Kaikki ilmiantajat eivät kaipaa suojelua

Kuvan tarra oli pari viikkoa sitten liimattuna Euroopan parlamentin viereisen raitiovaunupysäkin lipunleimauslaitteeseen Strasbourgissa. Kampanjointiin on otollinen aika kun parlamentin käsittelyssä on mietintö, joka käsittelee ilmiantajien suojelua. 

Ilman ilmiantajia monet laittomuudet, väärinkäytökset ja eettiset arveluttavuudet saisivat jatkua. Ilmiantajien aseman turvaaminen parantaisi varmasti käytäntöjä muun muassa suomalaisessa terveydenhuollossa. Turun kaupungin psykiatrian suljetulla osastolla henkilökunnan väärinkäytökset ja potilaiden pahoinpitely oli jatkunut vuosia. On spekulaatiota, mutta ei ehkä aivan aiheetonta, pohtia olisiko joku henkilökunnasta tarmokkaammin tuonut ongelmat esiin, ellei pelkäisi itselleen kohdistuvia seurauksia. Tällaiset ilmiantajat ovat arkipäivän sankareita. 

On myös toisenlaisia ilmiantajia. Heidän vuokseen ilmiantajien suojelusta tulee ongelmallista. Miten toimia, kun ilmiantaja palvelee kolmannen osapuolen poliittista tarkoitusta, kuten Wikileaks näyttää tekevän? Itse asiassa se tekee sitä niin selvästä, että perustellusti voi kysyä onko se alun perinkin perustettu edistämään Venäjän intressiä. 

Wikileaksin kautta julkisuuteen vuodetut demokraattien hakkeroidut sähköpostiviestit ovat tästä julkisin esimerkki. Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaiset ilmoittivat jo ennen vaaleja varsin yksituumaisesti, että sähköposteihin murtauduttiin Venäjältä ja että käskyn on täytynyt tulla korkealta taholta. 

Vuodon lähteet kyseenalaistavat myös aineiston luotettavuuden. Politico muistuttaa asiasta kertovassa artikkelissa, että tiedustelupalveluiden vanha keino ”jo tsaarin ajoilta” on ujuttaa väärää tietoa vuodettuun aineistoon. Jos tuhansista sähköposteista muutamaa on peukaloitu, niin niiden paljastaminen on erittäin vaikeaa ja vaatii pahimmillaan jopa viestin molempien osapuolten tekemän tarkistuksen. Tämän saman minulle totesi aiemmin eräs turvallisuusalan ammattilainen.

Politicon mukaan ainakaan lokakuussa ei ollut paljastunut, että Wikileaksin vuotamien demokraattisähköposteja olisi peukaloitu. Tapa jolla aineisto on tuotu esille velvoittaa kuitenkin tavallista ankarampaan lähdekritiikkiin. Tällaiset kysymykset ovat osittain taustalla myös TV:n rikossarjoissa esiintyviin tilanteisiin, kun laittomasti hankittu materiaali ei kelpaa todisteeksi oikeudessa. 

Mutta Wikileaksin vuodoissa sisältöä tärkeämmäksi nouseekin se mitä vuodolla tavoitellaan ja ketä se palvelee. Demokraattien sähköpostihakkeroinnin tärkein uutinen oli, että Hillary Clinton käytti omaa suojaamatonta sähköpostiaan myös virka-asioissa. Tämän vuoksi hänet olisi pitänyt tuomita, sanoivat samat ihmiset, joiden mielestä sähköpostien laittomassa hakkeroinnissa ei ole mitään tuomittavaa!

Kun USA:n vaalien jälkeen varoitettiin, että Venäjän informaatiohyökkäykset kohdistuvat seuraavaksi vaaleihinsa valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan, niin ei kulunut aikaakaan kun Wikileaks toi julkisuuteen 90 gigabittiä tiedostoja, jotka liittyvät liittopäivien tutkintaan koskien Saksan tiedusteluviranomaisten ja NSA:n välistä yhteistyötä. Ei se sattumaa ole. 

Ilmiantajat ovat käteviä ja tehokkaita välineitä informaatiosodassa. Melkein mikä tahansa paljastus voidaan kääntää haluttuun suuntaan ja sitä voi käyttää poliittisiin tarkoitusperiin. Vaikka lisäämään epävakautta ja heikentämään luottamusta eurooppalaisia hallituksia ja EU:n toimintaa kohtaan. 

EUleaks on muuten Vihreiden meppien käynnistämä projekti. Pari vuotta aiemmin samat mepit esittivät Nobelin rauhanpalkintoa Wikileaks-vuotaja Edward Snowdenille, jolle Moskova on antanut turvapaikan. 

Mitä peiliin katsomisesta pitäisi tietää

Brexitin jälkeen moni poliitikko, jopa joku pääministerikin, totesi, että ”EU:n on tullut aika katsoa peiliin”. Tätä sitten onkin hoettu. Ajatus on, että populistien voittokulku olisi oire niistä virheistä, joita EU-myönteisten poliitikkojen joukko Euroopan komissiossa, parlamentissa ja neuvostossa on tehnyt.

Jos virheitä on tehty, niin niitä ovat tämän mukaan siis olleet myös sellaiset lainsäädäntöesitykset, joilla on muun muassa rajoitettu ihmisille tai ympäristölle haitallisten aineitten valmistusta ja myyntiä. Virheitä on tehty, kun on estetty luomasta kansallisia kaupan esteitä Ja purettu entisiä, jolloin kuluttajien valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet. Virheitä ovat myös varmaan tutkimuksen ja innovaatioiden tai yhteisten infrastruktuuri-investointien rahoitus?

Sarkasmi sikseen, aivan oikeitakin virheitä on varmasti tehty, kuten tehdään aina politiikassa. Ylikansallisen politiikan eli tämän ns. toisen asteen politiikan erottaa kuitenkin kansallisesta politiikasta se, että sitä on helppo syyttää, mutta vaikea kiittää. Kehut satavat kansalliseen laariin, moitteet ylikansalliseen. Näin siksi, että kiitoksen keräämiseen parhaiten soveltuva kannusteyksikkö on nimeltään vaalipiiri.

Sitä paitsi jokaisessa EU:n päätöksessä loukataan jonkin eturyhmän etua, joka sen jälkeen on valmis kovaan ääneen todistamaan EU:n vääryydestä. Jos kalastaja syyttää unionia toimeentulonsa heikkenemisestä, kun se rajoittaa kalastusta, niin samaan aikaan ympäristöaktiivi syyttää sitä kalakantojen uhkaamisesta, kun se ei rajoita kalastusta tarpeeksi. Viimeisenä kalatiskillä kauppias ja kuluttaja yhdessä harmittelevat kohonneita hintoja ja syyttävät siitäkin EU:ta. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta asiat ovat silti paremmin kuin ilman sääntelyä, jolloin meret olisi jo aikaa sitten tyhjennetty.

Kompromissit, joista politiikkaa koostuu, ovat jonkun mielestä aina vääriä. Ne vievät liikaa ja antavat liian vähän.  Sitä paitsi politiikkaan kuuluu aina nurinaa, marinaa ja valitusta. Sitä kuuluu, vaikkei olisi mitään mistä marista. Juncker ja muut johtavat EU-poliitikot vastasivat EU:n liiallista sääntelyä koskevaan marinaan karsimalla komission esityksiä. Komission työohjelma eli lista tulevasta lainsäädännöstä on kuihtunut murto-osaan aiemmasta. Vähentynyt norminanto ei kuitenkaan saa kiitosta, koska sitä mitä ei ole, ei myöskään näe!  

Alankin epäillä, että politiikan sisällöllä on yhä heikompi yhteys politiikan suosioon ja puoluekannatukseen. Päätöksistä riippumaton kuohunta on lisääntynyt USA:ssa ja Euroopassa ja tätä kuohuntaa lietsovat ulkopuoliset tahot, joilla on intressi vaikuttaa ihmisten asenteisiin. 

Tarkoitushakuinen tyytymättömyys sopii eritoten Venäjän intressiin ja sen luomisesta on jo nyt kylliksi näyttöä. Erittelyksi riittäköön maininnat demokraattien sähköpostien hakkeroinnista, Front Nationalin ja muutaman muun populistipuolueen rahoituksesta ja toistuvasta valheellisten uutisten levittämisestä sekä somessa että valtiollisissa uutisvälineissä. Kaiken tämän yhteinen tarkoitus on luoda epävakautta avoimiin, demokraattisiin yhteiskuntiin. Seuraavat hyökkäykset nähdään vaaleihin valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan.  

Peiliin katsominen, itsereflektio, ei tee pahaa kenellekään. Hyödyllisempää olisi kuitenkin katsoa ikkunasta ulos. Maisema ei ole kaunis.

Miksi politiikka meni järjiltään?

Atlantic Magazinen heinä/elokuun numeron pääjuttuna oli erinomainen artikkeli siitä miksi ja miten amerikkalainen politiikka meni järjiltään. Osa huomioista on tuttuja ja meilläkin paljon puhuttuja, mutta paljon on sellaista, jota itsekään en ole tullut ajatelleeksi. Osa ilmiöistä on varsin USA-spesifejä, mutta niilläkin on paralleelinsa Eurooppaan ja Suomeen.

Median ja eritoten sosiaalisen median vaikutuksesta on puhuttu jo kylliksi, joten se siitä. Globalisaation, digitalisoitumisen, tuottavuuden tehostumisen ja ties minkä aiheuttama työelämän muutos, joka on jättänyt ennen hyvin toimeentulleet duunarimiehet vaille töitä, on niin ikään laajasti pohdittu aihe, joten olkoon sekin.

Politiikkaa sinänsä on pohdittu ja varsinkin puolustettu vähemmän. Osin siksi, että puolueiden ja aktiivipoliitikkojen on vaikea nostaa näitä asioita esille vaikuttamatta elitistisiltä ajassa, jossa politiikka on laajasti hyljeksittyä. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, vaikka se tarkoittaisi loppumatonta itseruoskintaa.

Mutta oikeastaan poliitikkojen luokka ja politiikan ammattilaiset ovat hyvä asia. Politiikka on  kykyä saada aikaan tuloksia. Siihen tarvitaan kykyä neuvotella ja tehdä kompromisseja sekä taitoa tietää mikä menee läpi omassa joukossa ja mikä ei. Joskus se tarkoittaa myös sitä, että tarvittaessa uskaltaa ja pystyy perustelemaan kannattajilleen miksi yleiset edut pitää joskus asettaa omien etujen edelle. Pitkä kokemus politiikassa on tässä näkemyksessä yleensä vain eduksi. 

Niin sanotut ”tuoreet näkemykset” politiikan ulkopuolelta ovat hyviä silloin kun puhutaan sisällöistä ja siitä miten asioiden pitäisi olla, mutta usein katastrofeja silloin kun asioita pitäisi saattaa toteen.

Aivan erityisesti poliittinen luokka tuo järjestystä kaaokseen. Se luo ennakoitavuutta ja päätösvarmuutta. Kun puolueet ja niiden eduskuntaryhmät täyttävät valiokuntapuheenjohtajien ja ministereiden posteja seniliteettiperiaatteella, jossa kunnioitetaan parlamentaarista virkaikään, on siinä samalla jo suodatettu osa poliittisten riskien aineksista pois. Se voi olla tylsää ja harmaata, mutta paljon miellyttävämpää kuin eri kansanryhmiä loukkaavien ääliölausuntoautomaattien touhu vastaavilla paikoilla. 

Puoluerahoitus ja politiikan avoimuus ovat kaksi muuta asiaa, joista on tapana ajatella hyvin yksituumaisesti. Rahoitus on pahasta ja avoimuus hyvästä?! Ei ole. Politiikalla ja poliitikolla pitää olla mahdollisuus tinkiä omasta kannastaan, sillä ilman sitä ei neuvottelulla ole mahdollisuutta. Jos kaikki on julkista, ei tätä neuvotteluvaraa ole. Poliitikon on suoraselkäisesti vain voitettava tai hävittävä. Tavoittaessaan parasta, hän toimii hyvää vastaan, sillä kompromissin sijasta vaihtoehtona on vastakkaisen mielipiteen voitto.

Ilman rahoitusta saamme vain ehdokkaita, jotka eivät tarvitse vaalirahaa siksi, että heillä joko on sitä itsellään tarpeeksi tai sitten he eivät oman julkisuutensa vuoksi tarvitse sitä. Hyvät ja vakaat politiikan keskitien puurtajat, parlamenttien työmyyrät, olisivat tässä häviäjiä. Parasta on, että vaalirahoituksen säännöt ovat sellaiset, että ne eivät tee vaalirahoituksesta liian vaikeaa, ovat tasapuolisia ja niin läpinäkyviä, että estävät korruptoitumisen. 

Vanhassa poliittisessa kulttuurissa, jota populistit mielellään arvostelevat, on paljon hyvää. Sellaista hyvää, jota on tapana kutsua vastuullisuudeksi. Mutta lukekaa alussa mainittu juttu ja tehkää omat johtopäätöksenne.   

Kysynnän ja tarjonnan laki

Kysynnän ja tarjonnan laki on taloustieteen yksinkertaisimpia asioita. Se on niin yksinkertainen, että jokainen joskus keräilykortteja koulun pihalla vaihtanut alakoululainenkin sen ymmärtää.

Juuri sen vuoksi on niin posketonta, että niin monella alalla edelleenkin ylläpidetään työn tai palveluiden tarjonnan niukkuutta kuluttajien ja veronmaksajien tappioksi.

Lännen media uutisoi 11.7. että Lääkäriliiton mielestä sisäänottomääriä Suomen lääketieteellisiin tiedekuntiin pitää vähentää sen takia, että suomalaisten ulkomailla lääkäriksi opiskelevien määrä on kasvanut. Lähitulevaisuudessa Suomen työmarkkinoille tulee vuosittain 100 ulkomailla valmistunutta suomalaislääkäriä.

Niin kauan kuin muistan, on Suomen Lakimiesliitto vastustanut johdonmukaisesti koulutuspaikkojen lisäämistä vedoten työllisyysperusteihin.

Akavan tilastojen mukaan työttömien juristien määrä on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana vaihdellut kolmensadan molemmilla puolilla. Akava ei kerro työttömyysprosentteja, mutta jotain paljastaa se, että yksin julkisella sektorilla työskentelee yli 5200 juristia.

Työttömien lääkärien määrä putosi 2000-luvulla alle sataan ja vasta tänä vuonna on noussut sen yli.   Työikäisiä lääkäreitä on puolestaan noin 21 000, joten käytännössä alalla on täystyöllisyys.

Monta muutakin ammattialaa voisi nostaa esimerkiksi juristien ja lääkäreiden rinnalle, mutta nämä kaksi ovat kenties vaikuttavimmin pystyneet lobbaamaan omien alojensa koulutuspaikkamäärien nostamista vastaan ja siten onnistuvat ylläpitämään tarjonnan niukkuutta työmarkkinoilla. Koska molempien ammattilaisten tuloista merkittävä osa tulee julkisista lähteistä eli veronmaksajilta joko suoraan tai välillisesti, on tällä myös suora vaikutus julkiseen menotalouteen.

Apteekeista ja takseista on puhuttu viime aikoina jo sen verran paljon, että vain pari blogiviittausta riittää.  Apteekkien määrällisen sääntely taas on johtanut ylisuuriin voittoihin, joista kansantaloustieteen professori Ari Hyytinen kirjoittaa selkeästi Akateemisessa talousblogissa.

Ajatuspaja Liberan Heikki Pursiainen puolestaan perustelee taksimarkkinoiden vapauttamista koko lailla tyhjentävästi omassa blogissaan. Näissä molemmissa on oivaa kesälukemista ja lähdeviiteitä jatko-opiskeluun myös niille, joiden paras argumentti suljettujen alojen puolesta on "höpsönpöpsön".

Dikotomioita

- aiemmin syntyneet vs. myöhemmin syntyneet

- koulussa viitanneet vs. kintaalla viitanneet  

- valheenpaljastajat vs. itsensäpaljastajat

- omasta pelostaan tutisevat vs. toisten pelosta tutisevat

- välinpitämättömät vs. väliä pitävät

- maahanmuuttajat vs. maassamuuttajat

- ulkomaalaiset vs. sisämaalaiset

- kansainväliset vs. jäsentenväliset

- mustavalkoiset vs. moniväriset

- konservatiivien kannattajat vs. konservatiivien kannattajat

Britannian kansanäänestyksen aattona 22.6.2016