Nukkuvan äänestäjän tunnustus

Ensimmäistä kertaa elämässäni luulen, että minä saatan tietää jotain siitä miltä nukkuvasta äänestäjästä tuntuu. Siis, ei paljon miltään. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

Itse asiassa ei olisi kiinnostanut edes niin paljoa, että olisin miettinyt koko asiaa tarkemmin. En ennen kuin hyvä kollegani Taina tarjosi hississä kuvauksen asiantilaan, josta täsmälleen tunnistin itseni.

Täytynee selittää.

Työpaikallamme Euroopan parlamentissa on meneillään henkilöstövaalit. Ehdokkaita näkyy olevan viljalti ja ehdokaslistoja useita. Ainakaan päällisin puolin nämä listat eivät näytä viittaavaan mihinkään sellaiseen puoluepoliittiseen koodistoon, joka olisi itselleni tuttua. Näyttää jopa siltä, että omassa poliittisessa ryhmässämme työskenteleviä kollegoita olisi ehdolla eri listoilla.

Listojen otsikot ja kirjainlyhenteet eivät sano mitään. Ne kaikki ovat yhtä yhdentekeviä. Saapuneista sähköposteista päätelleen osa henkilöstön edustajista riitelee toisen osan kanssa. Eri listojen tavoitteista ei juurikaan ole tietoa. Tai sitten siihen ei viitsi perehtyä. On ollut toistaiseksi muutakin tekemistä.

Mietin miksi äänestäisin keskenään riitelevää joukkoa, johon minulla ei ole muuta kosketuspintaa, kuin joku harva etäisesti tuttu kollega jollain listalla. Entä jos äänestänkin vahingossa jotakuta, jonka kanssa olisin ankarasti eri mieltä tai jotakin sellaista, josta olisi jopa vahinkoa?

On siis turvallisempaa olla äänestämättä. Sitä paitsi se on vaivattomampaa. Joku muu äänestää kuitenkin.

Olen tunnistanut olevani ignorantti. Nyt pelkään, että tätä olotilaa ei kestä kauaa.

Jos poliittisesta tulee henkilökohtaista

”Henkilökohtainen on poliittista”, on joillakin ollut tapana julistaa. Pinnallisesti ajateltuani, olen ollut samaa mieltä. Ainakin silloin kun jätän eettisesti kyseenalaisesti toimivan, mm. lapsityövoimaa kaakaoplantaaseillaan välillisesti hyödyntävän, Nestlen tuotteet hyllyyn.

Muutamissa muissakin asioissa ajattelen näin. Vaikka pikemminkin kyse on siitä, että politiikasta on tullut henkilökohtaista kun se ohjaa ostopäätöksiäni.

Mutta entä sitten kun henkilökohtaisesta tulee poliittista sillä tavoin, että politiikan logiikka johdetaan induktiivisesti omista henkilökohtaisista kokemuksista?

Tämä tuli mieleen tällä viikolla, kun Euroopan parlamentissa on käsitelty tupakkadirektiiviä. Useat poliitikot ikään, kotimaahan, sukupuoleen ja puoluekantaan katsomatta ovat eri tilanteissa avautuneet kertomaan omista tupakointikokemuksistaan.

Useimmille nuo kertomukset ovat olleet vain tapa värittää poliittista puhetta henkilökohtaisella tarinalla. Jaettu henkilökohtainen kokemus synnyttää kosketuspintaa kuulijoiden kanssa ja luo luottamusta. Hyvä niin.

Mutta kertomukset herättivät kysymyksen siitä kuinka varsinkin arkisessa keskustelussa ihmiset perustelevat näkemyksiään omilla kokemuksillaan.

”Vastustan yleistä ruotsin kielen opetusta, koska en itsekään sitä oppinut ja koska siitä ei olisi ollut minulle mitään hyötyä.” Tai ”yksityisautoilun pitäisi olla paljon kalliimpaa, koska ei täällä kaupungissa, missä minä asun, autoa tarvitse kuitenkaan.”

Yhden henkilön kokemuksella on maailmassa ylipäätään kovin harvoin painavaa todistearvoa. Varsinkaan silloin sitä ei pitäisi olla, kun tehdään laajoja poliittisia päätöksiä asioista, joiden vaikutukset ovat yleisiä.

Viileä ja kuuma politiikka

Jos politiikkaa rakennettaisiin henkilökohtaisesta kokemuksesta, niin vaarana olisi, että henkilökohtaisesta ei tule poliittista vaan, että politiikka astuu henkilökohtaisen sfääriin. Politiikasta tulee oikeiden toimintamuotojen edustamista (ravinto, nautintoaineet, kulutus, elämäntapa, yms.), joiden henkilökohtaisena advokaattina poliitikko toimii.

Seurauksena on vaara, että politiikan keskustelu henkilökohtaistuu ja sen myötä väistämättä tulehtuu. Politiikasta tulee kuumaa – päätöksistä epärationaalisia.

Useimmiten ei ole pahaksi se, että poliittinen keskustelu pysyy viileänä. Ehkä hieman ulkokohtaisenakin, jollaisena se näyttäytyy kun politiikasta ottaa askeleen etäämmäs ja pohtii ratkaisuja yleiseltä kannalta. Viileä politiikka tuottaa rationaalisemmat ratkaisut.

Henkilökohtaisen ja poliittisen sekoittaminen on aivan käypä toimintaperiaate edelleenkin valintamyymälässä – toimiessamme avoimilla markkinoilla ostopäätöksiä tehden. Poliittisessa toimintaympäristössä en olisi niinkään varma.

Mielipiteen arvoa ei mitata sen esittäjällä

Yksi tapa arvioida kokoomusnuorten viimeaikaisia mielipiteitä on ollut viitata mielipiteen esittäjien nuoruuteen. Ajatus on, että mielipiteet saavat olla äärimmäisiä siksi, että ne ovat nuorten mielipiteitä ja että kyllä ne siitä tasoittuvat. Tai että juuri nuorten pitääkin ravistella ns. vanhojen mielipiteitä siksi, että vanhoja mielipiteitä pitää ravistella.

Mielipiteen arvoa ei pidä arvioida sen perusteella kuka sen on esittänyt. Ei ainakaan niin kauan kun sen esittäjällä ei ole vakavia, diagnosoituja kognitiivisia puutteita tai mielenterveydellisiä häiriöitä.  Tai jos mielipiteen esittäjä on lapsi. Eli, niin kauan kuin keskustelun osallistujat ovat täysivaltaisia kansalaisia.

Minun mielipiteeni eivät ole oikeita tai vääriä siksi, että olen keski-ikäinen mies. En myöskään usko, että kokoomusnaisten tai kokoomussenioreiden poliittisia näkemyksiä arvioitaisiin niiden esittäjien iän tai sukupuolen perusteella.

Olisi alentavaa arvioida naisten liiton kantaa vanhempainvapaisiin toteamalla, että ”tietysti on ymmärrettävää, että naiset ajattelevat tällä tavoin.”

Sillä, että puhumme mielipiteistä enemmän kuin niiden esittäjistä, on myös toinen seuraus. Se on leimaamisen välttäminen. Kaikki nuoret kokoomuslaiset eivät ole kokoomusnuoria. Ehkä kaikki kokoomusnuoretkaan eivät jaa liittonsa virallista linjaa.

Kolmas seuraus on se, että asioista voidaan keskustella asioina. Olkoon esimerkkinä vaikka suhtautuminen vähemmistöihin. Olipa kyse maahanmuuttajista, ruotsinkielisistä, seksuaalivähemmistöistä, pohjalaisista tai mistä tahansa muusta vähemmistöstä, niin puhe ja teot, jotka kyseenalaistavat, ei vain vähemmistöön kuuluvien ihmisarvon vaan myös mahdollisuuden tasavertaiseen toimintaan muiden kanssa, ovat jyrkässä ristiriidassa sen yhteiskuntakäsityksen kanssa, jonka puolesta itse toimin.

Vähintä mitä mahdollisuuksien tasa-arvon puolesta voi tehdä, on että kanssaihmisille ei kaiveta kuoppia.

Ja lopuksi, kun taloudelliset arvot ovat niin tärkeitä, niin ei ole sattumaa, että innovatiivisimmat ja taloudellisesti menestyvimmät alueet maailmassa ovat myös kaikkein suvaitsevaisimpia alueita. Siis, kokoomusnuorten tavoiteohjelman maahanmuuttonäkemyksillä ei pelkästään heikennetä tasa-arvoa, vaan myös suomalaisen talouskasvun edellytyksiä.

 

En mitenkään voi olla lisäämättä, että jos tasa-arvoista yhteiskuntaa jyrkästi vastustavat mielipiteet höystetään 30-luvun äärioikeistoon viittaavalla symboliikalla, niin sellaiselle näkemyskokonaisuudelle ei mielestäni pitäisi olla sijaa keskusta-oikeistolaisessa yleispuolueessa.

Mielipidekirjoitus

Koskapa kesän aikana on keskusteltu vilkkaasti moninaisista asioista, niin minäkin koen, että minun on sanottava oma mielipiteeni tähän keskusteluun. En tietysti sitä muuten sanoisi, mutta sanon sen nyt vain siksi, että minä olen sitä mieltä, että minun mielipiteeni on oikea. 

Se on minun oikea mielipiteeni siksi, että minä olen elämässäni aina kokenut tämän oman mielipiteeni hyödyllisemmiksi kuin muiden mielipiteet.

Tämän takia kaikilla pitäisi minun mielestäni olla sama mielipide kuin minulla, koska se on hyödyllisin kaikista. Voisivat toiset itse sitä koittaa, niin huomaisivat, että tulee paljon vähemmän riitaa ja pahaa mieltä siitä mielipiteestä. Eikä sanomalehden sivujakaan tarvitsisi niin monta. Eikä bitti kuluisi hukkaan.

Monet mielipiteeni vastustajat ovat sanoneet, että heille tästä mielipiteestä ei ole hyötyä. Mitä he muka tietävät kun eivät ole kokeilleet. 

Oli minulla kerran toinenkin mielipide, kun toisten mielestä minulla piti se olla. Pakottivat suorastaan. Muttei minulle koskaan siitä mielipiteestä mitään hyötyä ollut. Koskaan en sitä mielipidettä ole tarvinnut, enkä ikinä sitä oppinut käsittämään.

Kerran kun siitä mielipiteestä porukalla puhuttiin, niin minä niin suutuin kun en sitä puhetta ymmärtänyt, että lähdin oikein pois. Sen jälkeen en ole ainakaan sitä mielipidettä kannattanut.

Joidenkin mielestä on hyvä, että olisi monta mielipidettä. En usko. Sekamelskaa siitä vain tulee. Moni on mielipiteitään tarjonnut. Koskaan en ole huolinut. Olen periaatteen ihminen.

Kerran pyysi minua yksi tuttu istumaan ja vaihtamaan mielipiteitä. En lähtenyt. Huonompaan olisi minun mielipide vaihtunut.

Muttei silti saisi toisten mielipidettä haukkua liikaa, koska voi tulla paha mieli ja mistä sitä tietää vaikka olisikin tuo toisen mielipide ihan hyvä sen toisen mielestä. Ainakaan ei saa sanoa, että on paskaa se mielipide. Se on minusta paska mielipide sellainen.

Mutta ei ole sekään hyvä jos mielipidettä liikaa laimentaa. Tai jos ei saisi mielipidettä käyttää ollenkaan vaikka sanotaan nyt sunnuntaina tai ennen yhdeksää tai valomerkin jälkeen. Kyllä kuitenkin jotain mielipiteenvapautta pitää olla.

Vaikka ei sekään ole tietysti hyvä, että on niin jyrkkä mielipide, että siksi lyö toista kuonoon ja särkee vielä naapurin ikkunan. Kalliiksi käy yhteiskunnalle sellainen mielipide.

Minusta semmoisille jyrkille ja väärille mielipiteille pitäisi säätää oikein kunnon mielipidevero. Se on minun mielipide. Saatan siinä olla väärässäkin, mutta todennäköisesti en.

Niin sen takia minä nyt vain halusin sanoa teille, että minä olen tätä mieltä ja minun mielipide on parempi kuin muiden siksi kun se ei ole väärä. Että sitten tiedätte, että kannattaa teidänkin ottaa tämä sama mielipide, niin tulee hyvä mieli molemmille. Ei tässä muuta.   

Tervetuloa Brysseliin, Timo Soini

Timo Soini sanoi politiikan toimittajien lounaalla tiistaina, että hän tekee päätöksensä Europarlamentin ja kotimaan politiikan välillä kolmen seikan perusteella. Ne ovat puolue,  Euroopan imu ja henkilökohtaiset syyt. Soinin puhe kuulostaa rehelliseltä. Sen sijaan analyysissään siitä mitä nuo kolme tarkoittavat, hän ei asemansa vuoksi voikaan olla kovin rehellinen.
 

Persujen parasta ennen –päivämäärä on hitaasti mutta varmasti menossa ohi. Se menee ohi samalla kun maahanmuuttovastaisuuden ja eurokriittisyyden paras terä taittuu. Tähän taas auttaa se, että Euroopan talouskriisin aallonpohja alkaa hiljalleen olla takana.  

Sutta huudettiin, mutta susi ei tullut!

Toisin kuin Soini väitti, niin Kreikka ei kaatunutkaan, ei myöskään Portugal eikä Irlanti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kirkkaammin käy selväksi, että Perussuomalaiset olivat väärässä joko vahingossa tai tahallaan. Kumpi on pahempi?

 

Ja kun susi ei tullut Soinin luo, pitää sitä mennä etsimään suoraan sen luolasta. Kyllä se kotiolot voittaa.

 

Kutistuva puolue tuo lisää sisäisiä paineita ja ristiriitoja. Maahanmuuttokriittisiä tulee olemaan yhä vaikeampi pitää tyytyväisinä. Samoin vaikeaa on estää yleinen aidan yli hyppiminen ja omaan telttaan virtsaaminen. Paljon nähneenä poliitikkona Soini tietää tämän.

Hän tietää myös, että kutistuva puolue ei kiinnosta tulevissa hallitusneuvotteluissa muita puolueita läheskään sitä vertaa kuin viimeksi ovia takanaan sulkenut Jytkyjengi. 2015 Soinilla olisi edessään uusi vaalikausi yhä pienemmän ja sisäisesti hajanaisemman oppositiopuolueen johdossa.

Europarlamentissa puolestaan Soinilla on hyvä mahdollisuus jättää kotimaan puoluemurheet taakse ja keskittyä mukavampaan elämään. Ei ole ikäviä toimittajia kysymässä missä on Hakkaraisen salkku ja miksi. Tarjolla on paikka sekalaisen ryhmän johdossa, jossa voi puhua ja viisastella vailla poliittista vastuuta.

Neuvottelukumppanina hajanainen euroskeptikoiden lauma ei nimittäin ole kummoinenkaan – osa äänestää aina vastaan, joku periaatteesta vain tyhjää ja muitakin kiinnostaa enemmän oma kotimaa kuin Brysselin politiikka. Tämän vuoksi ei ryhmän johtajalle jää juuri muuta kuin palopuhujan rooli. Siihen Soini sopii.

Vastaukset kahteen ensimmäiseen kysymykseen antavat vastauksen myös Soinin kolmanteen pointtiin. Henkilökohtaiset syyt ovat painavia. Tervetuloa Brysseliin, Timo.

Eurooppalainen demaridilemma

Francois Hollanden vaalivoitto Ranskassa uskotteli hetken aikaa eurooppalaisille demareille, että politiikan heiluri olisi liikahtanut keskusta-oikeistosta keskusta-vasemmistoon. Ymmärrän toiveajattelua, mutta todellisuus on toinen.

Maaliskuisessa mielipidemittauksessa Hollande otti ennätyspohjat: vain 27 prosenttia ranskalaisista oli tyytyväisiä hänen toimintaansa - 68 prosenttia tyytymättömiä.

Sama tyytymättömyys näkyy muissakin mittauksissa, tuoreimpana Pew Research, joka on mitannut EU-asenteita kahdeksassa maassa. Vielä viime vuonna 56 prosenttia ranskalaisista oli sitä mieltä, että heidän johtajansa (Sarkozy) teki hyvää työtä EU:n talouskriisin kanssa, niin nyt 33 prosenttia on sitä mieltä, että johtaja (Hollande) tekee saman asian kanssa hyvää työtä.

Merkelin luvut olivat muuten 80 % ja 74 %. Kahdeksasta EU-johtajasta hän selvisi omien kansalaistensa silmissä ja mielissä ainoana, joka sai enemmistön tuen tässä kysymyksessä. Saksalaisten mielissä myös heidän omat talousnäkymänsä ovat vuoden aikana parantuneet.

Samaisessa mittauksessa ranskalaisten suosikkilääke talousongelmiin on jotain aivan muuta kuin Hollanden demaripuolueella: 81 prosenttia haluaisi leikata julkisia menoja pienentääkseen julkista velkaa ja vain 18 prosenttia lisäisi julkista kulutusta piristääkseen taloutta. Suomi ei ollut Pew Researchin mittauksessa mukana.

Sosiaalidemokraatit ovat perinteisesti tukeutuneet vahvaan ja laajaan valtioon useimmissa ongelmissa. Mutta kun ongelmana on julkisten menojen paisuminen, ei vastausta löydy demarien oppikirjoista.

Ehken ei myöskään puolueen aktiiveilta, joista kovin moni saa leipänsä julkiselta sektorilta. Sekä Suomessa että Ranskassa.

 

Eurooppalainen demaridilemma on siinä, että julkisen velkaantumisen ongelma ei ratkea perustamalla uusia virastoja asiaa hallinnoimaan!

 
P.S.  (22.5. )
 

Hyvä muistaa tämäkin Suomesta:

"Demarien kannattajaprofiili on tulevaisuuden kannalta lohduton. Alle 50 -vuotiaat ovat harvassa." Ja kohderyhmäksi on duunarimiesten sijaan otettu toimihenkilönaiset.

Jari Pajunen Kauppalehden yritysblogissa

 

Savonlinna, Kreikka ja talouskuri

Suomalainen kansanhuvi on tämän vuosikymmenen ajan ollut paheksua eteläeurooppalaisia yli varojen elämisestä ja sen perään vaatia, että ei ainakaan meidän varoistamme pitäisi heitä rahoittaa.

Samaan aikaan samassa maassa on pieni Savonlinnan kaupunki. Savonlinnan kaupungin pitää talousarvionsa mukaan tänä vuonna kattaa vajaan kahdeksan miljoonan euron alijäämä. Lainaa on vuoden lopussa vajaan sata miljoonaa euroa. Menoja budjetin mukaan reilut 250 miljoonaa. Valtionosuuksilla näistä katetaan 80 miljoonaa. Velkaantuminen kasvaa, vaikka säästöjä tehdään kaikkialla. Pieni siivu siitäkin koitui, että kouluilta lopetettiin paikallisen sanomalehden tilaukset.

”Kaupungin tulot eivät riitä nykyisen palvelutason ylläpitämiseen”, sanotaan talousarviossa. Kuulostaa siltä kuin joku olisi elänyt yli varojensa.

Kuten suomalaisissa kaupungeissa usein, niin Savonlinnassakin on kaksi jäähallia - toinen keskellä kaupunkia, ja toinen metsän keskellä, Tanhuvaaran urheiluopistolla.

Nyt kaupunkiin halutaan harjoitusjäähalli, joka maksaisi 2,5 miljoonaa euroa. Moni epäilee, että kustannus on alakanttiin. Kaupunki omistaa uuden yhtiön lähes kokonaan ja takaa sen lainan eli siis veronmaksajat kantavat riskin. Lisäksi tulevat käyttökustannukset.

Jäähalli ei ole varsinainen kasvuinvestointi, joka synnyttäisi ympärilleen uutta yritystoimintaa ja toisi kaupunkiin uusia veronmaksajia. Se on investointi yhden harrastajaryhmän harrasteeseen.Ei muuta.

Kun kunta lisää omaa talousriskiään ja heikentää vakavaraisuuttaan ilman, että investointi loisi tulevaa kasvua, sen pitäisi näkyä jollakin tavoin. Rahamarkkinoilla se ei näy rahan hinnan muutoksena niin kauan kuin kunnat eivät voi mennä konkurssiin ja kun ne saavat edullista lainaa yhteisesti omistamansa rahoituslaitoksen kautta. Isossa kuvassa tämä kaikki kuitenkin näkyy suomalaisen julkisen sektorin velkaantumisena. Kansantalous ei kiitä vaikka kumartaa.

Samanlaisia hallinrakentajia on aivan varmasti suomalaisissa velkakunnissa vaikka kuinka. Ihan niissä samoissa kunnissa, joiden samanlaisissa valtuuston kuppiloiden kahvipöydissä samanlaiset hallinrakentamisen ystävät mouruavat eteläisten EU-maiden talouskurin puutteesta. Niin kauan kun vielä valtio tukee turhiakin investointeja liikuntapaikkarakentamiseen annetun tuen kautta, niin niin kauan hankkeita perustellaan (kansan)taloudellisesti kestämättömimmällä perustelulla: kannattaa tehdä kun saadaan toisten rahaa! En tiedä onko tätä perustelua käytetty Savonlinnassa. Muualla olen sen aiemmin kuullut.

Ehkä Suomessakin pitäisi olla sisäisesti samanlainen yhteinen budjettikuri, jota EU:ssa tavoitellaan. Ehkä Suomen valtiovarainministeriön pitäisi vaatia kuntia elämään annetuissa talousraameissa, kuten komissiokin valvoo jäsenmaita. Ehkä tiukat yhteiset säännöt ja sanktiot olisivat yhtä hyviä ja hyödyllisiä sekä EU:ssa että Suomessa ja sen kunnissa. Ja ehkä solidaarisuuttakin tarvitaan vähän molemmissa ettei nyt valtionosuuksista ihan tarvitsisi holtittomillakaan alueilla luopua.