Oikeistopoikien puuhastelu nakertaa Kokoomusta

Ajattelin, etten sano mitään asiaan, niin paljon järkeviä kommentteja kokoomuslaiset ovat asiasta jo sanoneet. Mutta kun Schubagate vain paisuu, niin en voi välttää kiusausta. Sitä paitsi lähes päivittäin pääsee julkisuuteen uusia käsittämättömyyksiä vaikkapa sosiaaliturvan lakkauttamisesta.

Ymmärrän Lasse Männistön ja Sanni Grahn-Laasosen turhautumisen, kun he vaativat, että Saul Schubakin olisi jätettävä paikkansa KNL:n varapuheenjohtajana. Ehkä osoitteena pitäisi olla yhden jäsenliiton varapuheenjohtajan sijaan koko nuorisoliitto, josta tämän tästä tulee muitakin vastaavia ajatuksia.Otetaan listalle näiden sosiaaliturvakommenttien lisäksi vaikka entisen puheenjohtajan Wille Rydmanin persuflirtti maahanmuuttokysymyksissä ja nykyisen puheenjohtajan Antti Häkkäsen intoilu Mitt Romneysta.

Pala historiaa. Silloin kun minä olin nuori (onpa hauskaa sanoa näin), oli nuorisoliitoilla tapana olla puoluetta pari askelta edellä. Sillä oli myös taktinen merkitys, että nuorisoliitot olivat sosiaalinen omatunto ja tasapainottivat puoluetta vasemmalla laidalla, kun toisessa vaakakupissa toinen kaarti väänsi puoluetta oikealle. Siinä keskellä rakentui puoluejohdolle mahdollisuus luotsata puoluetta keskusta-oikeistolaiseksi yleispuolueeksi ja nostaa kannatus yli 20 prosenttiin.

Nyt asema ja asetelma on toinen - puoluetta ei erityisesti tarvitse hinata mihinkään suuntaan. Pikemminkin pitäisi vahvistaa sitä paikkaa, jossa nyt ollaan - yleispuolueena, jolla on myös sosiaalinen omatunto. Urakka vain käy hankalaksi tilanteessa, jossa puoluejohto ja yhä suurempi osa puolueen aktiiveista joutuu sammuttelemaan yli-inokkaiden pikkuoikeistolaisten sytyttelemiä tulipaloja.

Kokoomusnuorista tulevat viestit leviävät ovat yksi toisensa jälkeen sellaista oikeistopopulismia, jonka pääasiallinen seuraus näkyy kannatuspohjan kaventumisena.

Nuorison persuileva julkikuva ei auta sen enempää kannatuskehitykseen, puolueen poliittisen agendan kehitykseen kuin jäsenten rekrytointiinkaan. Päinvastoin, kaikki nämä älähdykset ovat kuin antaisi leimakirveen hopealautasella kaikille iloisille kokoomuksenhutkijoille. Alkion ja Tannerin kunniamerkithän näille veijareille pitäisi antaa.

Näiden pohdintojen jälkeen herää kysymys siitä, palveleeko puolueen nykyinen järjestörakenne enää tarkoitustaan?

Jos Kokoomuksessa ja sen tiimoilla on kovin paljon erilaisia orgaaneja, jotka kukin omista poliittisista suhdanteistaan johtuen antavat vaihtelevia viestejä, ei se avita yhteistä ykkösasiaa - vaalimenestystä ja sen perusteella tehtävää yhteisten asioiden hoitamista.

Olisikohan niin, että puolueen olisi syytä siirtyä suorajäsenyyteen, jolloin nykyiset jäsenliitot voisivat toimia samanlaisella puoluesuhteella kuin Senioriliittokin. Eli lähellä puoluetta, mutta tarjoamatta kuitenkaan automaattista puolueen jäsenyyttä. Monet kokoomuslaiset ovat aivan oikeassa ja onnistuneesti olleet trimmaamassa julkisia ja yksityisiä organisaatioita tehokkaampaan muotoon - ehkä nyt olisi aika tehdä sitä samaa puolueorganisaatiossakin?

P.S. Jos saarnaa valtiosta, jonka roolia vähennetään minimiin mm. sosiaalietuuksien suhteen, niin ehkä voisi näyttää itse mallia. KNL voi luopua valtionavuistaan ja ryhtyä elämään lahjoittajien hyväntahtoisuuden varassa.

Persujen marttyyripolitiikka on opeteltua taktiikkaa

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa eurooppalaisten populistipuolueiden yhteisistä menettelytavoista. Nyt kun kuntavaaleihin on enää vajaa viikko aikaa, on korkea aika tarttua asiaan.

Toinen kimmoke tuli Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäisen kolumnista, jossa hän antaa kehittämisohjeita Persuille otsikolla "Tuplajytky voi järisyttää politiikkaa."

Pentikäisen mukaan "Pe­rus­suo­ma­lai­sis­ta voi tul­la kes­tä­vä po­liit­ti­nen il­miö vain, jos puo­lue myös kan­taa vas­tuu­ta." Tämä tarkoittaa, että avainpaikoille pitää istuttaa ihmisiä, jotka eivät vain vastusta kaikkea. Toinen neuvo on, että Soinin pitää alkaa kasvattaa itselleen seuraajaehdokkaita.

Noinkohan Pentikäisen neuvot kuitenkaan auttaisivat populistipuoluetta? On nimittäin niin, että populistisia liikkeitä Euroopassa yhdistää muutama seikka, joista muun muassa EPP-puolueen ajatuspaja CES on julkaissut parikin erinomaista Florian Hartlebin kirjoittamaa kirjasta.

Ensinnäkin populismi esittää itsensä eräänlaisena "anti-eliittinä" ja samalla "anti-isminä" olipa kyse islamista, vanhoista puolueista, globalisaatiosta tai Euroopan yhdentymisestä. Ilman vastustavaa elementtiä ei ole populismia. Vastuulliset Perussuomalaiset poliitikot voivat huoletta liittyä heitä lähinnä oleviin vastuullisiin puolueisiin. Niin on muuten siellä täällä tapahtunutkin.

Toisekseen on kysymys johtajasta ja johtajuudesta. Toki voi olla, että Soinin jälkeen joku saattaa onnistua Persujen johdossa, mutta valtaisasti todennäköisempää on, että niin ei käy. Populistijohtajan pitää täyttää tarina, jossa hän on uskottavasti kadunmiehen puolustaja ja sellaiseksi kasvanut. Hänen on osoitettava väsymättömyyttä ja taistelunhalua ja samalla pidettävä omat joukkonsa uskollisina ja tyytyväisinä.

Yhdessä suhteessa Soinin perilliset ovat tosin oppineet menettelemään kuin johtajansa. Se on temppu, jota Hartleb kutsuu "teeskennellyksi viattomuudeksi". Johtaja näkee olevansa uhri, jonka media ja vanhat puolueet ovat vääryydellä leimanneet.

Loukkaantuminen, ruikutus ja vikinä milloin mistäkin asiasta ei ole siis sattumaa. Marttyyripolitiikka on opeteltu taktiikka, jota populistit harjoittavat kaikkialla Euroopassa. Nationalistit ovat kansainvälistä väkeä, eikä ole mikään sattuma, että Soini ja Persut pitävät hyviä yhteyksiä moniin muihin vastaaviin puolueisiin eri puolilla Eurooppaa. Ulkomaailman parhaat käytännöt ja taktiikat ovat vaihtotavaraa niiden keskuudessa, jotka antavat itsestään ulkomaailman vastaisen kuvan.

Mutta mitä pitäisi tehdä seuraavan kerran kun Persu loukkaantuu ja ruikuttaa väärinkohtelua? Olisiko vanha lastenkasvatuskeino paikallaan? Karkkia (julkisuutta) ei tipu vaikka kuinka itket ja potkit kaupan lattialla. Ja yritäs olla nyt ihmisiksi niin kuin muutkin lapset, niin katsotaan sitten kun olet rauhoittunut, että oliko siellä mitään järkevää sanottavaa!

Lataa PDF:  Hartleb: After their establishment: Right-wing Populist Parties in Europe

Siwaltelua veroparatiiseista

Myönnän, että poliittisten avausten tekeminen on haastava taiteenlaji. Jos esittää jotain uutta, niin aina joku viisastelija epäilee populismista, hurskastelusta tai muuten vain halvasta pisteidenkeruusta. Jutta Urpilaisen esitys siitä, että yhtiöitä, joilla on veroparatiisikytköksiä, ei pitäisi hyväksyä julkisiin hankintoihin, oli minusta ensi kuulemalta aivan kaunis ajatus. On toki hyvä ettei julkisilla varoilla tueta niitä, jotka eivät halua tukea julkista valtaa.

Mutta tarkemmin ajateltuna asiaan sisältyy pieni periaatteellinen ongelma. EU:n sisämarkkinoiden, jotka muuten viettävät 20-vuotisjuhlaa, suuri idea oli liikkumisen vapaus, johon kuuluu myös pääomien vapaa liikkuvuus.

Kun eräät veroparatiisit kuten Jersey, ovat myös EU:n piirissä, niin vapaus koskee sikäläisiäkin yhtiöitä. Olisi kiintoisaa katsoa miten EY-tuomioistuimessa tulkittaisiin alkuperän perusteella tapahtuva kilpailunrajoittaminen - vaikka kuinkakin olisi hyvä tarkoitus taustalla. Lähtökohtaisesti olen siis sitä mieltä, että veroparatiisiporsaanreikiä ei EU:n alueella pitäisi olla ja että yhteisöverokantaan pitäisi olla yhteinen harmonisoitu minimitaso.

Toinen kerros Urpilaisen esitykseen tuli, kun Ilta-Sanomat julkaisi viime viikolla jutun, jossa mainittiin, että Suomen Lähikauppa Oy:n että Suomen Lähikauppa Oy:sta kaksi kolmannesta omistava IK Investment Partners on liitetty veroparatiiseihin. Muun muassa Siwat ja Valintatalot omistavan Suomen Lähikaupan toinen merkittävä omistaja on Tradeka, joka 2000-luvulla möi osuudesta suuren osan IK Investmentille. Tradekan edustajistossa taas valtaa käyttävät lukuisat SDP:n, mutta myös Vasemmistoliiton poliitikot.

Mieleen nousi, että tuliko vaadittua nyt jotain sellaista, johon ei näemmä itse olla valmiita? Vai onko Tradekan edustajistossa käyty pohdintaa veroparatiisikytköksestä? Vai oliko SDP:n puheenjohtaja vain huonosti informoitu hänen esitykseensä ja puoluetta lähellä olevaan pääomaan liittyvästä kytköksestä.

Kolmas kerros keskusteluun tuli, kun SDP:n puoluesihteeri Reijo Paananen Kalevan mukaan teki Iltiksen jutusta kantelun Julkisen sanan neuvostolle. Ilmeisesti hän on harmistunut siitä, että jutussa puhutaan demariyhteydestä, sillä Paananen toteaa Kalevassa, että "Kytkös on suuri rimanalitus". Ei siis saa sanoa kytkös tai yhteys. Tradekalla ei siis ole demarikytköstä vaikka sen edustajistossa istuu puolueen merkittäviä vaikuttajia liki enemmistöksi asti ja vaikka Tradeka tuki ja SDP:tä vuosina 2007-2008 yhteensä 80 000 eurolla.

Juuri tämä herättikin kysymyksen hurskastelusta. Onko siis niin, että tärkeämpää kuin se mitä tehdään, on se mitä sanotaan? Kun Urpilainen puhui varsin väljästi veroparatiisiyhteyksistä, niin hän ei määritellyt sitä minkä suuruinen omistus tai muu kytkös altistaa toimijan veroparatiisisaastumiselle. Näin hän tuli avanneeksi oven myös Tradekan ja SDP:n kohtaamalle ongelmalle.

Viimeisenä heräsi mieleen vielä epäilys eräästä poliittisen viestin mekanismista, jota voisi kutsua vaikka epäilyksen herättämiseksi. Halusiko Urpilainen herätti aloitteellaan epäilyksen siitä, että yksityisiltä yrityksiltä hankitut tavarat ja palvelut olisivat laajemmin epäilyttäviä, koskapa kaikki yksityiset tahot eivät maksa veroja Suomeen ja osa ei näytä maksavan veroja juuri mihinkään?

No, siihen en ota kantaa, mutta toteanpa, että näiden kunnallisvaalien alla on kyllä ollut muutama ylilyönti, jossa on demonisoitu yksityistä palveluntuotantoa. Ei ihan tyylikästä sekään.

Säästeliäs dopingtotuus

Miksi kaivella 40 vuoden takaisia asioita, kysyy dopingkohussa rypevän maan kansalainen sanomalehdessä. Kyse ei ole rikoksesta, ja jos olisikin, niin se olisi vanhentunut.

Kiusallinen historia saisi yleensä jäädä unohdetuksi historiaksi niiden mielestä, jotka ovat tuota historiaa tehneet.

Kansalaissodan veriteoista vaiettiin pitkään ja hartaasti. Siitä, että viime sotien aikana suomalaissotilaat tekivät muitakin kuin pelkästään sankarillisia tekoja, haluaisi moni edelleen vaieta. Kylmän sodan ja suomettumisen ajan historian kuumin yksityiskohta - Tiitisen lista - pysyy yhä kassakaapissa.

Mitä näihin verrattuna olisi jokin hormonipiikki tai verenvaihto aikana, jolloin se ei ollut edes juridisesti kiellettyä?

Niinpä. Ei kyse ole sen kummemmasta kuin uteliaisuudesta, totuudesta ja politiikasta. Aivan samoin kuin Suomi-kuvaa rakennettiin Finlandia-talossa ETY-kokouksessa, sitä rakennettiin olympialaisten juoksu- ja hiihtoradoilla. Veronmaksajien rahoilla ja kansan luottamuksella luotiin yhteistä tarinaa urheasta kansakunnasta, jonka urheiluorganisaatio tuotti sinnikkäällä harjoittelulla kisamenestyjiä siinä missä maan presidentin luottamukselliset suhteet itänaapuriin turvasivat itsenäisyytemme ja toivat taloudellista hyvää idänkaupasta. 

Urheilu ja politiikka ovat itsenäisyyden ajan olleet vahvasti ja monilla tasoilla kytköksissä toisiinsa. Julkisella rahoituksella elävät urheilun liitot hinkuavat näkyviä poliitikkoja johtoonsa turvatakseen asemansa. Poliitikolle urheilutausta on ollut aina paremminkin ponnahduslauta kuin rasite ja vähintäänkin positiivisen imagon rakennusaine. Paraatiesimerkki on Kekkosen nuoruuden korkeushyppymenestys. 

Olisiko sitten arvokisamenestyksen säteilyssä paistatelleille valtiomiehille ja -naisille jotenkin kiusallista, että heidän suitsuttamansa menestys ei tullutkaan pelkän kaurapuuron voimalla? Kansakunnan aikuisuutta mittaa se, että asiat asetetaan perspektiiviin. Ei silloin pitäisi turhaan pelätä kerran juotujen mitalikahvien myöhäistä läikkymistä. 

Jos nyt jonkun mieleen tulee, että kaikki ei ehken ollut sitä miltä se näytti, niin ei ole kohtuutonta toivoa, että voisiko tarinan kirjoittaa uudelleen. Ihan himpun verran voisin olla utelias ainakin silloin kun epäilisin, että minua on joku vähän juksannut silloin kun on kiven kovaan väittänyt, että yhteisillä verorahoilla maksetuilla apurahoilla ja valmennusleireillä on luotu pohja urheilumenestykselle, mutta vaiennut rahoilla hankitusta suorituksia parantavan lääketieteen käytöstä. Setelin toinen puoli on vaikutelma siitä, että rahojen puutteessa jouduimme viime kesänä Lontoossa tyytymään kehnompaan menestykseen. Niin, että lisää rahaa harjoituskaurapuuroon kiitos ja dopinghörhelöt hiljaa! Mitä sitä nyt enää menneitä kaivelemaan? 

Ja tasapuolisuuden nimissä, sama norjalaisille.

Bilderberg - salaliitto vai kateellisten paratiisi?

Vuosittainen salaliittomölinä Bilderberg-kokouksesta on jälleen kuultu. Tämänkertaiseksi opetukseksi jäi, että ministereiden kannattaisi suhtautua kirjallisiin kysymyksiin sen verran vakavasti, että tarkistuttavat toisenkin kerran heille kirjoitetun vastaustekstin.

Jutta Urpilainen joutui noloon paikkaan, kun joutui myöntämään, että ministerit eivät kulje valtion varoin yksityishenkilöinä.

Itse Bilderberg-kokouksen kannalta tämä on kuitenkin sivuseikka.

Olennaisempi kysymys on, saavatko politiikan, talouden ja median päättäjät tavata toisiaan ja keskustella keskenään siten, että asioista ei hiiskuta julkisuuteen?

Useimmat meistä, jotka ovat olleet jossain sellaisessa suljetussa tilaisuudessa, jossa on sovittu, että puhutut mielipiteet pysyvät seinien sisällä, ovat varmasti sitä mieltä, että tällaisia keskusteluja pitääkin olla. Ajatuksenlentoa kahlitsee aika lailla, jos pelkona on, että löytää pohdintansa saman tien julkisuudesta alasampumista odottavana kohu-uutisena.

Valitettavaa on, että osa ihmisistä joko vainoharhaisuuttaan tai poliittisista tarkoitusperistään, on valmiita leimaamaan tällaiset kokoontumiset salaliitoiksi. Yksi hörhöjoukko luulee Bilderbergin valmistelevan uutta maailmanjärjestystä. Niinhän on luultu tai uskoteltu myös muun muassa vapaamuurarien, temppeliherrojen ja juutalaisen salaliiton tekevän.

Tämä populismin polttoaine ei lopu koskaan.

Avoimuutta voi ilmoittaa julkisesti kannattavansa myös periaatteellisista syistä. Se on inhimillisesti ymmärrettävää varsinkin silloin, kun ei itse ole päässyt viisastelemaan suljettujen ovien taakse.

Kaiken maailman bilderbergit ovat silti erinomaisen tärkeitä. Useimmat politiikan vastuullisimmilla paikoilla toimivat ihmiset ovat nimittäin aivan liian kiireisiä pohtimaan yhteiskunnan kehitystä ohi päivänpoliittisen agendan. Kun samalla puolueissa tulevaisuuspohdinnat on eristetty ajatuspajoihin käytännön työtä häiritsemästä, niin pelko siitä, että politiikassa syvällisempi ajatus kohtaisi toiminnan on aika ohut.

Ja jos niin kuitenkin tapahtuu ja sellainen vielä pääsisi julki jonkun politiikon suusta, niin eihköhän sankka viisaiden edunvalvojien, kommentaattoreiden ja kilpailevien poliitikkojen tykistö olisi valmiina ampumaan pohdinnat tuhannen päreiksi.

Toivottavasti eilen päättynyt kokous oli antoisa. Samalla toivon, etten saa lukea tai kuulla pihaustakaan siellä käydyistä keskusteluista.

Missä luuraa Soini?

”Populistisesta perinteestä ja ideologiasta käsin nousevaa puoluetta on johdettava lujasti.” Näin kirjoitti Timo Soini kirjassaan Maisterisjätkä.

Katsotaanpa mitä viime aikoina on populistisessa puolueessa tapahtunut ja mietitään miten puolueen johtaja on näihin tapahtumiin reagoinut. 

Viime viikolla puolueen eduskuntaryhmä vaati puolueen kansanedustajaa erottamaan avustajansa tämän flirttailtua hyvän maun ja rasismin rajamailla käsivarsinauhablogissaan. Kansanedustaja kieltäytyi tottelemasta ryhmää, joten asiaa selvitetään nyt eduskunnan hallinnossa.

Tämän jälkeen puolueesta vuodettiin julki puoluetyöntekijän sähköpostiviesti eduskuntaryhmän puheenjohtajalle, jossa ihmeteltiin miksi tämä on pahentanut tilannetta lisäämällä asian julkisuutta puhuessaan avustajan erottamisesta. Vuodetun viestin kirjoittaja pitää vuotoa törkeänä.

Viime viikolla Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja joutui tuomaan julki paheksuntansa siitä kuinka yksi populistisen puolueen kansanedustaja oli kiusannut keskustalaiskansanedustajaa tämän puhetavasta. Asiaan oli kuulemma yritetty vaikuttaa jo aiemmin keskusteluilla, mutta ilmeisen tuloksetta.

Tätä ennen on julkisesti seurattu viikosta toiseen populistisen puolueen kansanedustajan alkoholinkäyttöä, siitä seuranneita lausuntoja ja muun muassa mahdollisia vierailuja liivijengien luona. Lisääkin esimerkkejä populistipuolueen parlamentaarikkojen epätavallisesta parlamentaarisesta toiminnasta löytyy. Kuten puolueen kansanedustaja, joka eduskunnassa sanoi poistavansa varmistimen kuullessaan sanan parlamentarismi. Sittemmin tämä historian alalta väitellyt tohtori ilmoitti ettei tunne lausahduksen kansallissosialistisia juuria.

Yhteinen nimittäjä näille kaikille veitikoille on Timo Soini. Viime eduskuntavaalien alla puolueen puheenjohtaja kävi tarkasti läpi puolueensa ehdokaslistat kaikissa vaalipiireissä ja hyvien verkostojensa avulla kysyi muun muassa eräiltä muitten puolueitten vaikuttajilta arvioita tietyistä ehdokkaista, jotka pyrkivät perussuomalaisten listoille.

Soini myös huolehti siitä, että jyrkkää ulkomaalaiskantaa ajaneet Muutos 2011-listan ehdokkaat eivät lähteneet vaaleihiin omalla listallaan, vaan osana suurempaa populistista puoluetta. Näin jyrkkä oikeisto oli integroitu mukaan populistipuolueeseen.

Nyt näyttää siltä, että puolue rakoilee. Imatran Perussuomalaiset ilmoittivat lauantaina, että seuraavasta puolueskandaalista palautetaan jäsenkirjat. Mitta täyttyi blogikirjoituksesta, joka imatralaisten mukaan täytti kansanryhmää vastaan kiihotuksen tunnusmerkit.

Perussuomalaisia koskien nousee monia kysymyksiä, joihin odottaisin vastausta Timo Soinilta!

1. Missä on puheenjohtaja, joka johtaa lujasti populistisesta perinteestä nousevaa puoluettaan?
2. Kummalla on puoluejohtajan tuki, eduskuntaryhmän puheenjohtajalla vai puoluetyöntekijällä?
3. Saako puolueen nimissä ja eduskunnan puitteissa avoimesti flirttailla 30-luvun kansallissosialismin kanssa?
4. Onko hyväksyttävää lietsoa henkilökohtaista vihapuhetta niitä vastaan, jotka esittävät perussuomalaisten toimintaan ja lausuntoihin kohdistuvaa kritiikkiä?
5. Ja lopuksi: pyhittääkö tarkoitus keinot? - Kuinka pitkälle suvaitsemattomuudessa ja vihapuheessa saa mennä oman kannatuksen pönkittämiseksi?

Pelastiko Mari Keskustan?

”Otti nokkiinsa” ja ”kuppi meni nurin” olivat ensimmäiset kommentit sen jälkeen kun Mari Kiviniemi ilmoitti ettei enää tavoittele jatkoa Keskustan puheejohtajana. Siihenpä analyysi asiasta melkein jäikin. Katse siirtyi Kiviniemen seuraajaehdokkaisiin. Ilmoittautuneisiin ja harkitseviin.

Harkitsevista useimmilla motiivina harkintaan, kuten politiikan peleissä yleensä, on ollut käyttää tilaisuus hyväksi vahvistaa omaa näkyvyyttä. Spekulaatio puheenjohtajapelissä on hyvä meriitti ja vähän myöhemmin voi ilmoittaa, että vaikkapa perhetilanteen vuoksi on asiaa harkittuaan päätynyt siihen, että nyt ei ole vielä oikea aika.

Oikeastan vain yksi kiintoisa päätelmä Kiviniemen erosta on tehty. Se on arvio, että Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen mahdollisuudet heikkenivät, kun he menettivät vastaehdokkaan. Aivan varmasti asiaa on pohdittu Kiviniemen lähipiirissä ennen hänen luopumisilmoitustaan.

Silloin kiinnostava ja looginen kysymys onkin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan luopumalla tehtävästään? Tai tarkemmin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan ajautumasta puolipopulistiseksi maalaiskonservatiivien puolueeksi? Vedottiinko häneen puolueen pelastamiseksi?

Kiviniemen riski tulla äänestetyksi ulos oli nimittäin huomattava. Muistetaanpa ettei neljääkään vuotta ole kulunut siitä kun Kiviniemi äänestettiin puoluekokouksessa ulos varapuheenjohtajistosta silloisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen katsellessa tyytyväisenä vierestä.

Se, että aktiivista tukea ei piireistä Kiviniemelle tullut ei välttämättä tarkoita, että passiivista tukea olisi ollut, toisin kuin on kohteliaasti selitetty. Pääministerin oli vaikea vaihtaa oppositiojohtajan vaihteelle ja muistissa on pitkät hiljaiset jaksot, jolloin pienempää oppositiopuoluetta ei kuulunut eikä näkynyt.

Väyrynen on pitänyt sitkeästi tikun nokassa puoluejohton oleellisia ja oilemattomia virheitä. Ilman häntä olisi osa näistä varmasti jo unohdettukin. 

Virheettömäksi politiikan messiaaksi itsensä kruunannut Väyrynen olisikin paras puheenjohtaja, jonka kokoomuslaiset, demarit ja vihreät voisivat Keskustalle toivoa. Vain Timo Soinille hän olisi painajainen. Sekin sopisi monelle. Ne keskustalaiset, jotka näkevät puolueensa vastuullisten suurten puolueiden joukossa näkevät varmasti saman. Ei tarvitse olla cityliberaali miettiäkseen mitä asiasta seuraa ja miten uhka torjutaan.

Jos ja kun Marin vetäytyminen johtaa siihen, että tolkku ja holtti ei katoa keskustan johdosta, niin hän on ansainnut ison kunniaprenikan puolueeltaan. Nähtäväksi jää, kuten on tapana sanoa.