Eurooppalainen demaridilemma

Francois Hollanden vaalivoitto Ranskassa uskotteli hetken aikaa eurooppalaisille demareille, että politiikan heiluri olisi liikahtanut keskusta-oikeistosta keskusta-vasemmistoon. Ymmärrän toiveajattelua, mutta todellisuus on toinen.

Maaliskuisessa mielipidemittauksessa Hollande otti ennätyspohjat: vain 27 prosenttia ranskalaisista oli tyytyväisiä hänen toimintaansa - 68 prosenttia tyytymättömiä.

Sama tyytymättömyys näkyy muissakin mittauksissa, tuoreimpana Pew Research, joka on mitannut EU-asenteita kahdeksassa maassa. Vielä viime vuonna 56 prosenttia ranskalaisista oli sitä mieltä, että heidän johtajansa (Sarkozy) teki hyvää työtä EU:n talouskriisin kanssa, niin nyt 33 prosenttia on sitä mieltä, että johtaja (Hollande) tekee saman asian kanssa hyvää työtä.

Merkelin luvut olivat muuten 80 % ja 74 %. Kahdeksasta EU-johtajasta hän selvisi omien kansalaistensa silmissä ja mielissä ainoana, joka sai enemmistön tuen tässä kysymyksessä. Saksalaisten mielissä myös heidän omat talousnäkymänsä ovat vuoden aikana parantuneet.

Samaisessa mittauksessa ranskalaisten suosikkilääke talousongelmiin on jotain aivan muuta kuin Hollanden demaripuolueella: 81 prosenttia haluaisi leikata julkisia menoja pienentääkseen julkista velkaa ja vain 18 prosenttia lisäisi julkista kulutusta piristääkseen taloutta. Suomi ei ollut Pew Researchin mittauksessa mukana.

Sosiaalidemokraatit ovat perinteisesti tukeutuneet vahvaan ja laajaan valtioon useimmissa ongelmissa. Mutta kun ongelmana on julkisten menojen paisuminen, ei vastausta löydy demarien oppikirjoista.

Ehken ei myöskään puolueen aktiiveilta, joista kovin moni saa leipänsä julkiselta sektorilta. Sekä Suomessa että Ranskassa.

 

Eurooppalainen demaridilemma on siinä, että julkisen velkaantumisen ongelma ei ratkea perustamalla uusia virastoja asiaa hallinnoimaan!

 
P.S.  (22.5. )
 

Hyvä muistaa tämäkin Suomesta:

"Demarien kannattajaprofiili on tulevaisuuden kannalta lohduton. Alle 50 -vuotiaat ovat harvassa." Ja kohderyhmäksi on duunarimiesten sijaan otettu toimihenkilönaiset.

Jari Pajunen Kauppalehden yritysblogissa

 

Savonlinna, Kreikka ja talouskuri

Suomalainen kansanhuvi on tämän vuosikymmenen ajan ollut paheksua eteläeurooppalaisia yli varojen elämisestä ja sen perään vaatia, että ei ainakaan meidän varoistamme pitäisi heitä rahoittaa.

Samaan aikaan samassa maassa on pieni Savonlinnan kaupunki. Savonlinnan kaupungin pitää talousarvionsa mukaan tänä vuonna kattaa vajaan kahdeksan miljoonan euron alijäämä. Lainaa on vuoden lopussa vajaan sata miljoonaa euroa. Menoja budjetin mukaan reilut 250 miljoonaa. Valtionosuuksilla näistä katetaan 80 miljoonaa. Velkaantuminen kasvaa, vaikka säästöjä tehdään kaikkialla. Pieni siivu siitäkin koitui, että kouluilta lopetettiin paikallisen sanomalehden tilaukset.

”Kaupungin tulot eivät riitä nykyisen palvelutason ylläpitämiseen”, sanotaan talousarviossa. Kuulostaa siltä kuin joku olisi elänyt yli varojensa.

Kuten suomalaisissa kaupungeissa usein, niin Savonlinnassakin on kaksi jäähallia - toinen keskellä kaupunkia, ja toinen metsän keskellä, Tanhuvaaran urheiluopistolla.

Nyt kaupunkiin halutaan harjoitusjäähalli, joka maksaisi 2,5 miljoonaa euroa. Moni epäilee, että kustannus on alakanttiin. Kaupunki omistaa uuden yhtiön lähes kokonaan ja takaa sen lainan eli siis veronmaksajat kantavat riskin. Lisäksi tulevat käyttökustannukset.

Jäähalli ei ole varsinainen kasvuinvestointi, joka synnyttäisi ympärilleen uutta yritystoimintaa ja toisi kaupunkiin uusia veronmaksajia. Se on investointi yhden harrastajaryhmän harrasteeseen.Ei muuta.

Kun kunta lisää omaa talousriskiään ja heikentää vakavaraisuuttaan ilman, että investointi loisi tulevaa kasvua, sen pitäisi näkyä jollakin tavoin. Rahamarkkinoilla se ei näy rahan hinnan muutoksena niin kauan kuin kunnat eivät voi mennä konkurssiin ja kun ne saavat edullista lainaa yhteisesti omistamansa rahoituslaitoksen kautta. Isossa kuvassa tämä kaikki kuitenkin näkyy suomalaisen julkisen sektorin velkaantumisena. Kansantalous ei kiitä vaikka kumartaa.

Samanlaisia hallinrakentajia on aivan varmasti suomalaisissa velkakunnissa vaikka kuinka. Ihan niissä samoissa kunnissa, joiden samanlaisissa valtuuston kuppiloiden kahvipöydissä samanlaiset hallinrakentamisen ystävät mouruavat eteläisten EU-maiden talouskurin puutteesta. Niin kauan kun vielä valtio tukee turhiakin investointeja liikuntapaikkarakentamiseen annetun tuen kautta, niin niin kauan hankkeita perustellaan (kansan)taloudellisesti kestämättömimmällä perustelulla: kannattaa tehdä kun saadaan toisten rahaa! En tiedä onko tätä perustelua käytetty Savonlinnassa. Muualla olen sen aiemmin kuullut.

Ehkä Suomessakin pitäisi olla sisäisesti samanlainen yhteinen budjettikuri, jota EU:ssa tavoitellaan. Ehkä Suomen valtiovarainministeriön pitäisi vaatia kuntia elämään annetuissa talousraameissa, kuten komissiokin valvoo jäsenmaita. Ehkä tiukat yhteiset säännöt ja sanktiot olisivat yhtä hyviä ja hyödyllisiä sekä EU:ssa että Suomessa ja sen kunnissa. Ja ehkä solidaarisuuttakin tarvitaan vähän molemmissa ettei nyt valtionosuuksista ihan tarvitsisi holtittomillakaan alueilla luopua.

Wahlroosin väärä päätelmä

Björn Wahlroos vertasi tällä viikolla blogissaan Euroopan parlamenttia Teiniliiton kokoukseen. Alex Stubb vastasi omassa blogissaan muun muassa rikkidirektiivin osalta hyvin ja asiallisesti. Kysymys kansallisesta edusta ja parlamentin roolista jäi silti kaihertamaan mieltäni.Wahlroos totesi asiasta seuraavasti:

"Aina viime vuosiin saakka EU:ssa on kunnioitettu jäsenmaiden elintärkeitä intressejä. Parlamentti ei ole säätänyt päästö- tai turvallisuusnormeja, jotka tuottaisivat ongelmia Saksan autoteollisuudelle. Se on myös jättänyt Ranskan viiniteollisuuden rauhaan ja tukenut avokätisesti Välimeren maiden oliiviöljytuotantoa. Mutta rajatessaan pankkiirien bonuksia se toimii Ison-Britannian elintärkeätä intressiä vastaan."

Tästä tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäisenä teoria. EU ei ole monoliitti. Sinä on erilaisia instituutioita, joilla on erilainen rooli. Parlamentin rooli on edustaa eurooppalaisten kansalaisten mielipidettä. Kansallisen edunvalvojan rooli on neuvostolla. EU:n kolminaisuudessa  aloitteet tekevä komissio edustaa "yleistä eurooppalaista etua".

Olisi kovin nurinkurista, jos parlamentti ottaisi tärkeimmäksi johtolangakseen kansallisten etujen valvonnan. Silloin parlamentti voisi järjestäytyä poliittisten ryhmien sijasta kansallisiksi ryhmiksi, jotka ottavat ohjeensa jäsenmaittensa hallituksilta. Sellaisen, neuvoston jatkeena toimivan parlamentin voisi lakkauttaa.

 

Sivuhuomautus: Wahlroosin kannattaa myös katsoa minkä puun juurella haukkuu. Susipäätösten osoite on mieluummin komissio kuin parlamentti ja nuuskasta sovittiin jäsenmaiden kesken laajentumisneuvotteluissa.

Toisena käytäntö. Kun komissio katsoo yleistä etua, se tekee kaavamaisia esityksiä. Yksi valmisteleva virkamies ei voi välttämättä tietää 27 jäsenmaan kokonaisuudessa yhden pienen ja pohjoisen maan uniikkia erityispiirrettä – vaikkapa veneen tervauksen tärkeyttä. Korjausliike tulee neuvostossa ja parlamentissa. Joskus sitä kautta, että kansalaispalautteen ansiosta parlamentissa asia huomataan ensin.

Toinen ja suurempi seikka on, että jokainen poliitikko toki ottaa huomioon omien äänestäjiensä näkemykset. Toki useimmat saksalaismepit haluavat turvata maansa autoteollisuuden – ja sitten toiset heidän maanmiehensä näkevät sen tuhoavan ympäristön! Edun määrittely on aina poliittinen kysymys ja riippuu määrittelijän väristä. Demokraattisessa valtiossa hallituksen enemmistö määrittelee kansallisen edun. Meppi voi ideologiansa mukaan miettiä miten siihen suhtautuu.  

Päättäessään pankkiirien bonuskatosta parlamentti halusi ehkäistä sellaista holtitonta riskinottoa, joka voi horjuttaa koko pankkijärjestelmää. Enemmistön mielestä se oli sekä heidän äänestäjiensä tahdon, että kokonaisuuden edun mukaista.

Kun lisäksi brittikonservatiivit olivat jo heikentäneet omaa asemaansa parlamentissa eroamalla EPP-ryhmästä vuoden 2009 vaalien jälkeen ja perustamalla käytännössä lähes merkityksettömän konservatiiviryhmän (ECR), niin pääministeri David Cameron voi syyttää vain itseään, jos kokee, ettei häntä ole kuultu Britannian kannalta tärkeässä asiassa.  

Kannattaisi mieluummin olla paikalla siellä missä päätöksiä tehdään, kuin rakennella omia hiekkalaatikoita siksi, että äänestäjät niitä tahtovat. Toivottavasti Lontoon Cityn pankkiirit seuraavalla kerralla kertovat suosikkipuolueelleen parempia neuvoja siitä miten hankitaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Ymmärrän ammatillisen solidaarisuuden, jonka perustalta Wahlroos roimii parlamenttia. Tällä kertaa väärä todistus perustuu kuitenkin puutteelliseen tietoon. Samalla siinä on mukana aimo annos unohdusta. Ainakin Lehman Brothersin kaatumisesta alkaen on EU:n poliittisella agendalla ollut pankkiirien suurimpien bonusten leikkaaminen. Parlamentin tahdonmuodostus ei ole voinut kenellekään tulla yllätyksenä.

Ovigate - eli kuinka henkilökohtainen oli joskus poliittista

Osa I - parempien ihmisten puolue

Oli aika, jolloin nuoret Vihreät julistivat, että henkilökohtainen on poliittista. Ajateltiin, että omilla kulutusvalinnoilla voidaan muuttaa maailmaa, pienentää ympäristön kuormitusta, hiilijalanjälkeä, edistää reilua kauppaa - mitä tahansa.

 

Vähänpä tästä on viime aikoina puhuttu. Kun Heidi Hautala narahti harmaasta oviremontista ja siivoojasta, oli hiljaisuuden väri vihreää mutinaa. En ole nähnyt yhdenkään puoluetoverin pohtivan asiaa yleiseltä kannalta. Yhtäkkiä henkilökohtainen ei ollutkaan poliittista.

 

Hyvä niin. Olisiko tullut aika haudata vihreään politiikkaan joskus liittyvä paremmintietämisen ja opettamisen eetos? Ihan vain tunnustaa, että politiikka on politiikkaa ja poliitikot ihmisiä siinä kuin muutkin. Heilläkin on elämä. 

Osa II - hyvien ja pahojen media

Vihreiden lisäksi ovigate on valaissut median kaksoisstandardeja. Politiikassa on hyviksiä ja pahiksia. Tykkäysjanan ääripäissä ovat vihreä älykkönainen ja porvarillinen talousmies.

Muistellaan hetki Ilkka Kanervan tekstarikohua ja sitä seurannutta mediakohua ja lopulta eroa ulkoministerin tehtävistä. Muistetaan, että Kanervan tekstareissa ei ollut mitään laitonta, ei sinne päinkään. Niiden lähettäjä kuitenkin symboloi yhdelle median osalle sukupuolittunutta ja seksististä asennetta niin, että jauhamista jatkui kunnes ulkoministeriä oli pakko vaihtaa. Julkisuuden taakka ja paine kasvoi liian suureksi.

Hautalan remontti kulkee sananmukaisesti harmaalla vyöhykkeellä. Ainakaan minä en tiedä kerrotun perusteella, onko hänen toimintansa laitonta vai ei. Harmaa talous on kuitenkin harmaampaa kuin puutarhanhoitotekstarit, eikä hyviksenä Hautalaan voi tarttua mitään lokaa, joten hän saa jatkaa ministerinä. Median säännöt ovat erilaisia eri poliitikoille. 

 Osa III - hurskas toive

Ike ja Heidi ovat molemmat aatteellisia, älykkäitä, asioilleen omistautuneita poliitikkoja. Pragmaattisiksi oppineita maailmanparantajia, joiden kanssa on ilo keskustella ja analysoida maailmanmenoa. En todellakaan toivo enkä vaadi Heidin eroa. En kaipaa ajojahteja, en tekopyhyyttä  - en kaksoisstandardeja. Aivan avoimen hurskaasti toivon, että tapaus opettaisi kohtuullisuutta ja loogisuutta.

Ja hurskastelun jälkeen sopii vielä jossitella.

Jos vihreät ymmärtäisivät höllätä joskus aika kireälle vedettyä luomupipoaan ja vähän vähemmän mestaroida kanssaihmistensä elämäntapoja. Ja jos media oppisi arvottamaan poliitikkoja heidän tekojensa perusteella, eikä vain julkisuuskuvan perusteella. Ja jos sedällä olisi munat.

Ja jos media olisi oppinut jotain, niin valtakunnan päälehtenä pidetty uutistabloidi julkaisisi jutun otsikolla: “Anteeksi Ilkka Kanerva!”

 

 

 

Onko demokratiavaje vain propagandahöpinää?

Johtuu varmaan omasta rajallisuudestani, mutta minun on aina ollut vaikea ymmärtää puhetta EU:n demokratiavajeesta. Tämä termi on varsinkin brittiläisten euroskeptikkojen suosiossa, mutta toki moni muukin sitä viljelee viitaten eritoten siihen, että komissio olisi jotenkin erityisen epädemokraattinen toimielin.

Katsotaanpa asiaa hetki. Euroopan unionin jäsenvaltioiden parlamentit nimittävät vaalituloksen perusteella mailleen hallitukset. Nämä hallitukset nauttivat parlamenttiensa enemmistön luottamusta. Nämä samat hallitukset esittävät maansa ehdokkaat komission jäseniksi. Kuultuaan demokraattisilla kansanvaaleilla valittua Euroopan parlamenttia hallitusten edustajat nimittävät komission puheenjohtajan, joka muodostaa komission hallitusten ehdokkaista.

Ehdokkaiden ja koko komission nimitys vaatii vielä parlamentin siunauksen. Mielestäni prosessi on aika tavalla demokraattinen. Itse asiassa, jos tätä valintatapaa ei pidä demokraattisena, niin sitten meidän suomalaisten huolestuneina ryhtyä puhumaan Suomen Pankin tai Kelan demokratiavajeesta.

Populistisessa puheessa komissiota syytetään kasvottomaksi koneistoksi, josta ei tiedä millä tavoin ja mistä esitykset syntyvät. Vastaava kysymys kansallisille hallituksille olisi jopa absurdi. Ne jotka ovat kuulleet hallitusohjelmista unohtavat joskus tahallaan, että komissiolla on työohjelma.

Missä tahansa poliittisessa järjestelmässä on paikallaan keskustella demokratian syventämisestä. Jostain syystä EU:n puitteissa näyttää kuitenkin siltä, että ne jotka eniten puhuvat demokratiavajeesta aloittavat suurimman huudon silloin kun demokratian syventäminen tulee puheeksi. Nykyisin lähes mikä tahansa EU:n kehittämiseen tähtäävä esitys on kamalaa federalismia!

Hyvät käytännöt taas vaietaan lähes tyystin. Euroskeptikoille ei ole sopivaa huomata esimerkiksi sitä kuinka komissio on lisännyt julkisia kuulemismenettelyjään voimakkaasti. Kaikista merkittävimmistä lainsäädäntöhankkeista kysytään nykyään netissä kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ynnä muiden vaikutustahojen kantaa. Samalla parlamentti linjaa näkemyksiään esityksiin jo ennalta.

Politiikan paradoksi on, että demokratiavajeesta puhuvat usein kaikkein itsevaltaisimmin hallittujen puolueiden edustajat. Monesti vielä näistä samoista puolueista kuuluu eniten vaatimuksia kaventaa demokratiaa jäsenmaissa rajoittamalla joidenkin kansalaisten poliittisia oikeuksia.

Puhe demokratiavajeesta voidaan jättää propagandanhuuruiseksi höpinäksi ja sen sijaan käydä pohtimaan kansanvallan syventämistä. Yksi hyvä käytännöllinen toimenpide on yleiseurooppalaisten eurovaalikampanjoiden rakentaminen. Tähän suuntaan on menossa muun muassa keskustaoikeistolainen EPP, joka tulee kampanjoimaan omalla ehdokkaalla komission puheenjohtajaksi. Tärkeä asia äänestäjien ja demokratian kannalta.

Järki ja tunteet - Cameronin versio

David Cameron piti viimein kauan odotetun suurpuheensa EU:n ja Britannian tulevaisuudesta. 

Ensimmäinen vaikutelma katsomastani katkelmasta oli tunteenomainen vakuuttaminen siitä, että Cameron halua pitää Britannian EU:n jäsenenä. Tekstin lukeminen osoitti kuinka pelkällä tunteella ei pitkälle pötkitä.

Mutta niin korosti Margaret Thatcherin imagonrakentajana toiminut Harvey Thomas, että hyvästä puheesta 90 prosenttia on tunnetta ja 10 prosenttia järkeä. Ja ilman järkeä ei tarvita tunnettakaan.

Thatcherin seuraajalla olisi ollut Harveyn opille kysyntää. Voin lainata kirjan, jos se on Downing Streetin hyllystä hävinnyt.

Cameronin vakuuttelu sisämarkkinoiden tärkeydestä ei vakuuta, kun samaan aikaan hän leimaa virhepäätelmäksi sen, että toimivat yhteismarkkinat edellyttävät kaiken harmonisointia. No eipä ehkä kaiken mahdollisen harmonisointia edellytä, mutta yllättävän monen asian kuitenkin.

Ei toimi yhteismarkkina häävisti, jos toiset saavat merkittävää kilpailuetua vaikkapa siitä, että voivat toimia kansallisen lainsäädännön eroihin perustuen merkittävästi halvemmilla työvoimakustannuksilla tai saavat noudattaa väljempiä ympäristönormeja. Tästä voi kysyä vaikkapa suomalaisilta kuljetusyrittäjiltä lisätietoja.

En mene asioissa tarkemmin syvälle, mutta ei liene vaikea ymmärtää pointtia siitä, mitä tarkoittaa "yhteiset pelisäännöt". Sen oppiminen oli ikäänkuin edellytys sille, että saattoi vaikkapa pelata Afrikan tähteä toisten lasten kanssa. Että molemmilla se nopan osoittama kolmonen tarkoittaa kolmea askelta ja rosvo vie ihan varmasti ihan kaikki rahat.

Ymmärrän että Cameronin esittämässä kansanäänestyksessä on jonkinlaista järkeä silloin kun sillä asetetaan jyrkän linjan euroskeptikot selkä seinää vasten. Että oikeasti nyt teidän pitää päättää mitä te haluatte.

Mutta pitääkö sitten tämä vesittää sillä, että asettaa oman kantansa ehdoksi neuvottelut, joilla voisi muuttaa Britannian asemaa EU:ssa tai jopa neuvotella perussopimuksen uusiksi!!

Jos ja kun pienemmätkin uudistukset ovat vaikeita jäsenmaiden kesken, niin kuka vielä haluaa avata pandoran lippaan kohta 28 jäsenmaan reposteltavaksi?

Ja mitä sitten tarkoittaa Cameronin vaatima joustava EU? Sitäkö, että kukin jäsenvaltio implementoi vain ne direktiivit jotka huvittaa?

Cameronille on tänään kerrottu kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti mitä hän voi esityksillään tehdä. Ei tipu mitään erioikeuksia ja -vapauksia, ja syvällä mielessään moni miettii, että voisiko niiltä neuvotella entisetkin pois? Miten pääministeri sitten toimii kun vuosi 2015 on ovella, eikä uusia rusinoita pullasta olekaan herunut? Onko hän edelleen sitä mieltä, että kannattaa äänestää kyllä EU:lle?

Ei kannattaisi raapia tulitikkuja silloin kun kaverit leikkivät bensakanisterilla. Vieläpä sellaisella, jonka on itse näille antanut.

Cameronhan lunasti paikkansa puoluejohdossa euroskeptikkojen äänillä hänen luvattuaan viedä meppinsä eroon EPP-ryhmästä. Cameron täytti lupauksensa ja puolue menetti kertaheitolla vaikutusvaltansa Euroopan parlamentissa.

Pitää olla tarkkana siinä mitä lupaa. Ei ihme, että konservatiiveista veljellisesti sanotaan Briteissä "very silly party".

P.S. Mitä isot edellä, sitä pöljät perässä. Suomessakin äänestäjiä yleensä juksaavat tahot näkyvät ilakoivan Cameronin perässä: Meille kanssa meidän rusinat pullasta.

Vaan sillä ajattelulla ei tulee edes pullaa. Ei ole voittajia pelissä, jossa jokainen pelaa omilla säännöillä. On vain hirmuinen tappeluksen melske ja kilvanhuuto.

Mediatalot ulkoistavat tekijät ja lukijat

Murdochin iPad -lehti The Daily lakkautettiin vaikka (tai koska) sitä myytiin 99 sentin viikkohintaan. Onko niin, että lehti, joka on tehty kiinnostamaan kaikkia, ei padimaailmassa kiinnosta ketään? Vai onko niin, että vanhalla mediamogulilla ei riittänyt kärsivällisyyttä?

Suomen Kuvalehden (padiversion) mediakolumnissa (44/2012) Juho Salminen, sähköisen journalismin kehittäjä Otavamediassa, maalasi vuotta 2017, jolloin laiteriippumattomassa digilehdessä on harkitusti ääntä, videota ja interaktiivista grafiikkaa. Samalla voi seurata sen kirjoittajaa sosiaalisessa mediassa.

Samaan aikaan samassa padissa on tallennettuna tuorein Wired, jossa jo on kaikkea tätä Salmisen kuvaamaa. Wiredilla on maksavia sähköisiä tilaajia noin 80 000 kappaletta - reilu kymmenesosa kaikista maksavista lukijoista. Otavamedia on omalla visiotahdillaan auttamatta myöhässä.

Salmisen mukaan moni toimittaja on brändi. Siinä hän on oikeassa. Itse etsin monista lehdistä ensimmäisenä suosikkikommentaattorini. Jos ne ulkoistetaan, niin minä seuraan perässä. Turun Sanomien tuoreimman yt-kierroksen jälkeen minulla on yhä vähemmän syitä seurata sitä. STT:n uutiset näen muualtakin. 

Kun printtimedia on henkitoreissaan tietäen, että painokoneet ovat kohta museotavaraa, mitä se tekee brändilleen? Heittää ne ulos pakkaseen kokeneemmasta päästä alkaen.

Digitaalisessa maailmassa mediatalon paras pääoma on työntekijöiden oma pää. Parhaimmistoa irtisanovat omistajat ovat pian ilman päätä ja häntää - ilman tolkkupäisiä juttuja ei niitä järjellinen lukija jaksa seurata.

Digitaalisen julkaisun kynnys alenee samaan aikaan kun ansaintamalli alkaa kehittyä. Fiksut toimittajat tekevät pian itse sen mikä vanhoilta kustannustaloilta jää älyämättä. Ja se on niille ihan oikein.