Ei yksi gallup hallitusta tee

"Puolueiden kannatuksen vaihtelu on kasvanut reippaasti" otsikoi HS tämän päivän (19.12.) pääkirjoituksensa. Lehden teettämä kannatusmittaus kertoo, että keskusta on pitänyt piikkipaikkansa gallupissa, Perussuomalaiset tulleet alas ja pudonneet kokoomuksen taakse kolmoseksi ja Demarit kirineet hieman edellisestä. Kokoomuksen gallupalamäki näyttää selvästi loiventuneen.

Pääkirjoituksen otsikko saa oikeastaan katetta vain Persujen kannatuskäyrästä, joka on reilun vuoden aikana sahannut reilun parinkymmenen prosentin päällä ja viidentoista prosentin alapuolella. Muitten suurten puolueitten käyrät noudattavat tuttua hallitus-oppositio -kehitystä.

Pienten tai keskisuurten puolueiden osalta ainoa merkittävä muutos oli Vihreiden kannatuksen tilapäinen nousu Haavisto-kampanjan ansiosta. Sekin kannatuslisä on nyt sulanut ja puole palannut normaalitasolleen. Alle kymmenen prosentin sakki paarustaa vakaalla kannatuksella, jossa ei paljon mäkiä ole ylös tahi alas.

Suurten puolueitten kannatus noudattaa yleensä kaavaa, jossa hallituspuolueitten nousu jatkuu jonkin aikaa hallituksen muodostamisen jälkeen. Kun kuherruskuukaudet ovat ohi, käyrät taipuvat laskuun ja oppositio etenee. Tämä kehitys yleensä kulminoituu jossain hallituskauden puolenvälin tuolla puolen ja käyrät kääntyvät taas.

Hesarin gallup antaisi osviittaa, että SDP:n ja Persujen kohdalla käänne on tapahtunut ja Kokoomuksen kohdalla se olisi tulossa. Tuskinpa keskustakaan pitkään jatkaa tätä rataa.

Mitä lähemmäs vaalit tulevat, sitä ponnekkaammin myös hallituspuolueissa aletaan kysyä mikä on opposition ratkaisumalli. Niin aina käy. Ja uskottavan vastauksen löytäminen ei yleensä ole helppoa. Tämän päivän galluppien perusteella en menisi vajaan puolentoista vuoden päässä olevien vaalien tulosta ja varsinkaan hallituspohjaa ennustamaan. Urheiluselostajan sanoin: "kaikki on edelleen mahdollista."

Nykyisen politiikan arvaamattomuustekijä on Perussuomalaisten kannatus, joka vähemmän kuin muut noudattelee vanhoja kaavoja. Ja toisin kuin HS jutussaan arvioi, näyttää käyrien valossa pikemminkin siltä, että Keskustasta Persuihin livennyt joukko olisi palannut kotiinsa - oppositio kisaa siis myös keskenään. Tosin tämä nyt on tietysti pelkkää istumalihastuntumaa. Kannattajien liikettä varmasti tapahtuu myös Kokoomus - Keskusta -akselilla.

Ja muistetaanpa sitäkin, ettei Keskustan nykyinen 23 prosenttia ole vielä mikään kattoa läpäisevä galluptulos. Puolue pärjää aina oppositiossa ja vuosina 1991 ja 2003 johtavan oppositiopuolueen asema toi sille lähes 25 prosentin valtakunnallisen kannatuksen. Ei siis paljoa uutta auringon alla.

Pisakohu romahti SoMessa!

Pisa on hieno asia. Minussa se on herättänyt tänään kolme kysymystä. Ensimmäisenä on  yksinkertainen kysymys nettiotsikoinnin järjettömyydestä. Toinen kysymys koskee poliitikkojen esiintymistä. Kouluun ja opetuksen kehittämiseen en malta olla puuttumatta kolmantena.
  
1) Kohuromahdus pisatuloksissa

 

Koskapa nykyisessä mediassa kukaan ei klikkaa otsikkoa, jossa lukisi jotain niin laimeaa, kuten, että "Suomen PISA-sijoitus laski", niin klikkihittikilpailussa elävän median piti kertoa suomalaisille, että "Suomi romahti"!

"Romahdus" tarkoittaa siis sitä, että olemme maailman maiden joukossa sijoilla 5, 6 ja 12. Matematiikan osaamisessa tuli kymmenen sijaa takapakkia kymmenessä vuodessa. Lukutaidossa ja luonnontieteissä "romahdus" oli pikemminkin luokkaa "laskua havaittavissa".

Verrataanpa osaamiskilpailua urheilukilpailuun. EM-tasolla Suomi olisi saavuttanut kaksi mitalia, joista toinen kultaa. MM-tasolla tuli kaksi pistesijaa ja lajista riippuen vähintään paikka b-finaaliin. Vaikka pohjalla olisi vanha mitalisade, niin harva urheilutoimittaja sanoisi, että Suomen hiihto tai juoksu tai edes keihäänheitto tästä romahti!

Jos kyseessä olisi vähän paremmin palkattu laji kuten tennis tai golf, niin jo sijoitus 50 parhaan joukossa toisi jättihypen, suursuitsutuksen ja pitkän erikoisraportin Urheiluruutuun.

2) "Me on hävitty tää peli"

Pisamurhe näytti tiedotustilaisuudessa tarttuneen myös opetusministeri Krista Kiuruun. Alakuloisena, synkkänä ja masentuneen näköisenä hän kertoi kuinka Suomen sijoitus on laskenut, mutta silti erinomainen. Sen jälkeen hän kertoi mitä nyt pitää tehdä ja kuinka laajapohjaisesti pitää koulun kehittämistä ryhtyä valmistelemaan.

Niinpä. Huokaus. Samalla ajattelin, kuinka eräiden asiastaan innostuneiden ministereiden esiintymistyylin pilkkaamisesta tuli taannoin tavanomaista hupia politiikan tarkkailijoiden keskuudessa.

Hyvän poliitikon ominaisuuksiin kuuluu intohimo, totesi Eija-Riitta Korhola delegaatiomme pressiaamiaisella tänään. Asialleen omistautuneen innostuksen näyttäminen on poliittisessa esiintymiskulttuurissamme yhä valtaisan harvinaista. Ajatelkaapa kuinka monta vaisua ja innotonta poliittista esiintymistä joutuu kuuntelemaan yhtä innostunutta ja mukaansatempaavaa kohden!

Ministeri tiesi asiansa ja vapautui ajoittain näyttämään hivenen innostuksestaan kun PISA-tilaisuus eteni, mutta paljon jäi puuttumaan. Tällä tyylillä ei yksikään valmentaja menisi joukkueensa eteen kannustamaan sitä parempaan suoritukseen.

 

Suu puhuu jotain muuta, mutta kaikki sanaton viestintä sanoo, että "me on hävitty tää peli".

3) Koulusotea  puuttuu!

Ja sitten itse asiaan. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Ministeri peräänkuulutti jo laajapohjaista työskentelyä peruskoulun tulevaisuuden turvaamiseksi.

Pyytäisin, että ei! Älköön tämä eikä tulevakaan hallitus aloittako koulusotea! Mitä suurempi uudistus, sen suuremmat ovat ulkoiset ja sisäiset paineet ja sen suuremmat kariutumisen mahdollisuudet. Perusopetus ei vielä ole hajalla, joten ei kannata sitä korjata sellaiseksi.

Tämä ei tarkoita etteikö korjata pitäisi. Mutta mieluummin askel kerrallaan pohtien, kuin kertarysäystä rakentaen.  

Otan esimerkin. Suomalainen koulupäivä on kansainvälisesti varsin lyhyt. On oikeastaan ihme, että niin vähillä tunneilla saadaan niin hyvää tulosta aikaan. Lisäksi koulussa opetetaan muitakin aineita kuin äidinkieltä, matematiikkaa ja luonnontieteitä.

Yksinkertaista olisi hakea parannusta tuntimäärää lisäämällä. Tosin maksajan kannalta siinä on ongelmansa, myönnetään. Mutta silti, joskus saadaan aikaan enemmän ihan silläkin, että tehdään enemmän!

Toinen asia on miettiä käytetäänkö kaikki resurssit parhaalla mahdollisella tavalla? Suomalaiset panostavat infrastruktuuriin kuin entinen pioneeri! Pitäisikö koulujen resursseista käyttää enemmän opettajien valmiuksien parantamiseen ja vähemmän laitteisiin? Tai turvataanko laadukas perusopetus vain ryhmäkokoihin tuijottamalla? Pitäisikö satsata enemmän kouluun kuin koulumatkaan? 

Tai kysymys siitä, että pitäisikö koulun siirtyä elämään nykyisen yhteiskunnan rytmissä. Eli vääntää niitä kelloja ihan konkreettisesti tunnilla myöhemmäksi, jotta joka tapauksessa myöhään valvovat teinit voisivat tulla edes himpun enemmän nukkuneina tunneille.

 

Lisäksi on suuri joukko koulun ulkoisia tekijöitä, joihin vaikuttaminen onnistuu aivan muulla kuin koulutuspolitiikalla. Näistä suurin varmasti on asuinalueiden eriytyminen.

Mutta kaiken tämän jälkeen voin pessimistinä todeta, että pisamurheen alhossa elää synkkä, mutta masentunut kansa, joka pahimmillaan valmistautuu sössimään koulujärjestelmänsä.

 

Optimistimpi sanoisi, että meillä on kansainvälisesti katsottuna erittäin hyvä koulujärjestelmä, jossa on hieman notkahdusta oppimistuloksissa tapahtunut, mutta myös hyvät mahdollisuudet korjata virheet.  

Europopulistien tuplahuijaus

- Montako europopulistia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

- Niin monta kuin omaan kotipubiin mahtuu sanomaan, että huono lamppu oli kuitenkin EU:n valmistama ja edellisen kerran EU vaihtoi lampun väärin ja nyt EU ei tee mitään lampun vaihtamiseksi. Samaan aikaan joku muu vaihtaa lampun uuteen.

Noh, ilkeämieliset puheet sikseen ja katsotaan onko niille katetta.

Euroopan Parlamentin poissaolotilaston top kympistä löytyy neljä UKIPin brittimeppiä, muun muassa EFD:n (johon myös Perussuomalaiset kuuluvat) puheenjohtaja Nigel Farage, joka on ollut paikalla alle puolessa äänestyksistä. Kyseenalaisessa kärjessä on UKIPin Godfrey Bloom, jonka läsnäoloprosentti on piirun yli kolmekymmentä.

UKIPin ulkoparlamentaarinen harrastuneisuus on vaikuttanut siihen, että muutoinkin EU:n ulkoraiteella oleva Britannia on riippumattoman Votewatchin kansallisessa äänestysläsnäoloa mittaavassa tilastossa suurten jäsenmaiden viimeisenä. Brittimepit ovat olleet läsnä himpun yli 80 prosentissa kaikista parlamentin täysistuntojen nimenhuutoäänestyksistä. 

Mutta osaavat muutkin. Oman ryhmän perustamisesta ilmoittanut ranskalaisen oikeistopopulistisen Front Nationalin puheenjohtaja Marine Le Pen on parlamentin läsnäolotilastossa sijalla 730. Sieltä on hyvä huudella!

Yhteistä Bloomille, Faragelle ja kahdelle muulle UKIPin tilastokärjelle sekä Le Penille on myös se, että heidän tilastoistaan ei löydy ensimmäistäkään raporttia eikä edes lausuntoa. Eipä tosin löydy useimmilta heidän aatetovereiltaankaan.

Parlamentaarinen voima löytyy ryhmän koon ja läsnäolon ohella sisäisestä koheesiosta. Ryhmä samanmielisiä saa enemmän aikaan kuin vastaavankokoinen ryhmä erimielisiä.  Sitoutumattomia ja perusteilla olevaa ryhmää ei voi ottaa vielä huomioon, joten EFD on ainoa vertailukohta.

Votewatchin mukaan muutoinkin vähämerkityksisen EFD:n todellinen vaikutus sisäisen hajanaisuuden ja heikon osallistumisen vuoksi on noin puolet ryhmän nimellisestä painoarvosta. Votewatchin asteikolla tämä tarkoittaa lukemaa, joka on noin kakkosen pinnassa. Vertailun vuoksi Euroopan Parlamentin vaikutusvaltaisin ryhmä, keskusta-oikeistolainen EPP, saa lukemakseen noin 39.

Europopulistit huijaavat äänestäjiään kahdesti. Ensin tarjoamalla tyhjää retoriikkaa ja toisen kerran pitäytymällä poissa päätöksenteosta, johon heidät on valittu.

Nukkuvan äänestäjän tunnustus

Ensimmäistä kertaa elämässäni luulen, että minä saatan tietää jotain siitä miltä nukkuvasta äänestäjästä tuntuu. Siis, ei paljon miltään. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

Itse asiassa ei olisi kiinnostanut edes niin paljoa, että olisin miettinyt koko asiaa tarkemmin. En ennen kuin hyvä kollegani Taina tarjosi hississä kuvauksen asiantilaan, josta täsmälleen tunnistin itseni.

Täytynee selittää.

Työpaikallamme Euroopan parlamentissa on meneillään henkilöstövaalit. Ehdokkaita näkyy olevan viljalti ja ehdokaslistoja useita. Ainakaan päällisin puolin nämä listat eivät näytä viittaavaan mihinkään sellaiseen puoluepoliittiseen koodistoon, joka olisi itselleni tuttua. Näyttää jopa siltä, että omassa poliittisessa ryhmässämme työskenteleviä kollegoita olisi ehdolla eri listoilla.

Listojen otsikot ja kirjainlyhenteet eivät sano mitään. Ne kaikki ovat yhtä yhdentekeviä. Saapuneista sähköposteista päätelleen osa henkilöstön edustajista riitelee toisen osan kanssa. Eri listojen tavoitteista ei juurikaan ole tietoa. Tai sitten siihen ei viitsi perehtyä. On ollut toistaiseksi muutakin tekemistä.

Mietin miksi äänestäisin keskenään riitelevää joukkoa, johon minulla ei ole muuta kosketuspintaa, kuin joku harva etäisesti tuttu kollega jollain listalla. Entä jos äänestänkin vahingossa jotakuta, jonka kanssa olisin ankarasti eri mieltä tai jotakin sellaista, josta olisi jopa vahinkoa?

On siis turvallisempaa olla äänestämättä. Sitä paitsi se on vaivattomampaa. Joku muu äänestää kuitenkin.

Olen tunnistanut olevani ignorantti. Nyt pelkään, että tätä olotilaa ei kestä kauaa.

Jos poliittisesta tulee henkilökohtaista

”Henkilökohtainen on poliittista”, on joillakin ollut tapana julistaa. Pinnallisesti ajateltuani, olen ollut samaa mieltä. Ainakin silloin kun jätän eettisesti kyseenalaisesti toimivan, mm. lapsityövoimaa kaakaoplantaaseillaan välillisesti hyödyntävän, Nestlen tuotteet hyllyyn.

Muutamissa muissakin asioissa ajattelen näin. Vaikka pikemminkin kyse on siitä, että politiikasta on tullut henkilökohtaista kun se ohjaa ostopäätöksiäni.

Mutta entä sitten kun henkilökohtaisesta tulee poliittista sillä tavoin, että politiikan logiikka johdetaan induktiivisesti omista henkilökohtaisista kokemuksista?

Tämä tuli mieleen tällä viikolla, kun Euroopan parlamentissa on käsitelty tupakkadirektiiviä. Useat poliitikot ikään, kotimaahan, sukupuoleen ja puoluekantaan katsomatta ovat eri tilanteissa avautuneet kertomaan omista tupakointikokemuksistaan.

Useimmille nuo kertomukset ovat olleet vain tapa värittää poliittista puhetta henkilökohtaisella tarinalla. Jaettu henkilökohtainen kokemus synnyttää kosketuspintaa kuulijoiden kanssa ja luo luottamusta. Hyvä niin.

Mutta kertomukset herättivät kysymyksen siitä kuinka varsinkin arkisessa keskustelussa ihmiset perustelevat näkemyksiään omilla kokemuksillaan.

”Vastustan yleistä ruotsin kielen opetusta, koska en itsekään sitä oppinut ja koska siitä ei olisi ollut minulle mitään hyötyä.” Tai ”yksityisautoilun pitäisi olla paljon kalliimpaa, koska ei täällä kaupungissa, missä minä asun, autoa tarvitse kuitenkaan.”

Yhden henkilön kokemuksella on maailmassa ylipäätään kovin harvoin painavaa todistearvoa. Varsinkaan silloin sitä ei pitäisi olla, kun tehdään laajoja poliittisia päätöksiä asioista, joiden vaikutukset ovat yleisiä.

Viileä ja kuuma politiikka

Jos politiikkaa rakennettaisiin henkilökohtaisesta kokemuksesta, niin vaarana olisi, että henkilökohtaisesta ei tule poliittista vaan, että politiikka astuu henkilökohtaisen sfääriin. Politiikasta tulee oikeiden toimintamuotojen edustamista (ravinto, nautintoaineet, kulutus, elämäntapa, yms.), joiden henkilökohtaisena advokaattina poliitikko toimii.

Seurauksena on vaara, että politiikan keskustelu henkilökohtaistuu ja sen myötä väistämättä tulehtuu. Politiikasta tulee kuumaa – päätöksistä epärationaalisia.

Useimmiten ei ole pahaksi se, että poliittinen keskustelu pysyy viileänä. Ehkä hieman ulkokohtaisenakin, jollaisena se näyttäytyy kun politiikasta ottaa askeleen etäämmäs ja pohtii ratkaisuja yleiseltä kannalta. Viileä politiikka tuottaa rationaalisemmat ratkaisut.

Henkilökohtaisen ja poliittisen sekoittaminen on aivan käypä toimintaperiaate edelleenkin valintamyymälässä – toimiessamme avoimilla markkinoilla ostopäätöksiä tehden. Poliittisessa toimintaympäristössä en olisi niinkään varma.

Mielipiteen arvoa ei mitata sen esittäjällä

Yksi tapa arvioida kokoomusnuorten viimeaikaisia mielipiteitä on ollut viitata mielipiteen esittäjien nuoruuteen. Ajatus on, että mielipiteet saavat olla äärimmäisiä siksi, että ne ovat nuorten mielipiteitä ja että kyllä ne siitä tasoittuvat. Tai että juuri nuorten pitääkin ravistella ns. vanhojen mielipiteitä siksi, että vanhoja mielipiteitä pitää ravistella.

Mielipiteen arvoa ei pidä arvioida sen perusteella kuka sen on esittänyt. Ei ainakaan niin kauan kun sen esittäjällä ei ole vakavia, diagnosoituja kognitiivisia puutteita tai mielenterveydellisiä häiriöitä.  Tai jos mielipiteen esittäjä on lapsi. Eli, niin kauan kuin keskustelun osallistujat ovat täysivaltaisia kansalaisia.

Minun mielipiteeni eivät ole oikeita tai vääriä siksi, että olen keski-ikäinen mies. En myöskään usko, että kokoomusnaisten tai kokoomussenioreiden poliittisia näkemyksiä arvioitaisiin niiden esittäjien iän tai sukupuolen perusteella.

Olisi alentavaa arvioida naisten liiton kantaa vanhempainvapaisiin toteamalla, että ”tietysti on ymmärrettävää, että naiset ajattelevat tällä tavoin.”

Sillä, että puhumme mielipiteistä enemmän kuin niiden esittäjistä, on myös toinen seuraus. Se on leimaamisen välttäminen. Kaikki nuoret kokoomuslaiset eivät ole kokoomusnuoria. Ehkä kaikki kokoomusnuoretkaan eivät jaa liittonsa virallista linjaa.

Kolmas seuraus on se, että asioista voidaan keskustella asioina. Olkoon esimerkkinä vaikka suhtautuminen vähemmistöihin. Olipa kyse maahanmuuttajista, ruotsinkielisistä, seksuaalivähemmistöistä, pohjalaisista tai mistä tahansa muusta vähemmistöstä, niin puhe ja teot, jotka kyseenalaistavat, ei vain vähemmistöön kuuluvien ihmisarvon vaan myös mahdollisuuden tasavertaiseen toimintaan muiden kanssa, ovat jyrkässä ristiriidassa sen yhteiskuntakäsityksen kanssa, jonka puolesta itse toimin.

Vähintä mitä mahdollisuuksien tasa-arvon puolesta voi tehdä, on että kanssaihmisille ei kaiveta kuoppia.

Ja lopuksi, kun taloudelliset arvot ovat niin tärkeitä, niin ei ole sattumaa, että innovatiivisimmat ja taloudellisesti menestyvimmät alueet maailmassa ovat myös kaikkein suvaitsevaisimpia alueita. Siis, kokoomusnuorten tavoiteohjelman maahanmuuttonäkemyksillä ei pelkästään heikennetä tasa-arvoa, vaan myös suomalaisen talouskasvun edellytyksiä.

 

En mitenkään voi olla lisäämättä, että jos tasa-arvoista yhteiskuntaa jyrkästi vastustavat mielipiteet höystetään 30-luvun äärioikeistoon viittaavalla symboliikalla, niin sellaiselle näkemyskokonaisuudelle ei mielestäni pitäisi olla sijaa keskusta-oikeistolaisessa yleispuolueessa.

Mielipidekirjoitus

Koskapa kesän aikana on keskusteltu vilkkaasti moninaisista asioista, niin minäkin koen, että minun on sanottava oma mielipiteeni tähän keskusteluun. En tietysti sitä muuten sanoisi, mutta sanon sen nyt vain siksi, että minä olen sitä mieltä, että minun mielipiteeni on oikea. 

Se on minun oikea mielipiteeni siksi, että minä olen elämässäni aina kokenut tämän oman mielipiteeni hyödyllisemmiksi kuin muiden mielipiteet.

Tämän takia kaikilla pitäisi minun mielestäni olla sama mielipide kuin minulla, koska se on hyödyllisin kaikista. Voisivat toiset itse sitä koittaa, niin huomaisivat, että tulee paljon vähemmän riitaa ja pahaa mieltä siitä mielipiteestä. Eikä sanomalehden sivujakaan tarvitsisi niin monta. Eikä bitti kuluisi hukkaan.

Monet mielipiteeni vastustajat ovat sanoneet, että heille tästä mielipiteestä ei ole hyötyä. Mitä he muka tietävät kun eivät ole kokeilleet. 

Oli minulla kerran toinenkin mielipide, kun toisten mielestä minulla piti se olla. Pakottivat suorastaan. Muttei minulle koskaan siitä mielipiteestä mitään hyötyä ollut. Koskaan en sitä mielipidettä ole tarvinnut, enkä ikinä sitä oppinut käsittämään.

Kerran kun siitä mielipiteestä porukalla puhuttiin, niin minä niin suutuin kun en sitä puhetta ymmärtänyt, että lähdin oikein pois. Sen jälkeen en ole ainakaan sitä mielipidettä kannattanut.

Joidenkin mielestä on hyvä, että olisi monta mielipidettä. En usko. Sekamelskaa siitä vain tulee. Moni on mielipiteitään tarjonnut. Koskaan en ole huolinut. Olen periaatteen ihminen.

Kerran pyysi minua yksi tuttu istumaan ja vaihtamaan mielipiteitä. En lähtenyt. Huonompaan olisi minun mielipide vaihtunut.

Muttei silti saisi toisten mielipidettä haukkua liikaa, koska voi tulla paha mieli ja mistä sitä tietää vaikka olisikin tuo toisen mielipide ihan hyvä sen toisen mielestä. Ainakaan ei saa sanoa, että on paskaa se mielipide. Se on minusta paska mielipide sellainen.

Mutta ei ole sekään hyvä jos mielipidettä liikaa laimentaa. Tai jos ei saisi mielipidettä käyttää ollenkaan vaikka sanotaan nyt sunnuntaina tai ennen yhdeksää tai valomerkin jälkeen. Kyllä kuitenkin jotain mielipiteenvapautta pitää olla.

Vaikka ei sekään ole tietysti hyvä, että on niin jyrkkä mielipide, että siksi lyö toista kuonoon ja särkee vielä naapurin ikkunan. Kalliiksi käy yhteiskunnalle sellainen mielipide.

Minusta semmoisille jyrkille ja väärille mielipiteille pitäisi säätää oikein kunnon mielipidevero. Se on minun mielipide. Saatan siinä olla väärässäkin, mutta todennäköisesti en.

Niin sen takia minä nyt vain halusin sanoa teille, että minä olen tätä mieltä ja minun mielipide on parempi kuin muiden siksi kun se ei ole väärä. Että sitten tiedätte, että kannattaa teidänkin ottaa tämä sama mielipide, niin tulee hyvä mieli molemmille. Ei tässä muuta.