksi on tärkeää, että kansalaisyhteiskunta, viranomaiset ja tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota muun muassa informaatiosotaan, väkivaltaa suosiviin ääriliikkeisiin ja muihin poliittista sekasortoa tavoitteleviin ilmiöihin ja toimijoihin.

Poliisi ja uusnatsit: Viestintämälli vai asennevamma?

Jos jossain olisi joku riittävän arvovaltainen henkilö tai muu taho, joka voisi keskustella poliisin edustajien kanssa vakavasti siitä, miten ja millä sävyllä viestitään, niin kokous olisi jo kannattanut aloittaa.

Poliisi tiedotti tänään uusnatsien katupartiosta tiedotteella, jossa poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaiselta kaatui nilkoille viestinnällinen laskiämpäri. Hän toteaa tiedotteen mukaan, että "talkootyötyyppinen vapaaehtoistyö on kannatettavaa. On erittäin hyvä, että kansalaiset ovat kiinnostuneita alueensa turvallisuuskysymyksistä ja haluavat edistää ympäristönsä turvallisuutta ja viihtyisyyttä."

Joensuun, Porin, Oulun, Tampereen, Lahden, Kemin ja Hyvinkään kadulla partioivat, ovat partioineet tai ovat aikeissa partioida Soldiers of Odin -tunnuksiin pukeutuneet Suomen Vastarintaliikkeen jäsenet. SVL sanoo olevansa "isänmaallinen valkoisen Suomen puolesta taisteleva järjestö." Sen jäsenissä on ihmisiä, jotka sanovat itseään kansallissosialisteiksi. Tutkijatohtori Tommi Kotonen toteaa järjestön olevan "kansallissosialistista maailmankatsomusta tunnustava". Ennen näitä sanottiin uusnatseiksi. Sana on minusta edelleen aivan sovelias.

Käsi ylös, kuinka monen viihtyisyyttä näiden uusnatsien katupartiot lisäävät? Kiitos, Hitler-tervehdykset saa laskea.

"Poliisihallituksen näkemyksen mukaan toiminnalle ei ole lain mukaan estettä, sillä liikkumisen vapaus on taattu kansalaisille jo perustuslaissa." Poliisi ei pohdi sortaako uusnatsipartioiden liikkumisen vapaus esimerkiksi niiden ihmisten liikkumisen vapautta, jotka kokevat valkoisen Suomen puolesta taistelun henkilökohtaisena rasistisena uhkauksena.

Joensuun poliisi sanoo katupartioista, että "Meidän puolestamme homma saa jatkuakin". Asikkalassa, jossa partiointia tekee Asikkalan Turva -niminen poliittisesti sitoutumattomaksi itsensä ilmoittava järjestö, sanoo poliisi, että "lailliset turvallisuutta edistävät toimet ovat tervetulleita".

"Tärkein tehtävä, jos sitä harrastetaan, on toimia havaintojen tekijänä ja osaltaan tietyn alueen ennalta estävänä rauhoittajana", sanotaan Poliisihallituksen tiedotteessa. Minusta tämän lauseen voi lukea niinkin, että poliisissa nähdään, että uusnatsien partiot voisivat rauhoittaa tiettyjä alueita.

Poliisien viestinnästä ilmi se, että poliisi ei näe mitään oikeudellista perustetta katupartioinnin kieltämiselle. Poliisi opastaa kuin isoveli hätäistä pienempäänsä pysymään rauhallisena, mutta silti valppaana.  

Sen sijaan poliisi ei näe - tai ei ainakaan osaa viestiä sitä, että kaikkien kansalaisten kokema turvallisuus ei näistä valkoisen vallan katupartioista lisäänny, päinvastoin. Jos virkavastuulla ja kansalaisten luottamuksen varassa toimiva poliisi ei näe tätä ristiriitaa, niin se samalla heikentää omaa luottamustaan.

Semminkin niin käy, kun Ylijohtaja Kolehmainen rakentaa tiedotteessaan yhteistyölle sillan uusnatsien partioiden ja poliisin välille: " Turvallisuuden ylläpitoon osallistumisen pitää kuitenkin olla viranomaisjohtoista ja viranomaistoimintaa ainoastaan tukevaa." Kyllä partiomies toisen tunnistaa, niinkö?

Toivon todella, että kyseessä on tilapäinen organisatorinen kommunikaatiorajoite eli viestintämälläys eikä suurempi asennevamma.