Missä luuraa Soini?

”Populistisesta perinteestä ja ideologiasta käsin nousevaa puoluetta on johdettava lujasti.” Näin kirjoitti Timo Soini kirjassaan Maisterisjätkä.

Katsotaanpa mitä viime aikoina on populistisessa puolueessa tapahtunut ja mietitään miten puolueen johtaja on näihin tapahtumiin reagoinut. 

Viime viikolla puolueen eduskuntaryhmä vaati puolueen kansanedustajaa erottamaan avustajansa tämän flirttailtua hyvän maun ja rasismin rajamailla käsivarsinauhablogissaan. Kansanedustaja kieltäytyi tottelemasta ryhmää, joten asiaa selvitetään nyt eduskunnan hallinnossa.

Tämän jälkeen puolueesta vuodettiin julki puoluetyöntekijän sähköpostiviesti eduskuntaryhmän puheenjohtajalle, jossa ihmeteltiin miksi tämä on pahentanut tilannetta lisäämällä asian julkisuutta puhuessaan avustajan erottamisesta. Vuodetun viestin kirjoittaja pitää vuotoa törkeänä.

Viime viikolla Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja joutui tuomaan julki paheksuntansa siitä kuinka yksi populistisen puolueen kansanedustaja oli kiusannut keskustalaiskansanedustajaa tämän puhetavasta. Asiaan oli kuulemma yritetty vaikuttaa jo aiemmin keskusteluilla, mutta ilmeisen tuloksetta.

Tätä ennen on julkisesti seurattu viikosta toiseen populistisen puolueen kansanedustajan alkoholinkäyttöä, siitä seuranneita lausuntoja ja muun muassa mahdollisia vierailuja liivijengien luona. Lisääkin esimerkkejä populistipuolueen parlamentaarikkojen epätavallisesta parlamentaarisesta toiminnasta löytyy. Kuten puolueen kansanedustaja, joka eduskunnassa sanoi poistavansa varmistimen kuullessaan sanan parlamentarismi. Sittemmin tämä historian alalta väitellyt tohtori ilmoitti ettei tunne lausahduksen kansallissosialistisia juuria.

Yhteinen nimittäjä näille kaikille veitikoille on Timo Soini. Viime eduskuntavaalien alla puolueen puheenjohtaja kävi tarkasti läpi puolueensa ehdokaslistat kaikissa vaalipiireissä ja hyvien verkostojensa avulla kysyi muun muassa eräiltä muitten puolueitten vaikuttajilta arvioita tietyistä ehdokkaista, jotka pyrkivät perussuomalaisten listoille.

Soini myös huolehti siitä, että jyrkkää ulkomaalaiskantaa ajaneet Muutos 2011-listan ehdokkaat eivät lähteneet vaaleihiin omalla listallaan, vaan osana suurempaa populistista puoluetta. Näin jyrkkä oikeisto oli integroitu mukaan populistipuolueeseen.

Nyt näyttää siltä, että puolue rakoilee. Imatran Perussuomalaiset ilmoittivat lauantaina, että seuraavasta puolueskandaalista palautetaan jäsenkirjat. Mitta täyttyi blogikirjoituksesta, joka imatralaisten mukaan täytti kansanryhmää vastaan kiihotuksen tunnusmerkit.

Perussuomalaisia koskien nousee monia kysymyksiä, joihin odottaisin vastausta Timo Soinilta!

1. Missä on puheenjohtaja, joka johtaa lujasti populistisesta perinteestä nousevaa puoluettaan?
2. Kummalla on puoluejohtajan tuki, eduskuntaryhmän puheenjohtajalla vai puoluetyöntekijällä?
3. Saako puolueen nimissä ja eduskunnan puitteissa avoimesti flirttailla 30-luvun kansallissosialismin kanssa?
4. Onko hyväksyttävää lietsoa henkilökohtaista vihapuhetta niitä vastaan, jotka esittävät perussuomalaisten toimintaan ja lausuntoihin kohdistuvaa kritiikkiä?
5. Ja lopuksi: pyhittääkö tarkoitus keinot? - Kuinka pitkälle suvaitsemattomuudessa ja vihapuheessa saa mennä oman kannatuksen pönkittämiseksi?

Pelastiko Mari Keskustan?

”Otti nokkiinsa” ja ”kuppi meni nurin” olivat ensimmäiset kommentit sen jälkeen kun Mari Kiviniemi ilmoitti ettei enää tavoittele jatkoa Keskustan puheejohtajana. Siihenpä analyysi asiasta melkein jäikin. Katse siirtyi Kiviniemen seuraajaehdokkaisiin. Ilmoittautuneisiin ja harkitseviin.

Harkitsevista useimmilla motiivina harkintaan, kuten politiikan peleissä yleensä, on ollut käyttää tilaisuus hyväksi vahvistaa omaa näkyvyyttä. Spekulaatio puheenjohtajapelissä on hyvä meriitti ja vähän myöhemmin voi ilmoittaa, että vaikkapa perhetilanteen vuoksi on asiaa harkittuaan päätynyt siihen, että nyt ei ole vielä oikea aika.

Oikeastan vain yksi kiintoisa päätelmä Kiviniemen erosta on tehty. Se on arvio, että Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen mahdollisuudet heikkenivät, kun he menettivät vastaehdokkaan. Aivan varmasti asiaa on pohdittu Kiviniemen lähipiirissä ennen hänen luopumisilmoitustaan.

Silloin kiinnostava ja looginen kysymys onkin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan luopumalla tehtävästään? Tai tarkemmin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan ajautumasta puolipopulistiseksi maalaiskonservatiivien puolueeksi? Vedottiinko häneen puolueen pelastamiseksi?

Kiviniemen riski tulla äänestetyksi ulos oli nimittäin huomattava. Muistetaanpa ettei neljääkään vuotta ole kulunut siitä kun Kiviniemi äänestettiin puoluekokouksessa ulos varapuheenjohtajistosta silloisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen katsellessa tyytyväisenä vierestä.

Se, että aktiivista tukea ei piireistä Kiviniemelle tullut ei välttämättä tarkoita, että passiivista tukea olisi ollut, toisin kuin on kohteliaasti selitetty. Pääministerin oli vaikea vaihtaa oppositiojohtajan vaihteelle ja muistissa on pitkät hiljaiset jaksot, jolloin pienempää oppositiopuoluetta ei kuulunut eikä näkynyt.

Väyrynen on pitänyt sitkeästi tikun nokassa puoluejohton oleellisia ja oilemattomia virheitä. Ilman häntä olisi osa näistä varmasti jo unohdettukin. 

Virheettömäksi politiikan messiaaksi itsensä kruunannut Väyrynen olisikin paras puheenjohtaja, jonka kokoomuslaiset, demarit ja vihreät voisivat Keskustalle toivoa. Vain Timo Soinille hän olisi painajainen. Sekin sopisi monelle. Ne keskustalaiset, jotka näkevät puolueensa vastuullisten suurten puolueiden joukossa näkevät varmasti saman. Ei tarvitse olla cityliberaali miettiäkseen mitä asiasta seuraa ja miten uhka torjutaan.

Jos ja kun Marin vetäytyminen johtaa siihen, että tolkku ja holtti ei katoa keskustan johdosta, niin hän on ansainnut ison kunniaprenikan puolueeltaan. Nähtäväksi jää, kuten on tapana sanoa.

Paris Hilton, Tuksu ja tyhmyyskuilu

Posti toi eilen amerikkalaissosiologi Charles Murrayn uuden teoksen Coming apart. Murray kuvaa siinä kiintoisasti kuinka valkoinen amerikkalainen yhteiskunta on 1960-luvulta alkaen jakautunut kognitiivisesti kyvykkääseen yläluokkaan ja vähemmän kyvykkääseen osaan.

Ajatuksena on, että luova luokka tai kognitiivisesti lahjakkain väestönosa on viime vuosikymmeninä eriytynyt yhä selkeämmin muusta väestöstä. Kun parhaat opinahjot kilpailevat yhä kovemmin parhaista aivoista, niin nämä taas huomaavat viihtyvän keskenään, naivat toisiaan ja saavat lapsia, joilla on jälleen hyvät edellytykset pärjätä elämässään. Samaan aikaan toisaalla koulupudokkaat hankkiutuvat toistensa kanssa naimisiin.
Syntyy kulttuurinen ja kognitiivinen kuilu, jota ei enää voi selittää vanhaan tapaan pelkillä sosioekonomisilla eroilla.

Olen itse miettinyt samaa toiselta kannalta. Kuinka yhteiskunta näyttää tyhmistyvän ja kuinka tyhmyyden ylistyksestä on tullut kansainvälinen megatrendi.

Esimerkkini on Paris Hilton, kolmekymppinen hotelliketjusuvun perillinen. Paris jätti lukion kesken, ei ole opiskellut, ja on esiintynyt kehnona laulajana, kehnojen roolien näyttelijänä sekä mallina, mutta erityisesti lähinnä seurapiirijulkkiksena ja mm. julkisuuteen vuotaneen seksivideon tekijänä. Huomioarvo on poikinut hänen nimeään kantavia tuotteita, kuten hajuvesi- ja korumalliston. Parisin vuositulot ovat Forbes- lehden mukaan näillä ansioilla useita miljoonia dollareita vuodessa.

Paris Hilton on 2000-luvun globaali megapissis. Hieman yli parikymppisenä maailmanjulkkikseksi nousseeseen Parisiin yhdistyy käsitys siitä, että koulutus ja kaikkinainen tieto on täysin turhaa, sillä ilman sitäkin voi menestyä. Menestyksen mittarina taas ovat raha ja julkisuus, jotka ruokkivat toisiaan.
Tyhmyys ja julkisuus ovat kaksi perusominaisuutta, jotka kiteytyvät Paris Hiltonista muodostuneeseen kuvaan. En tiedä ovatko Parisin idioottisitaatit ( "Wal-mart.. do they like make walls there?") tietoista brändäystä vaiko ehtaa ameriikan mattinykästä, mutta ainakin ne sopivat tuotteeseensa.

Parisin vanavedessään surffailee loputon joukko BB-ääliöitä ja silikoniahdettuja bimboblondeja, jotka toilailuineen elättävät kasvanutta humpuukimediaa. Mediaa, jonka muutokselle on nimikin: seiskapäiväistyminen.

Suomessa ilmiö kiteytyy Tuksuun, joka tunnetaan kognitiivisen kuilun molemmilla laidoilla. Mutta siinä missä korkeakoulutettu postmoderni abstraktien symbolifunktioiden kanssa työskentelevä vähemmistö saa Tuksusta ironisen realitysatiirinsa, niin kuilun toisella puolella elävä joukko ei edes ymmärrä mitä edellinen lause merkitsi.

Ehkä Suomessakin olisi aika tuloeroista huolehtimisen sijaan alkaa huolehtia ymmärryseroista. Ymmärrän toki ettei ole kovin populaaria sanoa, että osa kansasta alkaa tipahtaa kärryiltä, varsinkin jos toinen osa katsoo sitä yhä pitempää nenänvartta pitkin.

Voipa kuitenkin olla niinkin, että populistipuolueen kannatusnousu, eli yksinkertaisten poliittisten hokemien puolesta äänestäminen, on yksi indikaattori kehityksestä. Tietämättömyydellä on jo nyt poliittiset puolestapuhujansa. Kuka puhuisi sen puolesta, että vähän useamman kannattaisi tietää vähän enemmän.
　

Demareiden G-voimat jyrisevät

Ennakoin presidentinvaalien jälkeen, että hallitukselle koittaa vaikea aika, kun demarit yrittävät löytää viisastenkiveä olemassaoloonsa. Tämän viikon kaksi ministerilausuntoa ovat näyttäneet, että vaikeudet ovat alkaneet. 

Ensin ehätti Maria Guzenina-Richardson pohtimaan Kela-korvauksien poistamista yksityisiltä lääkäripalveluilta. Sitten demareiden toinen iso G, Jukka Gustafsson sai opiskelijat varpailleen toteamalla, ettei korkeakouluopiskelijoiden pitäisi olla hanttihommissa.

MGR:n avauksessa on selkeä perinteinen vasemmistoideologinen klangi. Ei pidä avustaa yksityislääkäreitä veronmaksajien rahoilla. Sitä ennen peruspalveluministeri hämmensi hallituspakkaa puhumalla, että kuntauudistuksen voisi korvata sosiaali- ja terveysalueisiin perustuvalla mallilla.

Nyt voi itse kukin miettiä johtuuko poikkeuksellinen poikkipoliittinen harrastuneisuus siitä, että MGR on:

a) ajamassa itseään asemiin Urpilaisen seuraajaksi

b) rakentamassa tietoista etäisyyttä porvarilliseen hallituskumppaniin

c) muuten vain piittaamaton hallituksen yhteisestä työkyvystä

d) löytänyt aidosti toimivia ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin

Arvioikoon kukin miten lystää, mutta oikeita vaihtoehtoja voi olla useampiakin kuin yksi.

Gustafssonin esityksessä on hiven samaa henkeä, vaikka sen pohjavire on paremmin ymmärrettävissä, tosin henki oli hieman holhoava. Ikään kuin korkeakouluopiskelijat eivät saisi työskennellä kaupan kassoilla ja mäkkäreillä.

G-voimien puolue- ja ministeritoveri Lauri Ihalainen puki saman ongelmakokonaisuuden paremmin pakettiin tiistaina Brysselin suomalaisen EU-verkoston aamukahvipuheessaan. Ihalaisen kuvauksessa liian moni syrjäytyy kokonaan toisen asteen koulutuksesta, liian moni nuori tulee työmarkkinoille turhan myöhään ja kolmannekseen työmarkkinat ottavat nuorta työvoimaa liian nihkeästi vastaan. Hyvä analyysi, jota kannattaa pohtia monelta taholta.

Kuten juuri edellisessäkin blogissani totesin: vaikeisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Päinvastoin, yksinkertaiset ratkaisut yleensä monimutkaistavat ongelmia ja tuovat uusia. Onneksi on ministereitä, jotka näkevät tämän.

Populismin peikko vie ministerin mieltä

Suomalaisessa politiikassa on muutamia tabuja, joista äänimääristään huolestuneet poliitikot eivät voi olla kuin yhtä ja samaa mieltä. Yksi on Nato, toinen on huumepolitiikka ja kolmas on suhtautuminen rattijuopumukseen. Neljäntenä lienee sitten autoilu, joka ei koskaan saa olla liian helppoa eikä halpaa.

Liikenneturvallisuusasiain neuvottelukunta esittää promillerajan alentamista nykyisestä 0,5 promillesta 0,2 promilleen. Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) pitää tätä jopa kaikkein merkittävimpänä liikenneturvallisuuden parannuksena.

Populistista liikehdintää esiintyy politiikassa aina kun julkisuuteen nousee ihmisiä koskettava järkyttävä tapahtuma. On kuitenkin yksi asia pamauttaa oma ratkaisukortti pöytään kahvipöydässä kuin tehdä se ministerin asemasta. Vallankäyttäjän vastuulla on miettiä myös seurauksia.

Olen itse pohtinut rattijuopottelua yhtäältä käräjäoikeuden jäsenenä ja toisaalta myös belgialaiseen juoma- ja ajokulttuuriin tutustuneena tarkkailijana. Molempien kautta olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vaarallinen ongelmaryhmä ei ole se väki, joka astuu auton rattiin viinilasillisen jälkeen. Vakavaan rattijuopotteluun liittyy enemmän ankaraa alkoholismia ja nuorena opittua piittamaattomuutta kuin satunnaista tissuttelua.

Näin ei kuitenkaan poliitikko saa Suomessa sanoa. Ei. Suomessa on peräänkuulutettava ehdotonta täysraittiutta autoiluun. Jos ajat, et ota.

Poliisit, jotka valvovat tasapuolisesti viisaita ja tyhmiä lakeja, saavat lisää tekemistä alemmasta promillerajasta. Sekin aika on pois jostain muusta ja tähdellisemmästä. Mutta vielä tärkeämpää on se, että kun keskitytään helppoihin ratkaisuun, unohdetaan vaikeat. Ongelma jää, mutta sivullisten elämä hankaloituu. Miksi maksaisin Kyllösen kannattamasta alkolukosta, kun tiedän ettei autoni aja kukaan juopuneena? Ja miksen voi nauttia viinilasillista kun tiedän, että sen jälkeen olen entistäkin varovaisempi liikenteessä?   

Kun on nähnyt muutamankin vakavan rattijuopon, joka on polttanut korttinsa jo viime vuosisadalla, niin havaitsee, ettei ongelma promillejaralla mihinkään poistu kun siihen ei auta edes ajokortin kuivattaminen. Alkoholistien hoitoonohjaus, joskus ajoneuvon takavarikointi ja toisinaan yksilöllinen alkolukko, ovat toimivampia ja täsmällisiä keinoja. Tiukemmat rangaistukset taas tuskin auttavat muuhun kuin viranomaisten työllisyystilanteeseen. Vankilan jälkeen jaksaa taas tovin aikaa juopotella.  

Sekin yleensä auttaa, että yhteiskunta ei kätke viinaksia niin pitkän matkan taakse, että niitä on pakko autolla lähteä hakemaan. Tuskin saisi silti sanoa, että lähikapakka ja naapurialko voivat olla etäjuottoloita turvallisempia vaihtoehtoja.

Yhteiskunta on sellainen, että yksinkertaiset vastaukset ovat yleensä vääriä. Monimutkaiset vastaukset ovat taas tylsiä eivätkä tuo lisäpisteitä poliitikoille. Ne ovat kuitenkin yleensä parempia.

Ja lopuksi: mikään lainsäädäntö ei tuo lopullista turvaa. Aina on siedettävä sitä epävarmuutta, että jossain voi luuhata rosvo, susi tai rattijuoppo. Tai päättäväisesti populismiin taipuvainen poliitikko.

Keskustan vanha isäntä astui tuvan puolelle

Paavo Väyrysestä tuli presidentinvaaleissa veikeä, itseironinen retrohahmo, joka viihdytti varmasti Itsevaltiaiden valossa politiikkaan kasvaneita ja pohdintansa siihen lopettaneita.

Meille muille Väyrynen on kaikkea muuta kuin humoristinen hahmo. Vladimirov-jupakka kruunasi aikanaan täämän loputtomien iltalypsyjen, takinkääntöjen, inttämisen ja oikeassa olemisen ikonin.

Aika moni keskustalainen muisti tämän, kun puolue ankarasti kiemurrellen joutui hyväksymään Väyrysen presidenttiehdokkaakseen. Puolue kuitenkin kokosi rivinsä oman ehdokkaan taakse - puolueuskollisuudesta tuli välttämättömyys ja välttämättömyydestä hyve. Keskusta on aina ollut hyvä tällaisessa, kolhiintuneenakin.

Monet Mari Kiviniemen kannattajatkin äänestivät varmasti Väyrystä siinä toivossa, että nyt saataisiin puolue nousuun ja puheenjohtajalle jatkoaika. Paradoksi on, että puoluejohtoa olisi auttanut Väyrysen hyvää äänisaalista enemmän vain tämän täydellinen romahdus. Nyt tuli citykepulle ja EU-myönteisyydelle turpiin vanhan isännän kädestä.

Mutta seuraako jatkoa? Oma veikkaukseni on, että ei. Vanha isäntä astui nyt näyttävästi tuvan puolelle, mutta siirretään taas ennen pitkää peräkammariin kitisemään ja kasvamaan korkoa vaikkapa seuraaviin presidentinvaaleihin.  

Keskusta on lopulta valinnoissaan yltiöpragmaattinen eikä ota riskiä, jonka Väyrysen valinta toisi hallitusmahdollisuuksille, puolueen julkikuvalle ja yleiselle yhteistyölle. Vanhan isännän kiikkustuolin kitinä kuuluu kuitenkin siten, että Keskusta nostaa puheenjohtajakseen jonkun, joka pystyy kiikkumaan samalla poljennolla, mutta on yhteistyötaidoiltaan päivitetty tämän vuosituhannen vaatimustasolle.

Riikka Manner on lähtökuopissa, ehkäpä Paula Lehtomäellekin voi nousta uutta kysyntää. Veikkaan, että puoluesatraapit kokoavat jo lähetystöjä eri ehdokkaiden tueksi. Kiintoisaa keskustakevättä pukkaa kaikille muille paitsi puolueen puheenjohtajalle. Marin puolesta voisi olla jopa vähän pahoillaan.   

Vaaliuutisten lyhyt historiattomuus

Koskapa poliittinen muisti on yleensä lyhyenä pidettyä miesmuistiakin lyhyempi, on viikonlopun presidentinvaalien ratkaisukierroksen alla hyvä palauttaa mieliin muutamia seikkoja aiemmista vaaleista.

Presidentti on kolme kertaa valittu suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla, ilman valitsijamiehiä. Suurin voittomarginaali oli Martti Ahtisaarella 18 vuotta sitten, jolloin eroa oli noin 250 000 ääntä. Ahtisaaren ääniosuus oli tuolloin 53,9 prosenttia.

Jos Niinistö onnistuu ottamaan tuota suuremman osuuden äänistä, niin hän on nykyjärjestelmän suosituin presidentti. 

Oma veikkaukseni kakkoskierroksen tuloksesta on 58 prosenttia Saulille, mikä ei olisi lainkaan huono tulos. Ei, vaikka tiedänkin monien olevan siihen pettynyt ja monien vetävän jos jonkinlaisia johtopäätöksiä sellaisesta.

Huomattavaa historiattomuutta on ollut niilläkin, jotka ovat intoilleet ehdokkaiden puolisoiden näkyvästä roolista. ("Näissä vaaleissa media on ihastunut ehdokkaiden puolisoihin enemmän kuin koskaan aikaisemmin", totesi Pekka Isotalus eilen Hesarissa.)

Jo Tellervo Koivisto oli kiinnostava presidenttiehdokkaan puoliso, johon kiinnitettiin huomiota. Ahtisaari - Rehn -vaalin yksi kohokohta oli puolestaan ehdokkaiden esiintyminen puolisoineen Tuttu juttu -showssa. Pentti Arajärveen kohdistui niinikään melkoinen kiinnostus.

Ja presidenttiehdokkaiden lapset ja yksi vävykin ovat aiemmin olleet julkisuudessa tavalla, jota lähellekään ei näissä vaaleissa ole päästy. Muistetaan myös jutut Esko Ahosta kännykkäisänä.

Jopa ehdokkaiden lemmikkieläimet Koivistojen mopsista Halosen kissoihin on aiemmin käsitelty vähintään samalla perusteellisuudella kuin Niinistöjen koira. Ei siis mitään erikoisen uutta ja ihmeellistä auringon alla.