Maakunnissa haikaillaan siltarumpupoliitikkoja

"Äänivuoto Kanta-Hämeeseen tukittava", julistaa Ylen nettisivujen otsikko jutussa, joka kertoo hämäläisehdokkaille Lahdessa järjestetystä vaalipaneelista. Suurimmaksi huoleksi nousi äänten valuminen naapurimaakunnan puolelle. 

Tunnistan tilanteen Etelä-Savosta, jossa vastaavaa kyräilyä on ikiaikaisesti ollut Mikkelin ja Savonlinnan välillä. En tiedä tarkalleen miten asiat ovat muuttuneet, kun vaalipiiri on kasvanut Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi, mutta ilmeisesti huoli ei ole ainakaan hellittänyt.

Vaalipiireissä haikaillaan siis siltarumpupoliitikkoja, joiden ensimmäinen ja tärkein tehtävä on toimia oman talousalueensa edustajana. Lainsäädäntötyö, jota varten edustajat eduskuntaan valitaan, on ilmeisen toissijaista paikallisen edunvalvonnan rinnalla.

Minä näen tässä kaksi huolestuttavaa seurausta. Ensimmäisenä sen, että eduskuntavaaleissa käydään kahden tason keskustelua. Valtakunnallisella tasolla käydään keskustelua siitä miten julkiset menot saadaan rahoitettua, kun verotuotot kutistuvat ja menot kasvavat. Leikataanko kuusi miljardia menoja neljässä vai kuudessa vuodessa?

Maakuntatason siltarumpupuheessa puhetta käydään säästöjen sijaan julkisten menojen lisäyksistä, kuten tiehankkeista tai omaan maakuntaan kohdistuvien leikkausten torjunnasta. Tässä puheessa politiikasta tulee nollasummapeliä, jossa katse kohdistuu vain paikalliseen rahanjakoon sen sijaan, että puhuttaisiin koko kansantalouden menestyksestä.

Toinen seuraus on, että myös kansanedustajat jakautuvat kahteen kastiin: valtakunnanpoliitikkoihin ja kyläpoliitikkoihin. Valtakunnanpoliitikot tulevat suurista vaalipiireistä, joissa on tilaa myös niille, jotka näkevät maailman oman talousalueensa ulkopuolella. Kun sitten ministerivalinnoissa pitää huomioida myös alueellinen kattavuus, niin onko osa ministereistä pelkkiä maakuntaministereitä?

Osin kyse on vaalijärjestelmän ongelmasta, jolloin ratkaisuja voitaisiin etsiä eri suunnista. Brittiläinen yhden edustajan vaalipiirien malli takaisi sen, että jokainen edustaja edustaa tarkalleen oman vaalipiirinsä aluetta. Listavaali takaisi sen, että edustajat edustavat enemmän puoluetta kuin aluetta, jolloin vaalikeskusteluun nousisi myös maakuntatasolla puolueiden valtakunnalliset linjaukset. enemmistövaalissa politiikka polarisoituu ja edustavuus kärsii. Listavaalissa taas valintaprosessi siirtyy kansalaisilta puolueiden sisälle. Kansanvallassa, jossa vain viisi prosenttia kuuluu puolueisiin, ei sekään kovin kansanvaltaiselta kuulosta.

Ehkä osa paikoista pitäisi jakaa valtakunnallisina paikkoina puolueiden äänimäärän suhteessa valtakunnallisille ehdokkaille. Vaarana tässä on vaalijärjestelmän monimutkaistuminen ja äänten keskittyminen edelleen suurten kaupunkien ehdokkaille. Myös muut tasauspaikkajärjestelmää lähenevät mallit olisivat äänestäjän kannalta mutkikkaita ymmärtää. 

Ehkä sittenkin vaalipiirien pitäisi vain olla niin suuria, että yhden alueen äänillä niissä ei voisi varmistaa paikkaansa, vaan ehdokkaiden pitäisi osata katsoa edes yhden laajan alueen etua, jos eivät koko Suomen kokoisten asioiden hahmottamiseen kykenisikään.

Parasta kuitenkin on kysyä ehdokkailta vain suuria kysymyksiä. Unohdetaan paikalliset tiehankkeet ja muut siltarummut hetkeksi ja kysytään Lahdessa, Laihialla ja Savonlinnassa samat kysymykset siitä miten maan talous saadaan kuntoon. Sitä kautta paikalliset asiatkin pitkällä tähtäimellä kääntyvät paremmiksi. Hurkasta toiveajatteluahan tämä on, mutta näin onnellisuusperjantaina ei parempaan pysty.  

Kriisitietoisuudesta Vapaaseen Suomeen

”Suomalaisten kriisitietoisuus ei ole tarpeeksi levinnyt. Tarvitaan ratkaisuja, joilla Suomi kilpailukykyiseksi”, näin twiittasi EK kolmisen viikkoa sitten puheenjohtajansa Matti Alahuhdan sanat. 

”Suomessa poliittista keskustelua hallitsevan selviytymiskertomuksen voimanlähteenä on kriisitietoisuus. Vastuuntunnon vastakohta on kriisitietoisuuden puute”, kirjoitti puolestaan Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen joulukuussa 2013 Helsingin Sanomien vieraskynä –palstalla.

Kriisitietoisuuden nimissä oikeutetaan politiikkaa ja vaaditaan muutoksia. Kriisitietoisuus on hätänumero, johon halutaan soittaan kun tarvitaan palokuntaa. Politiikka on yhteiskäytössä oleva puhelin, jonka käytöstä pitää ensin neuvotella. Osa on sitä mieltä, että vaahtosammutin riittäisi, osa ei usko että mitään paloa ensinkään on ja muutaman mielestä sietää palaa koko mökki. Ymmärrettävää, että ainakin hermo palaa. 

Mutta pitäisikö kriisitietoisuuden sijaan kuitenkin puhua jostain muusta? Pitäisikö puhuakin päätöksistä ja niiden seurauksista? Ja siitä, että muutosten hylkääminenkin on päätös?

Kriisitietoisuus on säilyttävä selviytymistarina. Se on talvisodan kertomus sisusta ja päättäväisyydestä, yhtenäisestä kansasta, joka ei taipunut ylivoimaisen vihollisen edessä.

Mutta jos tulkinta vihollisesta ei olekaan yhteinen? Jos enemmistö ei joko näe tai halua tunnustaa yhteyttä oman talouden ja Suomen kilpailukyvyn välillä, niin kilpailukyvystä huolestuneet saavat korvessa huutaa äänensä käheäksi.  Jos taas yhteinen vihollinen onkin juuri talouskasvu, niin silloinhan heikentyvä kilpailukyky on mitä tervetullein ilmiö!

Kriisitietoisuuden peräänkuuluttaminen muistuttaa paljon 90-luvun laman aikaista poliittista puhetta, jossa hallitsevaksi diskurssiksi muodostui välttämättömyyspuhe. Poliittisia toimia perusteltiin talouden asettamalla pakolla ja välttämättömyydellä. Politiikka näyttäytyi vaihtoehdottomana siitäkin huolimatta, että vaihtoehtoja oli yleensä vähintään kaksi: ikävä ja huono.

Välttämättömyys tarkoitti ikävän vaihtoehdon valitsemista sen sijaan, että olisi ajettu jyrkänteeltä alas. Suomen nykyisessä tilanteessa voidaan sentään valita useamman ikävän väliltä, mutta myös muutaman mukavamman.

Uusi kertomus: Vapaa Suomi

Uusi kertomus pitäisi rakentaa mahdollisuuksista! Siitä mitä me voisimme tehdä, jos meillä olisi vapaus valita, toimia ja yrittää! Siitä millainen olisi tulevan vaalikauden jälkeinen Vapaa Suomi!

Siihen liittyy sääntelyn purkamista, mutta myös tukijärjestelmien uudistamista. Pari esimerkkiä. 

Ensinnäkin sosiaaliturvan ja palkkatulojen yhteensovittamisesta on puhuttu ainakin neljännesvuosisadan ajan, mutta kovin vähän on tapahtunut. Ei ole tolkun hituakaan siinä, että pienetkin työkeikat jäävät vastaanottamatta siksi, että ansaittu tulo vähentää koko painollaan, tai pahimmillaan vielä enemmän, yhteiskunnan antamaa tukea.

Toinen esimerkki koskee sääntelyn purkamista, jota tarkastelen überifikaatioksi kutsutun ilmiön kautta. Tunnetun palvelun kautta voi antaa tai ottaa kyydin maksua vastaan, joka yleensä on perinteisiä taksihintoja halvempi. Majoituspuolella vastaava esimerkki on Airbnb. Palvelujen luotettavuus ei perustu viranomaisvalvontaan, vaan käyttäjien antamiin vertaisarvioihin.  

Muutos varmasti ahdistaa sekä viranomaista että elinkeinonharjoittajaa. Voittajana on kansalainen, joka on vaihtelevasti kuluttajan tai palveluntarjoajan roolissa. Miksei siis voittaja voisi olla myös valtio?

Miksei maaseudun työtön aikamiespoika voisi ajaa Miinan terveyskeskukseen ja tuoda samalla Martalle maidot kaupasta korvauksella, joka olisi merkittävästi halvempi kuin mitä perinteiselle taksille joutuu maksamaan? Ja mihin tarvitaan säänneltyä lupakäytäntöä niin kauan kuin ihmiset kuitenkin saavat kuljettaa toisiaan autolla pelkän ajokortin suoritettuaan?

Suomessa on vielä paljon vanhan suljetun ja säännellyn talouden piirteitä. Meillä on paljon uskoa siihen, että kansalaiset tarvitsevat yksityiskohtaisten sääntöjen luomaa turvaa ja viranomaisen antamaa holhousta. Kun mahdollisuudet liikkua ja ostaa tavaroita ja palveluita tai jopa muuttaa kotimaata, paranevat koko ajan, niin liikumme kohti maailmaa, jossa vapauksien ja rajoitusten törmäykset ovat yhä suurempia.   

Se kaikki tarkoittaa sitä, että suomalainen yhteiskunta on mietittävä uudelleen.

Enemmän kansanedustajia, matalampi kynnys politiikkaan

Tuplataan kansanedustajien määrä, kirjoitti Ylen politiikan toimittaja Jari Korkki viime viikolla blogissaan. Hän perusteli ajatusta sillä, että kun kansanedustajien määräksi vuonna 1906 asetettiin 200, niin äänestäjiä oli noin 1,3 miljoonan nykyisen 5,4 miljoonan sijasta. 

Aivan yksinkertaisella matematiikalla huomaa, että edustaja edustaa suurempaa äänestäjäjoukkoa ja loogisesti on siis etääntynyt kansasta. Tai kansalaisen ääni on käynyt keveämmäksi, kuten Korkki asian sanoo.  

Kansanedustajien määrän kasvattaminen parantaa suhteellisuuden toteutumista. Jos väestömuutokset jatkuvat nykyiseen malliin, niin pian meillä on kolme vaalipiiriä: Helsinki, Uusimaa ja muu Suomi. Joten pidetään vaalipiirit nykyisellään, mutta valitaan enemmän kansanedustajia. Uusimaa tosin pitäisi jakaa kahtia kaikissa malleissa.

Lukuisampi edustajajoukko johtaa siihen, että kansanedustajan asema voi normalisoitua. Edustajan ei pidä olla sen koommin jalustalla kuin sylkykuppina. Mitä useampi ihminen kokee mahdolliseksi tehdä politiikkaa työksi, sitä parempi. 

Matalampi kynnys eduskuntaan tarkoittaa myös suurempaa vaihtuvuutta. Politiikka ei ole suljetun poliitikkoeliitin työtä, vaan työtä, johon voi ryhtyä ja josta voi poistua ilman suurempaa kohinaa.

Ajatellaan asiaa toisinpäin. Jos edustajia olisi sata, kuten monesti eri syistä ehdotetaan, niin saisimme sata ankarasti paikastaan taistellutta edustajaa eduskuntaan. Investoinnit vaalikampanjaan ja julkisuuteen olisivat nykyistä merkittävästi suurempia. Edustaisivatko nämä poliitikot paremmin vai huonommin äänestäjiään kuin nykyiset? Olisivatko he kampanjaresurssien ja -taitojen sekä tunnettavuutensa vuoksi parempia lainsäätäjiä?

Jos kansanedustajien määrää kasvatetaan, niin poliittisen hyväksyttävyyden vuoksi tarvitaan myös uudistus eduskunnan kuluihin. Säästöä tulee kun palkkaus muutetaan läpinäkyväksi eli poistetaan kateutta synnyttävät verottomat kulukorvaukset. Kansanedustajan palkan on syytä olla kokonaan verotettavaa tuloa jo yksinomaan sen vuoksi, että he tietäisivät miten heidän itsensä säätämät veromuutokset vaikuttavat! Poistetaan myös oikeus avustajiin rivikansanedustajilta, niin saadaan tilaa taloihin. Näillä yhdessä katetaan osa kasvaneen eduskunnan kustannusvaikutuksista.

Lopulta raha ei ole kuitenkaan mikään argumentti kansanedustajien määrän muutokseen suuntaan tahi toiseen. Kansanedustajien toimintamenot tämän vuoden talousarviossa ovat vajaat 22 miljoonaa euroa. Likimain saman verran kuluja Suomen valtiolle koituisi, jos euroalueen korkotaso nousisi tänä vuonna 0,075 prosenttiyksikköä. Palkan voisi aivan hyvin sitoa vaikkapa kunnanjohtajien keskipalkkaan. Tärkeintä on, että määräytymisperuste on reilu ja läpinäkyvä. Olennaista on myös se periaate, että istuvat kansanedustajat eivät päätä omista palkoistaan.

Laaja edustavuus ja matala kynnys politiikkaan ovat minusta aivan hyviä tavoitteita demokratian kehittämiselle. Jos näiden tavoitteiden sivuvaikutuksena myös koko ajan kalliimmaksi ja ammattimaisemmaksi muuttuva kampanjointi voi keventyä, niin sekin on vain hyvä. 

Politiikan ei tarvitse olla muiden ammattiurien tavoin ura tai ammatti. Ammattilaisuutta tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös kokemuksia politiikan ulkopuolelta. Lisäksi yhteisten asioiden kannalta olisi toivottavaa, että politiikassa toimivien kantava eetos on sisällöissä, tavoitteissa ja asioissa enemmän kuin omassa menestyksessä. Ja toisaalta, vähän lisää harmautta politiikkaan voisi osoittaa turhautuneille kansalaisille, että turhaan te kansanedustajia halveeraatte. Sehän on kuin itseänne mollaisitte!

Erityisesti viime kaikkien viime vaaleissa varasijoille jääneiden kannattaisi nyt pontevasti tarttua tähän ehdotukseen.

Kreikka teki eurooppalaisesta politiikasta yhteistä politiikkaa

Luin juuri Nordean maanantaina julkaisemaa tiedotetta siitä millä tavoin Kreikan vaalien tulos vaikuttaa markkinoille. Analyytikkojen arviota kiintoisampaa oli minusta se, että sellainen oli tehty.

Ekonomistien lisäksi Kreikan vaalitulosta ovat Suomessa kommentoineet useimmat poliitikot, lähes kaikki toimittajat ja kattava otos päivystävistä dosenteista.  THL:n lausunto lienee valmisteilla.

Sama on toistunut niissä muissa Euroopan maissa, joiden keskustelua olen seurannut. Kommentoijista ei ole pulaa. Kreikasta puhutaan, niin uskon, myös muissa kuin EU-instituutioiden kahvipöydissä.

Kreikka on tietysti dramaattisuudessaan poikkeustapahtuma ja jo siksi kiinnostava. Mutta se on myös osoitus siitä miten eurooppalainen politiikkaa on yhteistä politiikkaa silloinkin kun se tapahtuu jäsenmaissa ja on olevinaan kansallista politiikkaa. Yhteenkytkeytyneessä Euroopassa tarvittiin dramatiikkaa, jotta kytkös saatiin näkyviin.

Jo nyt pohditaan laajasti mitä tapahtuu Espanjassa, saako uusi vasemmistopuolue Podemos siellä syksyn vaaleissa vetoapua Kreikasta! Entä mitä tapahtuu Ranskassa, Saksassa, Portugalissa, Italiassa. Eurooppalainen politiikka on niin kiinnostavaa, että joku on jo kysynyt Suomenkin huhtikuisista eduskuntavaaleista.

Samalla eurooppalainen politiikka on tullut ymmärrettäväksi. Ainakin seuraavat politiikan perusvirtaukset tai politiikan jakolinjat ovat tunnistettavissa useimmissa EU-maissa:

1) Maltillinen keskusta-oikeisto ajaa kurinalaista talouspolitiikkaa ja rakenteellisia uudistuksia, keventäisi sääntelyä ja parantaisi yritysten toimintaedellytyksiä!

2) Maltillinen keskusta-vasemmisto, sosialidemokraattiset tai sosialistipuolueet ovat talouspolitiikassaan löyhäkätisempiä, mutta harvoin täysin holtittomia. Yritysten sijaan painottavat työntekijöiden oikeuksia suojaavaa sääntelyä ja puolustavat saavutettuja etuja.

3) Euroskeptiset populistit  vastustavat maahanmuuttoa ja haluavat joko kokonaan eroon eurosta ja EU:sta tai ainakin merkittävästi löyhempää unionia.

4) (Populistinen) uusvasemmisto, jonka agenda muodostuu vain talouskurin ja markkinatalouden vastustamisesta.

5) Vihreät. Ympäristöagenda on yhdistänyt eurooppalaisia vihreitä puolueita jo neljännesvuosisadan ajan.  Hajanaisuutta tuo se, että vaihteleva osa tuntee vetoa uusvasemmistoon.

Me osaamme lukea toistemme politiikkaa siksi, että se on yhteistä politiikkaa!

Vastustajat vaivoinamme

"En tiedä, mutta vastustan", Jörö

Markkinoiden lainalaisuudet toimivat myös politiikassa. Sitä tarjotaan mistä on kysyntää.

Omalla mutumittarillani olen todennut, että politiikanvastaisuus on noussut vahvasti paitsi Suomessa myös koko Euroopassa. Yksi ja selkein todiste siitä on populististen liikkeiden nousu, joiden koko agenda perustuu vastustamiselle.

Vastustetaan Euroopan unionia, maahanmuuttoa ja tuoreimpana ilmiönä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisia oikeuksia.

Muutoksen pelko on aina vahvempi voima kuin epävarman paremman tulevaisuuden odotus. Se tekee yleensä vastustamisesta kiilusilmäistä, joskus fanaattista, kun taas muutoksen ajaminen on siihen verrattuna lämmintä maitoa.

Vastustamisen logiikka on myös aina ollut opposition perusoikeus. Hallituksen esitykset ovat oppositiosta katsottuna aina absoluuttisesti vääriä. Jos vastustamisen eetos politiikassa kasvaa, niin luontaisesti se valuu myös hallituspuolueiden poliitikkoihin. Niin näkyy käyneen. Vastustetaan milloin sotea, milloin rakenneuudistuksia tai ylipäätään hallituskumppanin esityksiä. SDP:n riveihin on näemmä rekrytoitu yksi varapuheenjohtajakin vain vastustamaan Kokoomusta.  

Kun politiikkaa vastustetaan, niin osasta poliitikkojakin tulee vääjäämättä politiikanvastustajia. Aina he vain eivät sitä itse huomaa. Jotkut taas huomaavat ja käyttävät markkinatilanteen hyväkseen. En tiedä kumpi on pahempi.

Mikael Jungner puhui blogissaan hallituksen voimattomuudesta ongelmien ratkaisuun ja palauttaa sen pakosta syntyneen hallituspohjan syyksi. Hallituspohjan ongelmasta ovat lausuneet myös pääministerit Jyrki Katainen ja Alexander Stubb sekä presidentti Sauli Niinistö. Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa jopa pohtii, syöksikö Niinistö lausunnollaan Kokoomuksen alamäkeen.

Olen samaa mieltä hallituksen voimattomuudesta ja myös siitä, että tuloksettomuus näkyy pääministeripuolueen kannatuksessa. Mutta olen myös sitä mieltä, että en usko opposition pystyvän yhtään parempaan.

Olen kuullut kyllä Juha Sipilän esittämiä muutamia hajaheittoja, mutten kokonaista ja koherenttia pohdintaa siitä mikä olisi hänen visionsa kymmenen vuoden päässä olevasta Suomesta. Timo Soinilta en tätä edes odota. Tavoitteistaan hiljainen oppositio kasvaa hallituspuolueiden vastustuksen kustannuksella.

Hallituksen voimattomuuden sijaan tai pitääkin miettiä koko politiikan voimattomuutta. Ensimmäisenä mieleen nousee kriisitietoisuuden puute. 90-luvun laman aikana talouden syöksykierre oli nopea, näkyvä ja vahva, mutta edes se ei riittänyt kattavan kriisitietoisuuden luomiseen. Iiro Viinanen kirjoittaa päiväkirjoissaan kuinka muutamat ministerit viikko toisensa jälkeen, Mauri Pekkarinen etunenässä, esittivät toistuvasti menonlisäyksiä omiin vaalipiireihinsä, vaikka maan talous sukelsi niin, että olimme viittä vaille IMF:n sylissä.

Nyt kun Suomen talous on hiljaa lipunut taantumaan ja kun valtiovarainministeriökään ei enää vanhaan tapaan julista synkkyyden sanomaa, niin vain harvalla poliitikolla on kykyä ja uskallusta antaa realistinen tilannekuva ja siihen pohjautuva poliittinen toimintamalli. Uskallan väittää vähän puolueellisestikin, että kokoomuksessa tällaisia poliitikkoja on onneksi muita enemmän ja se näkyy valitettavasti kannatuksessa. Todenpuhujia maailma ei edelleenkään rakasta.  

Vastustamisen eetos on populismin peruskivi. Toinen peruskivi on tarkoitushakuisen virheellisesti, opportunistisesti rakennettu tilanneanalyysi. Silloin populistista opportunismia on sellainenkin ajattelu, että valtiolla on pohjaton rahasäkki.

Jos tämän suuntaiset pohjavirtaukset ovat kovin laajasti levinneet, niin tuskin on odotettavissa, että mikään enemmistöhallitus Suomessa pystyisi näinä aikoina yhtään parempaan kuin tämä nykyinen!

 

Hallituspohja yllättää aina

Moni meistä, jotka näimme kevään 2003 vaalikeskustelussa  Anneli Jäätteenmäen ja Paavo Lipposen yhteenoton, emme olisi voineet tuolloin uskoa, että Keskusta ja SDP muodostavat maahan seuraavan hallituksen. Niinpä vain kävi.

Pääministeri vaihtui, mutta hallituspohja pysyi ennallaan vaalikauden loppuun saakka.

Neljä vuotta myöhemmin kovin yleinen näkemys oli, että sama hallituspohja jatkaisi. Tosin sellainen varaus oli, että kokoomuksen pitää hallitukseen päästäkseen saada melkoinen voitto. Voitto tuli ja sen myötä porvarihallitus. Tulos ei ollut suuri yllätys, mutta ei myöskään ennakkokaavailujen suosituin hallituspohjaveikkaus.

Edelliset hallitusneuvottelut muistaa jokainen. Kuka olisi osannut ennustaa six-packin ennen vaaleja!

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana vain vuonna 1999 muodostettu Lipposen kakkoshallitus oli sellainen, jonka pohjan politiikan ammattilaisten ja amatöörien enemmistö oli ennen vaaleja osannut arvata oikein.  Siinä Kokoomus ja SDP jatkoivat jo Lipposen ykkösen aikana alkanutta yhteistyötään.

Nyt viitisen kuukautta ennen vaaleja veikataan tulevaa hallituspohjaa kuumeisesti. Puolueiden linjanvedot viittaisivat porvarihallitukseen, arvioi moni pätevä politiikan seurannan ammattilainen.  En kiistä argumentteja. Totean vain, että päteviä argumentteja on esitetty punamultapohjallekin.

Sen perusteella kuinka vähän linjanvetoja olen kuullut Timo Soinilta, voisin päätellä, että asiakysymyksillä hän ei ainakaan tällä kertaa sulje Perussuomalaisia ulos hallituksesta.  Persujen kannatus on siinä määrin hiipuva, että ensi kevät on Soinin viimeinen ministerisauma. Kovin helposti hän ei sitä jätä käyttämättä. Niinpä kaikki ne hallituspohjat, joissa persut ovat mukana, ovat myös vakavia vaihtoehtoja.

Ja aina on sekin mahdollisuus, että nykyinen pohja jatkaisi. Jokaisessa hallituksessa on myös jatkuvuuden dynamiikkaa, vaikka erottavat tekijät olisivatkin ulospäin näkyvämpiä.

Tarinan opetus on, että spekulointi on politiikan suola ja sokeri. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa liian vakavasti, sillä pääruoka on yleensä yllätys. Ja vaikka kliseeltä kuullostaakin, niin vaalit ratkaisevat.

Menneiden yllätysten logiikka heijastaa kuitenkin aika pitkälle vaalivoittojen ja vaalitappioiden logiikkaa. Poikkeamia ovat ne, jotka haluavat oppositioon ihan itse, vaikkei vaalitulos siihen pakottaisi. Niin teki SDP Harri Holkerin hallituksen jälkeen ja niin tekivät perussuomalaiset viime vaalien jälkeen.

Sijoitusrahastokauppiaat joutuvat sanomaan, että mennyt kehitys ei ole tae tulevasta. Politiikan menneet yllätykset eivät takaa, että sellainen tulisi huhtikuun 2015 vaaleissa, mutta jos itse jonkun puolesta veikkaisin, niin sen puolesta, että veikkaukset menevät mönkään.

Pienyrittäjän paras olisi demarin etu

Helsingin pörssissä olevista kaupan alan yhtiöistä Verkkokauppa.com on ainoa, jonka tulos on tänä vuonna kohentunut, kertoi Kauppalehti elokuun puolivälissä.  S-ryhmän, K-ryhmän ja eritoten Stockmannin vaikeuksista kerrottiin laajasti samassa lehdessä ja syyksi nostetaan yleinen talouskehitys.  Kaupan ala ei myöskään odota lähitulevaisuudessa näkymien paranevan.

Verkkokauppa sen sijaan kasvaa. 2012 verkkokaupan osuus kaikesta vähittäiskaupasta Suomessa oli arviolta 6,1 prosenttia ja kasvu kaksi prosenttia. Vertailun vuoksi EU:n kasvuluku oli peräti 18 prosenttia ja Pohjois-Euroopan 15,1 prosenttia. Näin kertoo E-Commerce Europen kesällä julkistettu raportti.

Luvuista voi arvata, että verkkokauppa on jo syönyt perinteistä kauppaa. Valistunut veikkaus on, että trendi kiihtyy. Viidennes suomalaisesta verkkokaupasta oli kulutuselektroniikkaa ja sen osuus varmasti kasvaa edelleen. Digitalisoituminen söi jo valokuvausliikkeet ja levykaupat, ovatko kirjakaupat seuraavana vuorossa?

Yhdysvalloissa huomattava osa ostoskeskuksista on jo tyhjentynyt verkkokaupan vaikutuksesta. Samalla perinteisessä vähittäiskaupassa toiminta tehostuu. Itsepalvelukassat yleistyvät hitaasti mutta varmasti ja automaatio etenee varaston puolella, jolloin suuremmat yksiköt toimivat pienemmällä henkilömäärällä. Tämä tarkoittaa, että teollisuuden kohtaama rakennemuutos on tulossa kaupan alalle.

Kysymys kuuluu, mitä tästä seuraa politiikalle ja miten se liittyy demareihin ja pienyrittäjyyteen?

No siten vain, että vuosikaudet suomalaisessa politiikassa on puhuttu siirtymisestä palveluyhteiskuntaan ja siinä palveluyhteiskunnassa on tuijotettu kovin paljon erityisesti kaupan kasvuun ja toiseksi erilaisten hoivapalvelujen kasvuun.

Mutta huonolta näyttää. Verkkokauppa ja tekniikan muutos vie kaupan työpaikat. En laskisi myöskään hoivapalvelujen työllistävän vaikutuksen varaan. Seuraava haaste on nimittäin sen pohtiminen miten ihmiset voivat hoitaa itsensä ja toisensa vähemmällä työvoimalla. Esimerkiksi erilaiset Ehealth-sovellukset voivat säästää potilaiden aikaa ja vaivaa, mutta myös työvoimaa!

 

Entä sitten? Miten tämä edelleenkään liittyy pienyrittäjiin ja demareihin.

Ihan vain siten, että kun työmarkkinat muuttuvat ja perinteisiltä naisvaltaisilta demarialoilta lähtee työpaikkoja, niin korvaavat työpaikat eivät löydy perinteiseltä julkiselta sektorilta, joka sekin joutuu vähentämään työvoimaansa. Palveluissa tapahtuu se, mikä savupiipputeollisuudessa tapahtui jo aiemmin.

Yhä useamman ihmisen työ löytyy yhden ihmisen pienyrityksistä itsensä työllistämisen kautta. Näissä mikroyrityksissä tarjotaan erilaisia palveluita sekä yksityisille että yrityksille, niissä voidaan tehdä erilaista luovaa työtä ja vaikkapa käydä samalla pienimuotoista erikoistuotteiden kauppaa. Mutta kuten sosiaalipolitiikan professori Pertti Koistinen tänään Ylen haastattelussa sanoo, nämä mikroyrittäjät voivat vain haaveilla samanlaisesta sosiaaliturvasta mikä palkansaajalla on.

Reippaan vuosiflunssan kouriin joutuvat pienyrittäjä ei karenssisääntöjen vuoksi saa sairauspäivärahaa vaikka menettää tulonsa. Työttömäksi jäävä pienyrittäjä voi jälleen reilun karenssin jälkeen päästä peruspäivärahalle. Eläkemaksuja ei kannata maksaa kuin alimman minimin mukaan, koska jokainen euro on poissa omasta päivittäisestä kulutuksesta. Jokainen vietetty lomapäivä maksaa menetetyn yrittäjätulon verran.  Tätä se käytännössä on. Ja jos tähän halutaan parannusta, niin jokaisen parannuksen maksaa joku muu, sillä pienituloisen mikroyrittäjän kassasta ei enempää rahaa liikene.

En epäile hetkeäkään etteivätkö suuret porvaripuolueet ymmärtäisi näitä ongelmia. Yhteiskunnassa, jossa työelämään liittyvät muutokset on kytketty niin vahvasti työmarkkinajärjestöjen yhteiseen mielipiteeseen, on kuitenkin turha luulla, että merkittäviä muutoksia syntyisi, ellei myös SDP näe tätä ongelmaa ja ole valmis etsimään siihen ratkaisuja. Siksi demareiden kanta on tärkeä.

Toinen syy on sitten se, että en minä ainakaan usko, että tämä yhteiskunta siitä paranee, jos demareiden äänet valuvat populistipuolueille, joihin myös suomalaisen laitavasemmiston lasken.  Joten ryhtykää vain toimeen, ei se ole Kokoomukselta pois, jos muutkin ymmärtävät yrittäjien ongelmia.