Wahlroosin väärä päätelmä

Björn Wahlroos vertasi tällä viikolla blogissaan Euroopan parlamenttia Teiniliiton kokoukseen. Alex Stubb vastasi omassa blogissaan muun muassa rikkidirektiivin osalta hyvin ja asiallisesti. Kysymys kansallisesta edusta ja parlamentin roolista jäi silti kaihertamaan mieltäni.Wahlroos totesi asiasta seuraavasti:

"Aina viime vuosiin saakka EU:ssa on kunnioitettu jäsenmaiden elintärkeitä intressejä. Parlamentti ei ole säätänyt päästö- tai turvallisuusnormeja, jotka tuottaisivat ongelmia Saksan autoteollisuudelle. Se on myös jättänyt Ranskan viiniteollisuuden rauhaan ja tukenut avokätisesti Välimeren maiden oliiviöljytuotantoa. Mutta rajatessaan pankkiirien bonuksia se toimii Ison-Britannian elintärkeätä intressiä vastaan."

Tästä tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäisenä teoria. EU ei ole monoliitti. Sinä on erilaisia instituutioita, joilla on erilainen rooli. Parlamentin rooli on edustaa eurooppalaisten kansalaisten mielipidettä. Kansallisen edunvalvojan rooli on neuvostolla. EU:n kolminaisuudessa  aloitteet tekevä komissio edustaa "yleistä eurooppalaista etua".

Olisi kovin nurinkurista, jos parlamentti ottaisi tärkeimmäksi johtolangakseen kansallisten etujen valvonnan. Silloin parlamentti voisi järjestäytyä poliittisten ryhmien sijasta kansallisiksi ryhmiksi, jotka ottavat ohjeensa jäsenmaittensa hallituksilta. Sellaisen, neuvoston jatkeena toimivan parlamentin voisi lakkauttaa.

 

Sivuhuomautus: Wahlroosin kannattaa myös katsoa minkä puun juurella haukkuu. Susipäätösten osoite on mieluummin komissio kuin parlamentti ja nuuskasta sovittiin jäsenmaiden kesken laajentumisneuvotteluissa.

Toisena käytäntö. Kun komissio katsoo yleistä etua, se tekee kaavamaisia esityksiä. Yksi valmisteleva virkamies ei voi välttämättä tietää 27 jäsenmaan kokonaisuudessa yhden pienen ja pohjoisen maan uniikkia erityispiirrettä – vaikkapa veneen tervauksen tärkeyttä. Korjausliike tulee neuvostossa ja parlamentissa. Joskus sitä kautta, että kansalaispalautteen ansiosta parlamentissa asia huomataan ensin.

Toinen ja suurempi seikka on, että jokainen poliitikko toki ottaa huomioon omien äänestäjiensä näkemykset. Toki useimmat saksalaismepit haluavat turvata maansa autoteollisuuden – ja sitten toiset heidän maanmiehensä näkevät sen tuhoavan ympäristön! Edun määrittely on aina poliittinen kysymys ja riippuu määrittelijän väristä. Demokraattisessa valtiossa hallituksen enemmistö määrittelee kansallisen edun. Meppi voi ideologiansa mukaan miettiä miten siihen suhtautuu.  

Päättäessään pankkiirien bonuskatosta parlamentti halusi ehkäistä sellaista holtitonta riskinottoa, joka voi horjuttaa koko pankkijärjestelmää. Enemmistön mielestä se oli sekä heidän äänestäjiensä tahdon, että kokonaisuuden edun mukaista.

Kun lisäksi brittikonservatiivit olivat jo heikentäneet omaa asemaansa parlamentissa eroamalla EPP-ryhmästä vuoden 2009 vaalien jälkeen ja perustamalla käytännössä lähes merkityksettömän konservatiiviryhmän (ECR), niin pääministeri David Cameron voi syyttää vain itseään, jos kokee, ettei häntä ole kuultu Britannian kannalta tärkeässä asiassa.  

Kannattaisi mieluummin olla paikalla siellä missä päätöksiä tehdään, kuin rakennella omia hiekkalaatikoita siksi, että äänestäjät niitä tahtovat. Toivottavasti Lontoon Cityn pankkiirit seuraavalla kerralla kertovat suosikkipuolueelleen parempia neuvoja siitä miten hankitaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Ymmärrän ammatillisen solidaarisuuden, jonka perustalta Wahlroos roimii parlamenttia. Tällä kertaa väärä todistus perustuu kuitenkin puutteelliseen tietoon. Samalla siinä on mukana aimo annos unohdusta. Ainakin Lehman Brothersin kaatumisesta alkaen on EU:n poliittisella agendalla ollut pankkiirien suurimpien bonusten leikkaaminen. Parlamentin tahdonmuodostus ei ole voinut kenellekään tulla yllätyksenä.