Football Unites

(Originally published in local paper Savonmaa in Finnish, translation for the fun and joy of my Non-Finnish speaking friends) 

Football unites what politics separates. This at least in Belgium, but also in many other countries. Nowadays maybe even in Finland.

As we know, Belgium is a country where Flemish and wallonians first dispute with themselves and then with each others. You get the impression by thinking of council of Savonlinna, double it and put the halfs to speak two different languages. It goes easy like a spider with skis crossed in all of its legs.

Belgium competes in a league of its own as a world record holder as a country woth a longest period without a government. After the elections in May 2019 the negotiations went up until last October. With that Belgium was close to break its own record of 541 days without a government that was made in 2011. Amount of people who then led the negotiations equals the amount of players in a football team.

Which leads us to the point. Football is besides the royal family another great unifying factor in Belgium. It’s just more fun to watch. Situations vary more and seremonies are shorter.

Red Devis, Rode Duivels or Les Diables Rouges, as they are equally called in home languages have carried their name, given because of their red shirts, since 1906. The national team, founded in 1904 started with red, then changed the colour but came soon to their senses when their new shirts were blamed to be the ugliest in a world. When the reds beat the Dutch then, a s[orts journalist named they as Red Devils, the name that has stuck ever since.

Fireworks banged in a park last Sunday when Belgium had beaten the Russia. The Flemish and the Wallonians supported equally their team and their brewery.

And like a reference to the country’s colonial past, the best scorer is of Kongolese background, Romelu Lukaku, who was born in a Flemish Antwerp, speaks fluently seven languages plus football. It’s a tantalising thought that Lukaku’s success is also a reply to racist Vlaams Belang, strong in Antwerp. This racism unfortunately comes also to the side of a football field and also against that the Red Devils must fight.

When the Red Devils face the Eagle Owls next Monday, is Belgium once again red. Despite who runs in the field and where his parents come from, people cheer and sigh at their play and only goals are counted. Just like in Finland. I look forward how Hradecky glues Lukaku’s shots in to his hands an I admire them both.

I have seen five years ago how Finland  was close to beat Belgium in a friendly game at the Roi Baudoin stadium. Kasper Hämäläinen scored and made the Finnish audience shout. Then came the last minute and Lukaku mede the equaliser. Oh, if i could get back that misery. Fireworks would be silent in the park. I’m sure the Belgians could take that.

 

EU:n tulevaisuuskonferenssi ja keskustelu EU:n tulevaisuudesta 

Tänään Eurooppa-päivänä käynnistettiin Strasbourgissa Euroopan tulevaisuuskonferenssi. Vielä perjantaina elettiin epävarmuudessa pidetäänkö juhlallisuuksia lainkaan kun parlamentti ja jäsenvaltiot kiistelivät siitä mikä on konferenssin täysistunnon asema. Sitä ennen on kättä väännetty täysistunnon kokoonpanosta ja konferenssin johtamisesta. Aallokko EU-kuplassa kertoo, että odotukset konferenssin tuloksista on viritetty eri tasoille. Osalle riittää konferenssin lopputulokseksi pelkkä kansalaiskeskustelu, toiset haluaisivat, että konferenssi pohjustaisi uutta konventtia perussopimuksia muuttamaan

Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ilmoitti virkaanastujaispuheessaan heinäkuussa 2019 aikomuksestaan käynnistää Euroopan tulevaisuuskonferenssi. Tuolloin hän sanoi, että tarkoituksena olisi olla mahdollisuus käynnistää jäsentynyt keskustelu EU:n toiminnan parantamiseksi sekä institutionaalisesti että politiikkasisältöjen osalta.

Parlamentin puolella konferenssin intoilijoiden kärjessä on ollut entinen liberaalijohtaja Guy Verhofstadt, joka vaalien jälkeen halusi tehdä konferenssista itselleen näkyvän puhujakorokkeen. Johtokiista yhdessä koronapandemian kanssa johti siihen, että konferenssin käynnistäminen venyi aina tähän saakka.  Vasta keväällä päätettiin, että konferenssia johtaa troikka eli komissio, neuvosto ja parlamentti yhdessä ja huhtikuussa nämä kolme antoivat yhteisen julistuksen. Sen mukaan tavoitteena on luoda foorumi keskustelulle, jossa kansalaiset voivat tuoda esiin omia näkemyksiään EU:sta, sen toiminnasta ja tulevaisuudesta.

Institutionaalisten ja perussopimusmuutosten tarpeet ovat varmasti yksi osa keskustelua, mutta perustamisjulistuksessa kansalaiskeskustelu ja osallistaminen nousivat institutionaalisia tavoitteita tärkeämmäksi.

Parlamentista johtoryhmässä istuvat suurimpien ryhmien puheenjohtajat, komissiosta varapuheenjohtajia ja neuvostosta puheenjohtajatroikan ministerit. Konferenssin täysistunnossa on paikat kansallisten parlamenttien edustajille ja muun muassa alueiden komitean edustajille samoin kansalaisille on varattu paikkansa konferenssin kuudesti kokoontuvassa täysistunnossa. Nuorille annetaan yksi paikka.

Vaikka konferenssilla ei ole asemaa kuin keskustelufoorumina, niin jo olemassaolollaan se muodostaa puitteen, joka suorastaan vaatii eri tahoja esittämään näkemyksiään EU:n kehittämisestä. Esimerkiksi eurooppapuolueissa ja niiden parlamenttiryhmissä näitä näkemyksiä valmistellaan ja on jo kerrottukin. EPP-ryhmä hyväksyy oman EU:n tulevaisuutta koskevan linjauksensa lähipäivinä.   

Sopimusmuutoksista on varauduttava puhumaan

EPP-ryhmän järjestämässä tulevaisuuskeskustelussa liittokansleri Angela Merkel totesi, että EU tarvitsee enemmän kompetenssia terveyssektorilla eikä sulkenut pois sopimusmuutoksia tältä osin. Hän myös huomautti, että kysymykset lehdistönvapaudesta ja oikeusvaltiosta voivat tulla tärkeämmiksi kun osa jäsenmaita ei näitä periaatteita enää kunnioita.

Suomen hallitus on nihkeämpi. Valtioneuvoston tuoreen EU-selonteon mukaan ”perussopimusmuutokset eivät ole ajankohtaisia. Tällä hetkellä vain muutama jäsenvaltio on valmis avaamaan perussopimukset. Suomi katsoo, että päähuomion EU:n toiminnassa tulee olla käytännön työssä EU:n keskeisten tavoitteiden edistämiseksi. Nykyiset perussopimukset tarjoavat tähän toimivat puitteet.”

Hallitus tyytyykin toteamaan toteamaan, että EU:n tulevaisuuskonferenssi mahdollistaa ajatustenvaihdon EU:n haasteista ja pidemmän aikavälin kehitystarpeista.

Sopimusmuutoksia ei kuitenkaan voi eikä kannata ennalta sulkea pois, muttei myöskään pitää itsetarkoituksena.  Osa laajasti tunnustetuista muutostarpeista on sellaisia, joihin ei perussopimusten avaamista tarvita. Esimerkiksi enemmistöpäätösten lisäämisen tarve ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla on todettu ainakin Saksan ja Suomen hallituksen lausunnoissa sekä Euroopan parlamentissa ja EPP-ryhmässä että myös kokoomuslaisissa lausunnoissa. Odotamme koska tässä edettäisiin.

Eurooppaneuvoston entinen puheenjohtaja Herman van Rompuy ja professori Ziga Turk kirjoittavat Euractiv-sivustolla, että kunnianhimo perussopimusten muuttamiseen voi myös johtaa ”vähemmän Eurooppaa” lopputulokseen ”parempaa Eurooppaa” sijasta. Hän muistutti, että konferenssin on tuotettava ihmisten kannalta kouriintuntuvia tuloksia sen sijaan, että juututtaisiin institutionaaliseen debattiin ja valtapeliin uudesta konventista. Tähän on syytä suhtautua kaikella vakavuudella, sopimusmuutosten samoin kuin muitten institutionaalisten muutosten on parempi olla konferenssin mahdollinen johtopäätös kuin alussa asetettu päämäärä.

Puuttuva osallisuuden kokemus

Turk ja van Rompuy kirjoittavat osallisuuden kokemuksesta, joka monilta ihmisiltä puuttuu sekä eurooppalaiseen että muuhun politiikkaan nähden. Paljon tästä on puhuttu, mutta harva siihen on keksinyt ratkaisua. Eurooppalainen kansalaisaloite, joka nyt on johtamassa vähintääkin vakavaan harkintaan kotieläinten häkkikasvatuskiellosta ja mahdolliseen lopettamiseen, on yksi esimerkki. Aloitteen on allekirjoittanut 1,6 miljoonaa ihmistä.

Toinen poliittisen päätöksenteon luottamukseen liittyvä ulottuvuus on sen vauhti ja prosessien ymmärrettävyys. Sekä kansallisesta että EU-politiikasta usein havaitsee, että päätökset ovat komplisoituja, niiden vaikutukset moniulotteisia ja osin epäselviä ja että kaikelle löytyy usein niin voimakas vastustus, että prosessit pitkittyvät. Mutkistuessaan asiat myös vaikeutuvat ja yksityiskohdat nousevat kokonaisuuden eteen, niin että alkuperäinen tarkoitus unohtuu. Samalla asiat paisuvat todellista vaikutustaan suurempiin mittoihin saaden ylimääräistä symboliarvoa.  

Puoluerakenteen muutokset ja uusien enemmistöjen löytäminen vaikuttavat nekin. Useissa jäsenmaissa hallitukset ovat aiempaa heikompia kun populistien nousu ja puoluekentän pirstaloituminen on vaikeuttanut koalition muodostusta. Neuvostokaan ei ole enää entisensä kun siellä istuu vastarannan kiiskinä pari-kolme populistijohtajaa, joilla on vaikeuksia nähdä päätöksissä muita kuin omaa puoluetta hyödyttäviä taktisia näkökohtia. Parlamentin enemmistö on sekin aiempaa horjuvampi eikä pelkästään populistien vuoksi vaan muun muassa sosialistien ja Renew’n (entinen liberaaliryhmä) sisäisten ongelmien vuoksi.   

Toisaalta, positiivisena huomiona on nähtävä, että kriisitilanteessa EU:n instituutiot usein osoittavat, että yhteinen tahto voi muodostua niin selkeäksi, että päätökset saadaan nopeasti aikaan. Koronapassi on toivottavasti tästä yksi esimerkki: Komissio teki esityksensä ripeästi ja se eteni parlamentista niin ikään ilman vitkutteluja kolmikantaisiin neuvotteluihin. Nyt odotetaan mitä tuleman pitää. Toinen hyvä esimerkki on edellisen komission päättämä Euroopan strategisten investointien rahasto eli ns. Junckerin-Kataisen rahasto, joka vietiin läpi ennätysnopeasti ja silti hyvillä ja perusteellisilla keskusteluilla.

 Möykkäkuoron vaikutus vääristää keskustelua

Osallisuuden kokemus tai sen puute ei ole instituutioitten vika. Ei ainakaan yksin. Siitä voi syyttää myös kansalaisyhteiskuntaa, media mukaan lukien, joka suhtautuu EU-politiikkaan välinpitämättömästi. Oikeastaan vain osa järjestöistä on ottanut EU:n vakavaksi toimintakentäkseen eivätkä niistäkään kaikki keskustele aktiivisesti tästä jäsenistönsä kanssa. Täytyy toki antaa kunniaa niille, joille se kuuluu: Osa suomalaista työmarkkinajärjestöistä samoin kuin MTK edustavat suomalaisen EU-keskustelun kärkeä. 

Mediassa keskustelua vain harvoin käydään sellaisella analyyttisyyden tasolla, jossa eriteltäisiin eri jäsenmaiden, instituutioiden ja eurooppapuolueiden politiikkojen eroja. Puolueissa taas EU-keskustelu on yleensä eriytetty ryhmälle asiaan vihkiytyneitä ”EU-asiantuntijoita”, kärjessään kunkin puolueen mepit. 

EU-keskustelusta onkin tullut äänekkään marginaalin dominoimaa, kuten Eurooppalaisen Suomen toiminnanjohtaja Aku Aarva Eurooppa-päivänä blogissaan terävästi kirjoittaa. Osa näistä äänekkään marginaalin mölyapinoista tekee myös tietoista trollausta pyrkiessään tuhoamaan keskusteluja henkilöön menevillä hyökkäyksillä ja yökkäyksillä. Näin hiljainen enemmistö hiljenee entisestään. On paikallaan havaita, että tämä on aivan tavoitteellista toimintaa. Samalla strategialla populistit kaappasivat maahanmuuttokeskustelun. 

Marginaalin iskulauseet valuvat myös yleiskeskusteluun ja niistä nousee hokemia, jotka viekoittelevat äänestäjiään miellyttämään mieliviä poliitikkoja, yksinkertaistuksia rakastavaa mediaa sekä kahvipöytien mielipidevaikuttajia. Sellaiset hokemat kuin ”velkaunioni” ja ”tulonsiirtounioni” otetaan kyseenalaistamatta annettuina ja niille nyökytellään näkemättä, että jos hyväksymme ne poliittiseksi linjaukseksi, niin samalla joko suljemme silmät todellisuudelta tai suljemme tulevaisuuden vaihtoehtoja itseltämme.

Olemme liittyessämme Euroopan unioniin hyväksyneet tulonsiirrot vaurailta alueilta köyhille alueille. Tästä koheesiopolitiikasta yritämme koko ajan myös koko ajan itse hyötyä ja nyttemmin eritoten Itä- ja Pohjois-Suomessa. Sen sijaan että ulvotaan tulonsiirtounionia, niin pitäisikin pohtia sitä, mikä vaikutus tulonsiirroilla on, synnyttävätkö ne kasvua, kehitystä ja poliittista yhteenkuuluvuuden tunnetta, solidaarisuuden molemminpuolista kokemusta vai ovatko ne sisäisen vihankylvön lähde?

Italian oikeistopopulistinen Lega Nord syntyi kun sen perustajat halusivat hyödyntää nousevaa tunnetta siitä, että Italian köyhä etelä elää vauraan pohjoisen kustannuksella. Ovatko tulonsiirtounionin äänekkäät vastustajat samaa mieltä, että myös Suomessa pitäisi kaikkien alueiden tulla toimeen omillaan?

Järki vai tunteet?

Myös velkaunionin suhteen järjen pitäisi voittaa tunteet. EU:n budjetin rahoitus on käytännössä jäsenmaksujen varassa. Rahat käytetään yhteiseen maatalouspolitiikkaan, koheesiopolitiikkaan ja lukuisiin erilaisiin ohjelmiin, kuten esimerkiksi tutkimusohjelma Horisonttiin ja nuorisovaihto-ohjelma Erasmukseen sekä yhteistä infrastruktuuria rakentaviin hankkeisiin. Nyt yhä enemmän myös ilmastonmuutoksen torjuntaan. Hallintoon menee kuusi prosenttia budjetista.

Kun seitsemän vuoden budjettia laaditaan, on kukin jäsenmaa yleensä kiinnostunut vain siitä paljonko EU:sta voi saada ja mikä on oma maksuosuus. Budjettikausien kuluessa jäsenmaat kovin mielellään antavat uusia tehtäviä komission valmisteltavaksi, mutta ovat herttaisen haluttomia rahoittamaan niitä. Keskustelua tarvitaan sekä siitä mihin ja miten budjettia käytetään että siitä miten rahat kerätään. Tässä keskustelussa on puhuttava avoimemmin sekä omien varojen luomisesta eli veroista ja maksuista, jotka kohdistuvat rajat ylittävään toimintaan (muovivero jo toteutuukin) sekä mahdollisuuksista käyttää eri rahoitusinstrumentteja nykyistä laajemmin, mutta tarkasti rajatusti.

Tämän keskustelun tuloksena voi hyvin olla perussopimuksen tarkistus tai sitten ei. Yhtä kaikki mahdolliset sopimusmuutokset ovat vasta prosessin seuraus, ei tavoite. Tällä tavoin hallituksenkin olisi selonteossaan kannattanut pitäytyä sulkemasta mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja ennen keskustelua siitä millaisen Euroopan haluamme.  Näin meidän kokoomuksessakin on syytä käydä keskustelua ja tehdä arviota. 

Pohtiaksemme millaisessa Euroopassa haluamme elää ei tarvitse tuntea instituutioita ja perussopimuksia kuin omia taskujaan, kuten toinen tämän päivän blogisitaattini kirjoittaja, SYL:n hallituksessa vaikuttava tuhatkuntalainen Konstantin Kouzmitchev kirjoittaa.

On aika visioida ja on aika keskustella. Tätä varten Brysselin Kansallisseura ja Aleksin Kiven Kokoomus jättivät perjantaina puoluevaltuustolle aloitteen, jossa haastamme myös Kokoomuksen käynnistämään keskustelua ja käymään sitä keskuudessaan. 

Hyvää Eurooppa-päivän iltaa. Brysselissä sää on tänään vaihdellut auringonpaisteesta ukkoskuurojen kautta puuskaiseen tuuleen. Illan hämärtyessä yksinäinen lepakko käy tekemästä kaarroksiaan seestyvää taivasta vasten. Kyllä tämä vielä hyväksi kääntyy.  

Vitkastelijat pääkaupungeissamme 

Yksi Euroopan Unioniin kohdistuvista perusvalituksista on, että päätöksenteko on hidasta ja junnaavaa ja asioista ei tahdo tulla valmista. Usein samasta tuutista kuuluu heti perään, että kun EU ei aja kyseisen valittajan kotimaan kansalaisten asiaa tai ei tee sitä ainakaan riittävän ponnekkaasti.

Siinähän syy onkin. Hallitukset, jotka ajattelevat omaa etuaan - omia äänestäjiään lyhyellä aikavälillä, enemmän kuin yleistä hyvää pitkällä aikavälillä - kokoontuvat Brysseliin kilpailemaan siitä kuka kovimmin vetää kotiinpäin. Ja jos kaikkia 27:ää tai sitten riittävää enemmistöä miellyttävää kompromissia ei synny, ei asia etene.  

Siksi, aina kun jokin tuntuu Brysselin vitkastelulta, niin pitää ensin katsoa omaan pääkaupunkiin ja kysyä asuuko syyllinen siellä.

Vaatimus yksimielisyydestä johtaa eritoten hankaliin tilanteisiin, koska käytännössä jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus ja muutamat niistä eivät arkaile käyttää tätä oikeutta ajaakseen sen varjolla jotakin muuta asiaa. EU:n ulkoministerit eivät pari viikkoa sitten saaneet aikaan päätöstä Valko-Venäjään kohdistuvista pakotteista, koska Kypros halusi koplata siihen myös  päätöksen Turkkia koskevista pakotteista.

Pakotteet päätettiin lopulta vastikään päättyneessä huippukokouksessa, liki kaksi kuukautta varastettujen vaalien jälkeen! Vaalien väärentäminen, opposition tukahduttaminen, ihmisten vangitsemiset ja kansalaisiin kohdistuva muu väkivalta on tähän asti saanut vain vakavia nuhteita. Eikä vieläkään pakotelistalle asetettu diktaattori Lukashenkaa vaikka useat jäsenmaat olivat sillä kannalla - viimeksi Ruotsi. Suomen kanta asiaan on ollut häilyvä.   

Vaatimus yksimielisyydestä tylsyttää EU:n ulkopolitiikan työkalut. Vaikka niin monet valtionpäämiehetkin kuuluttavat yksimielisyyttä ulkopolitiikassa, mutta niin kauan kuin yhdellä jäsenmaalla on valta hiljentää se ääni, on yksimielisyyden sijalla hiljaisuus.

Asia on tiedetty ja tiedostettu jo pitkään ja yksimielisyydestä luopumisen puolesta on myös käytetty monia vaikutusvaltaisia puheenvuoroja. Viimeksi asiasta puhui komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen syyskuussa parlamentissa unionin tilaa koskevassa puheessaan:

- Kun jäsenmaat valittavat, että EU toimii liian hitaasti, kehotan niitä siirtymään vihdoinkin rohkeasti määräenemmistöpäätöksiin – ainakin ihmisoikeuksien ja pakotteiden toteuttamisessa.

Siinä se on. Hyvin yksinkertaista. Kun savolainen rojekti, vain toteuttamista vaille valmis.

Presidenttipelin ilo ja riemu

Presidenttipeli alkaa vähitellen lämmetä. Ensin entinen presidentti ounasteli, että perustuslakivaliokunta tekee presidentipeliä kun tutkii ulkoministerinä toimivan edellisen presidenttiehdokkaan edesottamuksia.  Ei kovin tyylikäs kommentti parlamentille.

Sikäli ikävä tulee kyllä Halosen aikaa, että jos jotain oli paremmin, niin tuolloin ainakin aiemmilta presidenteiltä saatiin odottaa puntaroituja ja painavia kommentteja.

Nyt sitten sanailu syntyi kun Timo Haapala pohdiskeli Esko Ahoa Keskustan ja Kokoomuksen yhteisehdokkaaksi. Ehkä tässä unohtui, että politiikan kommentaattoreiden ikiaikainen etuoikeus on ollut spekuloida ehdokkailla, heittää ilmaan ehdotuksia ja katsoa vieressä kuinka ne ammutaan alas. Jos sitten joku ideoista jää eloon ja päätyy ehdokkaaksi, niin kommentaattori voi myöhemmin röyhistää rintaansa ja sanoa, että ”minähän sen keksin”.

Porvaripuolella ehdokkaiksi on ehdotettu yleensä ainakin entisiä puolustusvoimien komentajia, tunnettuja yritysjohtajia sekä eläköityneitä arkkipiispoja. Ehdotukset ovat lähinnä tuoneet hyvää mieltä esittäjilleen ja kohteilleen. 

Suomen Pankki oli perinteinen presidenttikasvattamo, nykyisin vahvaksi kandidaatiksi pätevöittää Euroopan komissio. Tällä perusteella  Olli Rehn voisi nousta helposti Keskustan ehdokkaaksi. Vastaavasti Jutta Urpilaisen eteisestä kuulunee kohta demaridelegaation koputusta.
Voi tietty olla, että ajan hengen mukaisesti Keskustassa huomataan nuorekkaan naiseuden arvo ja yllätysehdokkaaksi nostetaan Mari Kiviniemi, joka ehti hakea myös kansainvälistä kokemusta uralleen Pariisista.

Sukupuolikortilla voi pelata myös RKP ja katsoa Eva Biaudet’n suuntaan. Tämä voisi jopa nostaa puolueen kilpailemaan vaaleanpunertavanvihertävistä äänistä. Vastaavasti Vasemmistoliitossa pohdittaneen Li Anderssonin ja Merja Kyllösen ehdokkuuksia.  
Kokoomuksesta en jääviyssyistä sano yhtään mitään. 

Kuten siis huomataan, spekulaatio on rattoisaa, riemukasta ja sopii mainiosti politiikan ajanvietteeksi sekä kuiviin että kosteampiin istujaisiin. Miksei myös maanantain työpäivän viimeiseen tuntiin, jolloin keskittyminen tähdellisempiin asioihin alkaa jo herpaantua.

Eurovaalihuomioita

Sunnuntain eurovaalit ansaitsevat muutaman huomion.

Kenellekään ei ollut yllätys, että Kokoomus oli jälleen vaalien suurin puolue, yllätys oli kuitenkin valtava marginaali kakkospuolueeseen - lähes 90 000 ääntä, kannatusprosentissa 4,8 prosenttiyksikköä eroa Vihreisiin. Viisi vuotta sitten kakkosena oli Keskusta, joka sai noin 50 000 ääntä ja 2,5 prosenttiyksikköä kokoomusta vähemmän.  

Viisi vuotta sitten ääniharavana oli Alex Stubb, joka keräsi lähes 140 000 ääntä kokoomuksen yhteensä 390 000:sta äänestä. Tänä vuonna ääniä kertyi noin 380 000, puolue käytännössä piti entisen tasonsa. Kokoomus on tehnyt vakaata ja varmaa EU-politiikkaa - me luotamme sisämarkkinoihin, yhteiseen talousalueeseen, meillä on näkemys yhteisen turvallisuuspolitiikan ja yhteisen ympäristö- ja ilmastopolitiikan tarpeesta ja parhaat kanavat suurimman eurooppapuolueen EPP:n jäseninä viedä näkemyksemme eteenpäin.  

Keskustan romahdus on ollut aivan mieletön, puolue menetti yli 90 000 ääntä - vajaan kolmanneksen äänistään. Tuloksessa ei ole rationaalisuutta sikäli, että kun tuleva parlamentti päättää alue- ja maataloustuesta, niin olisi kuvitellut keskustan kampanjoineen raivoisasti. Nyt puolue oli vaisu ja poissaoleva. EU-politiikan eetokseksi ei ehkä sittenkään riitä, että unionia pitää vain tukilaarina.

Demarit pelastivat viime vaaliessa menettämistään 80 000 äänestä vajaat 55 000 takaisin, kun puolueen pelastajaksi värvättiin vanhempi valtiomies Eero Heinäluoma. Se auttoi demareita nousemaan ohi persujen, mutta ei kuitenkaan kakkoseksi, sillä Vihreiden nousu oli huikea!

131 000 ääntä lisää on hieno kasvu, mutta on hyvä muistaa, että sitä edelsi 45 000 äänen menetys edellisvaaleissa. Pohjalla oli tulos, josta ei voinut kuin nousta. Hyvä ehdokasasettelu ja ilmastonmuutoskeskustelu auttoivat eivätkä edes tuplaehdokkaat eivät haitanneet kampanjaa. 

Tulokset herättävät muutaman kysymyksen. Kolahtiko puhe keppihevosehdokkaista eritoten vasemmistoliittoon, joka menetti 35 000 ääntä - tämä äänimäärä lähti nimittäin Merja Kyllöseltä. Kristillisdemokraatit ovat ilmeisen immuuneja tällaiselle puheelle, sillä puolueen äänimäärä pysyi liki ennallaan vaikka Essayah menetti muutaman tuhatta ääntä.

Perussuomalaisten kannatus nousi ennakoitua paljon vähemmän. Lieneekö tähän vaikuttanut puolueen hanke liittoutua muutamien Venäjältä tukea saaneiden puolueitten kanssa vaiko vesisade ja MM-jääkiekon odotus, niin enpä tiedä. Uusia ääniä voi veikkailla tulleen sekä keskustalta että nukkuvista.   

Lopuksi ainakin demarit  voivat miettiä keskuudessaan olisiko sittenkin pitänyt pitää eurovaalit eduskuntavaalien yhteydessä. Väitän näin näppituntumalla, että eduskuntavaalitulos olisi avittanut demareita ja tuonut kolmannen paikan, joka olisi ollut pois RKP:ltä. Kiinnostuneiden demarikannattajien kannattaa kysyä Rinteeltä lisätietoja. Vastaavasti Torvaldsin kannattaa lähettää kukkia omaan puoluetoimistoonsa, joka teki hartiavoimin töitä erillisvaalien puolesta.

Viimeinen huomio äänestysaktiivisuudesta. Kaikki olosuhteet olivat sen puolella, että yhä pienempi osuus olisi käynyt äänestämässä, vaan eipä näin käynytkään. Sata tuhatta ääntä enemmän kuin viisi vuotta sitten nosti äänestysprosentin 40,7:ään, etumerkki vaihtui kolmosesta neloseen. Tämä kertoo hyvää. 

Huijattuja pitäisi puolustaa heiltä itseltään

Abraham Lincoln sanoi, että kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa, joitakin ihmisiä kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa. Tällä politiikan viisaudella edettiin perinteisessä politiikassa, jossa luotettiin siihen, että aina on niitä, jotka katsovat huijareiden kortit. Yleensä tässä auttoivat valppaat kilpailijat ja media. Ihan kuin nykyäänkin.

Mutta kuka välittää faktantarkistajista ja paluusta totuuteen kun valheesta tulee viihdettä! Sillä vaikka rittävän moni kertookin mikä on totta, niin sillä tuntuu olevan yhä vähemmän väliä. Olemme tulleet politiikkaan, johon sopii paremmin Mark Twain kuin Abraham Lincoln.

Ihmisiä on paljon helpompi huijata kuin saada vakuuttumaan siitä, että heitä on huijattu. Näin todetessaan Mark Twain tiivisti poliittisen toiminnan teorian, jolla voi selittää ison osan nykypolitiiikasta.  

Presidentti Donald Trumpin kampanjan aikaisista lausunnoista vain neljä prosenttia oli faktantarkistussivusto Politifactin mukaan totta ja 11 prosenttia enimmäkseen totta ja lähes puolet oli valheita tai emävalheita. Valheistaan huolimatta Trump valittiin, koska hän onnistui luomaan mielikuvan kierosta ja korruptoituneesta vastustajasta.

Tätä samaa yrittävät nyt kotimaisen politiikan vihanlietsojat levittäessään omia vainoharhaisia hourekuviaan Suomesta ja sen poliittisesta johdosta. Faktoilla, joiden mukaan Suomi on maailman vähiten korruptoituneiden maiden joukossa ja maailman onnellisin paikka elää, ei ole sijaa näissä huijattujen mielikuvissa. 

Vaikka Twain ja Lincoln olivat aikalaisia ja maanmiehiä, niin symbolisesti muutoksessa valtiomiehestä satiirikkoon tiivistyy politiikan muutos ja nykyisen politiikan eetos. Kun politiikka on viihdettä, tulee valheista viihteen käyttövoimaa. Ei ole väliä mitä sanoo, kunhan sanoo sen viihdyttävästi. Vastaavasti pään seinään hakkaamisesta tulee yhä turhauttavampaa. 

Verkkokaupan nuhjustelijat taipuvat Amazonin edessä

Kirjoitin 90-luvulla juttuja verkkokaupasta ja sen tulevaisuudesta muun muassa tuolloin ilmestyneeseen Internet-maailma -lehteen ja vähän muuallekin. Tuolloin mieltä askarrutti verkkokaupan hidas leviäminen Suomeen ja suomalaisten kaupan alan toimijoitten heikkous verkkokaupassa.

20 vuotta myöhemmin suomalaiskaupan verkkonuhjustelu jatkuu. Nyt vain pelätään Amazonin Suomeen tuloa. Teknologian ja innovaatioiden onnelassa kauppasektori uinuu. 

Verkkokaupan teoria on kaukana rakettitieteestä. Kun tuotetta ei saa heti mukaansa eikä sitä voi hypistellä tai sovittaa ennen ostamista, on oltava muita houkutuksia. Se, että voi tehdä kaupat sohvalla maaten eli ostamisen helppous on yksi kolmesta tekijästä. Toiset kaksi ovat hinta ja valikoima.

Ei pitäisi olla liikaa vaadittu, että verkosta saa niitäkin värejä ja kokoja esimerkiksi vaatteista, joita kivijalkakaupan varastoon ei mahdu tai pienen kysynnän vuoksi ei kannata sinne tilata. Verkkokaupalla, jonka toimitusten pitäisi kulkea suoraan tuottajalta tai tukkurilta, varasto on virtuaalinen ja siten sen ainakin pitäisi olla menestystekijä! En edelleenkään ymmärrä miksi varsinkaan kaupan suuret keskusliikkeet eivät hyödynnä tätä mahdollisuutta. Robotit vaan keräämään tuotteita.

Ja sitten se hinta: Kauppa, joka toimii ilman myymälää ja varastoa säästää vääjäämättä ja tämän säästön tulee näkyä kuluttajalle. Semminkin jos se kuitenkin erikseen laskuttaa tuotteen pakkauksesta ja kuljetuksesta. Miksi maksaisin suomalaisen kirjakaupan kirjasta verkossa saman kuin kivijalassa vain siksi, että saan odottaa se saapumista päiväkausia. Verkkokauppa on rakenteeltaan tehty alentamaan kustannuksia. 

Nyt sitten luen Hesarista, että tuote- ja palvelukaupan yhdistyksen toimitusjohtaja varoittaa yrityksiä lähtemästä mukaan kilpailuun valikoimasta tai hinnasta, koska niissä Amazonia on miltei mahdotonta voittaa. Tällä asenteellahan Suomessa on menty kaksi vuosikymmentä: Kaupat ovat tehneet kalliita verkkosivuja, laittaneet niille siivun tuotevalikoimistaan normihinnoilla ja sitten ihmetelleet kuinka kauppa ei käy kun lisäksi tuotteiden kallista toimitusta saa odotella maailman tappiin.

En ryhdy erikseen ylistämään isoa ulkomaisia verkkokauppoja, vaan totean vain ainaisen hämmästykseni siitä kuinka esimerkiksi pieni saksalainen levy-yhtiö ACT toimittaa tilaukset pienemmillä kustannuksilla ja nopeammin Suomeen kuin valtaosa suomalaisista verkkokaupoista.

Ei ihme, että ulkomaisten verkkokauppojen osuus suomalaisten verkkokauppaostoksista on suurempi Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Suomalaiset myös käyttävät selkeästi vähemmän rahaa verkkokaupoissa kuin muut pohjoismaiset kuluttajat.

Kolme tärkeintä verkkokaupan etua ovat suomalaisten mielestä edullisuus, valikoima ja mahdollisuus tehdä ostoksia silloin kun se sopii itselle. Kaupan yhdistyksen mielestä kahdesta ei siis tarvitse välittää ja yksi on yhteinen jokaiselle. Siitä ei siis kuaan saa etua! Näiden lisäksi nopea toimitus on tärkeä puolelle asiakkaista. Siinä, kuten todettua, suomalaiset ovat muita huonompia.  

Tuntuu siltä, että ainoa asia mikä kahdessa vuosikymmenessä on suomalaisessa verkkokauppaympäristössä muuttunut on, että Luottokunta ei ole enää varoittamassa verkko-ostoksiin liittyvistä maksuriskeistä. Tämäkin taas johtunee lähinnä siitä, että Luottokunta myi muutama vuosi sitten liiketoimintansa Nets Holdingille.

Niin kauan kuin tämä nuhjustelu jatkuu, ennustan Amazonille menestystä Suomessa. Eritoten kaupan keskusliikkeet syyttäkööt itseään siitä, että saavat mitä tilaavat.