Nimistöbrändäystä kunnille

Suomalaiset kunnat ovat nimistön perusteella vähän tylsiä paikkoja. On järviä, jokia, niemiä, vesiä ja mäkiä eikä kukaan oman maakunnan ulkopuolella osaa sanoa oliko tämä Pielajärvi tai Niemivesi nyt Keski-Pohjanmaalla vai Ylä-Savossa vai jossain aivan muualla.  

Kuntaliitokset antaisivat kunnille oivan tilaisuuden uudelleenbrändäykseen yksilöllisten ja paremmin kuvaavien nimien myötä. Liitoskuntien nimiaineksia ennakkoluulottomasti hyödyntävä uusi nimi heijastelisi kunnan sielunmaisemaa pelkän maantieteellisen maiseman sijaan.

Esimerkiksi oman kotikuntani Kerimäen liittäminen Punkaharjuun ja Savonlinnaan olisi tarjonnut mahdollisuuden muuttaa koko uuden kunnan nimeksi Kepunlinna. Esimerkki puhunee puolestaan.

Jotta vähävaraisten kuntien ei tarvitsisi tuhlata veroeurojaan kalliisiin konsultteihin, joiden ehdotuksena olisi nimiä, jotka voitaisiin sekoittaa valtion liikelaitoksiin tai ammatillisiin oppilaitoksiin kuten vaikka Vitella tai Analia, niin tarjoan tässä aivan vapaasti ja veloituksetta kuntapäättäjien käyttöön muutamia ehdotuksia tulevia liitoksia varten.    

Ylä-Karjalassa valtuustot äänestävät neljän kunnan yhdistymisestä. Lieksa, Nurmes, Juuka ja Valtimo muodostaisivat Pielisjärven kunnan. Taas tulisi yksi uusi järvi kymmenten järvien nimistöön.

Jullinuvan nimestä puolestaan heijastuisi se avoimuus, jolla Lieksassa maahanmuuttajat otetaan kantaväestön syleilyyn. Samalla se peilaisi sitä ikiaikaista tietoa, joka jo minulle 80-luvulla Joensuussa kerrottiin, että jos ei viikonloppuna missään mitään tapahtunut, niin ainakin Valtimon Rumon kylällä oli miestä puukolla tökätty. Historia kohtaisi nykyisyyden.

Tai ajatellaanpa mikä moderni ja kantaaottava nimi saadaan Leppävirran ja Varkauden yhdistelmästä!  Ei pelkästään Vesistö- tai Metsärikos, vaan suuremmalla, uljaammalla ja yleisemmällä tasolla: Ympäristörikos! Sieltä sitten ponnistaisi kunnallisvaaleihin muun muassa Vihreiden paikallisosasto Vihreä Ympäristörikos!

Etelä-Karjalassa koko maakunnan kokoinen uusi liitoskunta olisi tietysti Limapala. Tai jos Suomenniemeä ei unohdeta, niin Suolimapala. Sellaista paikkakuntaa ei kukaan unohtaisi vaikka kuinka haluaisi!  

Toisaalta voihan nuo periaatteet myös unohtaa ja ulkoistaa koko nimeämisen, jolloin siitä saisi oivan tulonlähteen veronmaksajien tuskaa helpottamaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei tarvitse edes vaihtaa opastekylttejä kun niissä muutoinkin lukee vain Kehä I länteen tai itään! Tervetuloa sitten Koff-Cityyn, Ikea-Finlandiaan tai Microsoft-Cloudiin!

Hauskaa Vappua!

 

 

EU-kliseitä - etäinen ja sekava

EU-aiheisissa lehtijutuissa ja erilaisissa keskusteluissa törmää ylitse muiden kahteen kliseeseen, jotka myös Helsingin Sanomat toisti tämän aamun pääkirjoituksessaan.

Ensimmäinen kliseistä on se, että "äänestäjät pitävät EU-parlamenttia etäisenä." Lehti kertoi myös syyn sille: "Siitä kertoo sekin, että europarlamentaarikoksi valittu käytännössä katoaa heti valintansa jälkeen kotimaan julkisuudesta."

Sitä Hesari ei kertonut, että suomalaisia kirjeenvaihtajia Brysselissä nostamassa meppejä julkisuuteen on enää puoli tusinaa, kun kymmenen vuotta sitten heitä oli tuplasti. Ei sitäkään, että politiikan toimituksia on supistettu ja politiikalle annettu palstatila on kutistunut. Ei ihme, että mepit katoavat.

Samalla voi kysyä montako tuntematonta ja kadonnutta kansanedustajaa eduskunnassa on? Jos taas meppien vertaaminen ministereihin on reilumpaa, niin silloin pitää kysyä toimittajiltakin, miksei käsi ojenna mikrofonia ja haastattelunauhuria mepin eteen silloin kun kommentille olisi sijaa?

Siihen en usko, että etäisyys olisi olennaisesti maantieteestä johtuva ongelma. Toki myönnän, että tässä suhteessa minulla voi olla vakava näköharha. Matka-aika Brysseliin Helsingistä on kaksi ja puoli tuntia. Junalla ehtii siinä ajassa Imatralle. Tietääkseni Imatralla ei päivitellä, että eduskunta on niin etäinen.

Etäisyys viitanneekin henkiseen etäisyyteen. Eduskuntatalo on suomalaisille tuttu jo rakennuksena päivittäisistä uutiskuvista, koulutunneilta ja aika moni on talossa myös käynyt. En tiedä kuinka moni tietää miltä Euroopan parlamentti näyttää, mutta useamman soisi talossa vierailevan.  

Toinen henkisen etäisyyden mitta on talon toiminnan tunteminen. Tässä tullaankin toiseen kliseeseen, joka kuuluu Hesarin sanoin: "Unionin päätöksenteko näyttää kansalaisten silmissä varmasti sekavalta."

Päätöksenteko näyttää sekavalta, jos se näytetään sekavasti. Se myös näyttää sekavalta, jos hoetaan koko ajan, että se on sekavaa.

Päätöksenteko mystifioitiin 90-luvulla

Väitän, että meitä suomalaisia vaivaa yhä liittymisvaiheessa tapahtunut EU:n päätöksenteon mystifiointi. 90-luvun tuoreella jäsenmaalla oli EU-eliitti, josta osa alleviivasi omaa asiantuntemustaan käyttämällä kansalaisille tuntematonta euroslangia ja selittämällä päätöksentekoa vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Tosin täytyy myöntää, että Unionin rakennekin on noista ajoista selkeytynyt, muun muassa Lissabonin sopimuksen myötä.

Väitän kuitenkin aina, että perusrakenne ei ole monimutkainen: EU:n yleistä etua ajavalla komissiolla on aloiteoikeus ja kansalaisia edustava parlamentti yhdessä jäsenmaita edustavan neuvoston kanssa hyväksyy lainsäädännön. Monimutkaista siitä tulee yksityiskohdissa, mutta ei sekään ylivoimaista rakettitiedettä ole. Ongelma on useammin siinä, että media vetää mutkat suoraksi.

Parlamentin tai neuvoston omat kannat uutisoidaan usein lopputuloksena ennen kuin instituutiot ovat päässeet yhteiseen kantaan. Komission esityksistä tai jopa keskustelualoitteista uutisoidaan joskus kuin ne olisivat EU:n päätöksiä. Jopa parlamentin oma-aloitemietinnöistä uutisoidaan välillä tyyliin: "EU vaatii..."

Se, että instituutioilla on joskus tarve korostaa omaa rooliaan päätöksenteossa, ei tietenkään selkeytä kuvaa. Myönnän, että tässä olisi parantamisen varaa. Mutta EU-sensaatioita metsästävät otsikkonikkarit käyttävät myös jokaisen tilaisuuden hyväkseen kertoakseen vaikkapa, että EU kieltää ilmapallot lapsilta.

Joskus on myös peilin vika, että kuva on vino

Eurovaalien oheiskohinaa

Vaalien lähestymisen huomaa myös etujärjestöjen kuhinasta. Eurovaalien alla ymmärrettävän moni haluaa kertoa ehdokkaille ja puolueille omat kantansa tärkeisiin kysymyksiin.

Hyväksi havaittu tapa on ollut esittää kysymyksiä. Mitä mieltä puolueenne/parlamenttiryhmänne/ehdokkaanne on näistä meidän edunvalvontamme alaan kuuluvista tärkeistä asioista? "Pitäähän mielestänne kehitystä edistää", kysyy kehityksenedistämisen neuvottelukunta. Vastausten perusteella voidaan esitellä kehitysmyönteisimmät ehdokkaat.

Vaikutan, siis olen, on edunvalvojan motto. Osalla se kääntyy muotoon "ruikutan, siis olen". Ellei edunvalvoja näytä olevan valveilla aina ja kaikkialla, hän voi pelätä, että hänet unohdetaan. Jäsenistö voisi jopa kysellä, eikö meidän asialle mitään tehdä.  Niin silloinkin, vaikka valvottavana olisi varsin niukasti etuja.

Tämä kaikki juohtui mieleeni, kun käteni yhytti OAJ:n esitteen "Europarlamenttivaalit 2014". Kaikki kunnioitus hyvälle edunvalvontajärjestölle, mutta esitteen viesti kiteytyy yhteen pallukkaan ja se kuuluu: "vastuu koulutusasioista tulee kuulua jäsenmaille itselleen."

No niinpä. Euroopan parlamentti ei voi muuttaa perussopimuksia, joten eurovaaleissa ei päätetä koulutusasioiden siirtämisestä unionin kompetenssiin. OAJ:n keskeinen vaatimus ei siis liity eurovaaleihin, vaikka niin näyttääkin!

Suurin piirtein kaikki muu paperissa on sellaista, jonka jokainen on valmis hyväksymään, kuten että europarlamentaarikkojen on oltava aktiivisesti vuorovaikutuksessa järjestöjen kanssa, tutkimukseen on sijoitettava ja että opettajien koulutustason on oltava korkea.  

Älköön nyt OAJ:lainen opettajakunta ottako hernettä sieraimeensa, olen toki sitä mieltä, että opettajat ja heidän etujärjestönsä ovat kovin tärkeitä. Käytän vain OAJ:ta esimerkkinä siitä oheiskohinasta, joka eurovaaleihin liittyy. Olen nimittäin aivan varma, että vastaavia esimerkkejä tulee muitakin, ellei jo ole tullut.

Oheiskohinan luoma harha on, että äänestäjät - ehkä jopa eräät kokemattomammat ehdokkaatkin -  jättävät havaitsematta mistä näissä vaaleissa päätetään ja mistä ei. Kun puhutaan siitä minkä asioiden pitäisi olla unionin tai jäsenmaiden päätösvallassa, olisi syytä muistuttaa myös siitä, että oikeastaan siitä pitäisi puhua eduskuntavaaleissa! Hallitukset keskenäänhän perussopimusta muokkaavat!

Ymmärrän, että vaalit ovat oiva aika muistuttaa, että mekin olemme olemassa. Joskus tulee vain mieleen Kummelien laulunsanat: "antakaa kun määkin huudan, määkin olen kännissä."

Tarvitseeko demokratia konsultteja?

Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta mihin kannattaisi mennä, ollaan hukassa. Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta, miten päästään parhaiten siihen satamaan, johon on päätetty mennä, ollaan viisaasti vesillä. Ja jos paatin kippari käyttää luotsia, joka tuntee vedet huonommin kuin hänen perämiehensä, ollaan vaaran äärellä. 
 

Politiikan ja ulkopuolisten konsulttien suhde näyttää samalta. Ellei päämäärä ole tiedossa, ei sitä tietoa kannattaisi ulkopuolelta ryhtyä ostamaan. Ja jos ulkopuolelta ostettu tieto on heikompaa ja kalliimpaa kuin organisaatiossa oleva, ollaan jälleen hukassa. 

Asia juohtui mieleeni, kun eilen luin eilen  Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjan Konsulttidemokratia: Kuinka valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton.

Kirjoittajat käsittelevät oivaltavasti ja analyyttisesti sitä kuinka julkinen valta on ulkoistanut ajatteluaan konsulteille ja samalla tyhmentänyt itsensä. Ulkoistaminen ei ole useinkaan ollut edes säästöä, sillä monissa tapauksissa töiden siirtäminen konsulteille on käynyt kalliimmaksi kuin töiden teettäminen virkamiehillä. samalla organisaatiot ovat menettäneet oman tietonsa ja joutuneet konsulttien armoille.

Loppukuvana lukijan mieleen nousevat vanhat konsulttivitsit. Konsultti kusettaa enemmän kuin korillinen kaljaa. Ja mitä yhteistä on konsultin kesämökillä ja hänen urakallaan? Kustavissa molemmat!

Mutta entä tilanteet, joissa asiantuntemusta kannattaa ostaa? Julkisella sektorilla on koko joukko hankkeita, joiden pohjaksi tarvitaan erikoisosaamista, josta kannattaa maksaa juuri selvityksen verran - ei enempää, muttei vähempääkään. Tällainen konsulttityö on parhaimmillaan luotsin käyttämistä. Luodataan karikot ja osoitetaan erilaiset väylävaihtoehdot sekä niiden hyödyt ja haitat. Tällaista hyvä ja hyödyllistä konsultin käyttöä kirjoittajat eivät mainitse.

Se mistä olisin eniten huolissani on, jos ei suunnastakaan ole hajua. Onko politiikka muuttunut niin, että sen on aiempaa vaikeampi muotoilla tavoitteitaan? Ja jos, niin mistä muutos johtuu?

Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, niin ensimmäinen ja helpoin vastaus toiseen kysymykseen on maailman monimutkaistuminen. Se on myös kirjoittajien mukaan yleinen perustelu konsulttien käytölle. Jonkun etu myös on joskus kuvata maailma mahdollisimman monimutkaiseksi.  

Toinen pohdinta koskee politiikkaan hakeutumisen motiiveja. Yltiöpolitisoituneille takavuosikymmenille katsova politiikan tarkkailija voisi arvioida, että yhteisten tavoitteiden sijaan politiikasta on tullut henkilökohtainen uravalinta, jota motivoi oma menestys. Yhteiset tavoitteet ovat silloin vain väline omille urasuunnitelmille.  

Kolmas pohdinta koskee tavoitteenasettelun mekanismeja. Vielä takavuosina puolueilla oli milloin vilkasta, milloin vähemmän vilkasta ohjelmatoimintaa ja henkilövalintojen yhteydessä käytiin keskustelua politiikan suunnasta. Puheet tahtotilasta ja tavoitehorisontista olivat tarpeettomia, kun väännettiin kättä siitä mikä on valtion rooli suhteessa yksilön vapauteen ja valinnan mahdollisuuksiin.

Jos puolueiden jäsenillä ei syystä tai toisesta ole välineitä ohjelmalliseen keskusteluun, ei sitä mahdollisuutta ole puolueiden välilläkään.

Ja neljänneksi, onko politiikka siiloutunut ja professionalisoitunut sektorikohtaiseksi managerialismiksi, jossa esimerkiksi koulutuspolitiikan ammattilaiset eivät keskustele vaikkapa sosiaali- ja terveyspolitiikan ammattilaisten kanssa? Ovatko yleispoliitikot käyneet uhanalaisiksi?

Mitä useampaan kysymykseen vastaus on kyllä, sitä suurempi tila jää politiikan tavoitteiden ulkoistamiselle. Konsulteista tulee kippareita, jotka sanelevat sekä sataman, että päättävät kurssin sinne. Se kai ei ollut politiikan tarkoitus.

 

Tutkimaton Eurooppa - Verkkouutisten blogi

Tutkimattomia ovat EU:n tiet. Ja tutkimattomina ne pysyvätkin, jos suomalaistutkimuksen mukaan suunnistaa. Korkeintaan päätyy Venäjälle.

Suomen vähäisestä EU-tutkimuksesta nimittäin huomattava osa keskittyy ulkopolitiikkaan ja ulkosuhteisiin ja niissä erityisesti itäiseen ulottuvuuteen ja Venäjään. Tämä taas johtuu siitä, että Eurooppa-tutkimusta tehdään kovin, kovin vähän Ulkopoliittisen instituutin ulkopuolella. Sen lisäksi tutkimusta tuottavat lähinnä vain Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto sekä Tampereen yliopiston Jean Monnet keskus sekä muutama yksittäinen tutkija. Lisäksi on vielä Eurooppa-oikeutta Itä-Suomen yliopistossa ja ehkä vähän muuallakin. Anteeksi, jos olen unohtanut jonkun.

Kukaan ei näytä tutkivan sitä, miten erilaiset seikat vaikuttavat EU:n instituutioiden ja Suomi-nimisen jäsenmaan suhteisiin. Pohdinnan alla ei näytä olevan sekään, miten instituutioiden väliset suhteet ja EU:n politiikat muotoutuvat ja ovat muuttuneet esimerkiksi Lissabonin sopimuksen myötä.

Helsingin yliopiston suuntautumisesta kertoo se, kuinka valtiotieteellisen tiedekunnan parin viime vuoden ainoissa EU-aiheisissa väitöksissä pohdittiin kehityspolitiikan alisteista asemaa talouspolitiikalle sekä sitä, kuinka kansalaisaktivismi on Länsi-Afrikan voima EU:n kanssa käytävissä talousneuvotteluissa. Euroopan parlamenttia koskevia graduaiheita on Eurooppa-verkoston mukaan jokunen opiskelija miettinyt, muttei kukaan niihin vielä tarttunut.

Euroopan parlamenttia koskevasta ajankohtaisesta kuvauksesta on olemassa lähinnä Upin johtajan Teija Tiilikaisen kaksi artikkelia. Toivottavasti EU-vaaleja myöhemmin keväällä kommentoivat päivystävät dosentit ovat pitäneet parlamentin toimintaa ja dynamiikkaa koskevat tietonsa ajan tasalla.

Ei ole pelkästään vähälukuisen EU-poliitikkojen joukon eikä edes median vika, jos EU-asioista ei keskustella. Vähästä tutkimuksesta nousee kovin vähän keskustelunaiheita. Ja vielä vähemmän sitä nousee siksikin, että poleemisten tutkijoiden keskuudessa tarvittaisiin Esko Antolan kaltaisia keskustelijoita.

Tutkimuksen ohella voi huolta kantaa myös yliopistollisesta opetuksesta. Helsingin yliopistossa on maisteriohjelma, mutta missä mennään muissa yliopistoissa? Jos EU:n toiminnan perusasiat ovat joskus hukassa, niin ei ihme, niin vähän niitä opetetaan!

Yliopistojen tehtävänä kautta aikojen on ollut virkamieskunnan koulutus. Ei olisi meille tippaakaan haitaksi, että kouluttaisimme ihan itse vähän isomman siivun EU-virkamiehiä. Suomalaistakin aika moni hakee oppinsa nyt esimerkiksi Belgian yliopistoista.

Kolmas ja olennainen asia on tietysti se, että tutkimus antaa välineitä poliittiseen päätöksentekoon. On perin merkillistä, että emme tarkasti analysoi sitä miten meidän keskeinen päätöksentekofoorumimme toimii ja mikä ylipäänsä siihen toimintaan vaikuttaa.

Huojentavaa ei ole sekään, että en ole huolessani yksin. Olen muutaman viime päivän kuluessa esittänyt kysymyksen suomalaisen Eurooppa-tutkimuksen tilasta aika monelle erilaisissa ja eri tahoilla asiantuntijatehtävissä Brysselissä toimivalle suomalaiselle ja kaikilla on ollut sama näkemys: heikolta näyttää!

(Julkaistu Verkkouutisten blogissa 16.1.2014)

Me ollaan lobbareita kaikki

Yle uutisoi eilen kuinka suomalaisia oikeusoppineita huolettaa lobbauksen lisääntyminen. Ratkaisuksi haettiin lobbarirekistereitä, rikoslain pykäliä tai rajoituksia politiikan parissa toimiville siirtyä edunvalvonnan puolelle. Mutta hei, mehän ollaan lobbareita kaikki. Kyse on näkökulmasta, eikä ahtain katsanto ole aina paras.

Työskenneltyäni jokusen vuoden Euroopan Parlamentissa olen ottanut sekä itse vastaan lobbareita että ollut itse lobbaamassa päähenkilöideni asiaa. Lisäksi olen pohtinut paljon ja usein sitä, mitä on lobbaaminen ja kuka on lobbari. Parlamentin näkökulmasta lavein tulkinta on nimittäin se, että olemme kaikki lobbareita toinen toisillemme, kun esimerkiksi avustajina,  neuvonantajina tai meppeinä yritämme vakuuttaa toinen toisiamme tukemaan tai vastustamaan joitakin esityksiä.

Parlamentin näkökulmasta talon ulkopuolisia lobbareita ovat yhtä lailla kansalliset edustustot, jotka ajavat jäsenmaittensa asiaa kuin kansalaisjärjestöt, yritykset, lobbaustoimistot ja eurooppalaiset edunvalvontajärjestöt.

Ja onko lobbari vain se, joka yrittää vaikuttaa politiikkaan oman toimeksiantajansa tai taustatahonsa taloudellisen intressin vuoksi? Entä ne, joilla on ideologiset tai uskonnolliset motiivit ja siksi pyrkivät vaikuttamaan ministerin tai kansanedustajan mielipiteeseen?

Suomessa on vain "asiantuntijoita"?

Näkökulma on oikeastaan paljon selkeämpi Brysselissä kuin kotisuomessa, jossa suurta osaa lobbareista ei nähdä lobbareina lainkaan. Eikö kuntapäättäjä, joka puhuu kansanedustajalle oman kuntansa puolesta ole lobbari? Ja eikö yhteiskunnallisia kytköksiä omaavan tutkimuslaitoksen ekonomisti, joka kertoo eduskuntaryhmälle talousennusteen, ole hänkin lobbari? Työmarkkinajärjestön juristi, joka esiintyy asiantuntijana eduskunnan valiokunnassa, on aivan varmasti? Ehkä jopa asiasta mielipiteensä lausuva professorin virassa työskentelevä oikeusoppinut voi olla jossain olosuhteessa lobbari - ainakin silloin jos vaatii perusteellisempaa tutkimusta ja tutkimusrahoitusta.

Ei voi olla myöskään niin, että politiikan maailmasta yritysmaailman edunvalvontaan siirtyminen olisi tuomittavaa, mutta vaikkapa kansalaisjärjestössä toimiminen olisi ongelmatonta. Loogisesti pitäisi kysyä pitäisikö poliitikkoja ylipäätään estää osallistumasta kansalaisjärjestöjen johtotehtäviin, koska näissä rooleissa he edistävät järjestöjensä asiaa? Yhtä lailla kunnallisena tai maakunnallisena vaikuttajana toimivat ministeri tai sellaiseksi siirtyvä voi kohdata saman kysymyksen. 

Jos katsotaan, että kaikki voivat olla jossain tilanteessa lobbareita, nähdään kuinka mahdotonta on luoda kattava lainsäädäntö sääntelemään lobbarien toimintaa. Vaihdetaan siis näkökulmaa ja katsotaan nykyistä lainsäädäntöä ja poliittisen järjestelmän toimintaa.

1. Korruptio on laitonta, joten sitä ei enää tarvitse uudelleen kriminalisoida. Valvotaan lakeja ja tehdään niihin korjauksia, jos tarvitaan. Lobbaus ei ole korruptiota, joten kutsutaan asioita niiden oikeilla nimillä.

2. Esteellisyydestä on säädetty laissa. Hallinnon luottamuksen ja puolueettomuuden turvaamiseksi on syytä noudattaa lainsäädännön henkeä.  

3. Valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti. Mitä demokraattisempaa, hajautetumpaa ja avoimempaa päätöksenteko on, sitä pienempi on vallan turmeltumisen ja sen myötä korruption riski. Omaa lainsäädäntöä ei voi ostaa, jos siitä joutuisi maksamaan liian monelle ja jos lisäksi kiinnijäämisen riski olisi ilmeinen. Harvainvallassa tilanne on toinen.

4. Hallinnon yksinkertaisuus vähentää asiantuntijoiden tarvetta. Mitä selkeämpiä poliittiset päätöksentekoprosessit ovat, sitä useampi voi niihin vaikuttaa ja sitä vähemmän tarvitaan prosessuaalista asiantuntemusta. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa prosesseja on vaikea hallita tai edes ymmärtää ja toisaalta työnjako on pitkälle eriytynyt - lobbareille on siis kysyntää.

Joskus tarvitaan ammattilaista 

EU:n päätöksenteko ei ole rakettitiedettä, mutta joskus yksityiskohdat ovat sellaisia, että pelkällä lukion yhteiskuntaopin oppimäärällä ei niiden perässä pysy. Silloin tarvitaan prosessien asiantuntijaa, ammattilobbaria. Aikapulan kanssa taisteleva poliittikkokin arvostaa sitä, jonka esitys on mieluummin pähkinä kuin pähkinäpuu.

Olen myös tavannut niitäkin yritysmaailmassa toimivia ihmisiä, joilta yhteiskuntaopin tunnit ovat jääneet käymättä. Mikäs siinä. Silloinkin on hyvä käyttää asiantuntijaa. Jos kovin laaja ja kasvava kansalaisjoukko jättää yhteiskunnalliset läksynsä tekemättä, niin politiikan asiantuntijoille on nykyistäkin isompaa kysyntää. Ehkä puhu nyt pelkästään vertauskuvin, vaan viittaan ihan oikeisiinkin tuntimääriin.

Ylen jutun perusteella näyttää siltä, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen ammattilaisillekin lobbauksen hahmottaminen on vaikeaa. En missään tapauksessa sanoisi, että lobbaus Brysselissä olisi suhmurointia. Enemmän suhmurointia, absoluuttisesti ja suhteellisesti, olen nähnyt Suomessa.  

Ammattitaitoiseen lobbaukseen kuuluu oman asian tunteminen ja tiivistäminen, päätöksentekoprosessin hallinta ja koko asian asettaminen laajempaan viitekehykseen. Tätä ammattitaitoa olen nähnyt huomattavasti enemmän Brysselissä.


22.1.

Mikael Jugnerin erinomainen kirjoitus samasta teemasta täällä!

Ei yksi gallup hallitusta tee

"Puolueiden kannatuksen vaihtelu on kasvanut reippaasti" otsikoi HS tämän päivän (19.12.) pääkirjoituksensa. Lehden teettämä kannatusmittaus kertoo, että keskusta on pitänyt piikkipaikkansa gallupissa, Perussuomalaiset tulleet alas ja pudonneet kokoomuksen taakse kolmoseksi ja Demarit kirineet hieman edellisestä. Kokoomuksen gallupalamäki näyttää selvästi loiventuneen.

Pääkirjoituksen otsikko saa oikeastaan katetta vain Persujen kannatuskäyrästä, joka on reilun vuoden aikana sahannut reilun parinkymmenen prosentin päällä ja viidentoista prosentin alapuolella. Muitten suurten puolueitten käyrät noudattavat tuttua hallitus-oppositio -kehitystä.

Pienten tai keskisuurten puolueiden osalta ainoa merkittävä muutos oli Vihreiden kannatuksen tilapäinen nousu Haavisto-kampanjan ansiosta. Sekin kannatuslisä on nyt sulanut ja puole palannut normaalitasolleen. Alle kymmenen prosentin sakki paarustaa vakaalla kannatuksella, jossa ei paljon mäkiä ole ylös tahi alas.

Suurten puolueitten kannatus noudattaa yleensä kaavaa, jossa hallituspuolueitten nousu jatkuu jonkin aikaa hallituksen muodostamisen jälkeen. Kun kuherruskuukaudet ovat ohi, käyrät taipuvat laskuun ja oppositio etenee. Tämä kehitys yleensä kulminoituu jossain hallituskauden puolenvälin tuolla puolen ja käyrät kääntyvät taas.

Hesarin gallup antaisi osviittaa, että SDP:n ja Persujen kohdalla käänne on tapahtunut ja Kokoomuksen kohdalla se olisi tulossa. Tuskinpa keskustakaan pitkään jatkaa tätä rataa.

Mitä lähemmäs vaalit tulevat, sitä ponnekkaammin myös hallituspuolueissa aletaan kysyä mikä on opposition ratkaisumalli. Niin aina käy. Ja uskottavan vastauksen löytäminen ei yleensä ole helppoa. Tämän päivän galluppien perusteella en menisi vajaan puolentoista vuoden päässä olevien vaalien tulosta ja varsinkaan hallituspohjaa ennustamaan. Urheiluselostajan sanoin: "kaikki on edelleen mahdollista."

Nykyisen politiikan arvaamattomuustekijä on Perussuomalaisten kannatus, joka vähemmän kuin muut noudattelee vanhoja kaavoja. Ja toisin kuin HS jutussaan arvioi, näyttää käyrien valossa pikemminkin siltä, että Keskustasta Persuihin livennyt joukko olisi palannut kotiinsa - oppositio kisaa siis myös keskenään. Tosin tämä nyt on tietysti pelkkää istumalihastuntumaa. Kannattajien liikettä varmasti tapahtuu myös Kokoomus - Keskusta -akselilla.

Ja muistetaanpa sitäkin, ettei Keskustan nykyinen 23 prosenttia ole vielä mikään kattoa läpäisevä galluptulos. Puolue pärjää aina oppositiossa ja vuosina 1991 ja 2003 johtavan oppositiopuolueen asema toi sille lähes 25 prosentin valtakunnallisen kannatuksen. Ei siis paljoa uutta auringon alla.