Punalippu liehuu opposition johdossa

 ”Oikeistohallitus on puolensa valinnut”, julisti Li Andersson jo ennen kuin hallitusohjelmasta oli julkaistu riviäkään.  ”Kuritetaan köyhää”, jatkoi Veronika Honkasalo ja SAK:n varapuheenjohtaja harmitteli kuinka ”Surulakosta rätkähtää korvausvaade”.

Vasemmistoliitto on ottanut opposition piikkipaikan, eikä ihme. Punaliput hulmuavat luokkataistelun hengessä ja retoriikassa on palattu taistojen tielle ehkä peräti taistolaiselle tielle. Vasemmistoliitto  elää ja hengittää edeltäjänsä SKP/SKDL:n taistelutahtoa.

Vasemmistoliiton varjossa SDP etsii ensin uutta puheenjohtajaa ja sen jälkeen itseään. Nykyistä puheenjohtajaa ei oppositiopuolueen johtajuus, hädin tuskin koko politiikka, voisi vähempää kiinnostaa. Lainsäädäntötyö ei ainakaan tähän kiinnostukseen kuulu: Marinin ainoa valiokuntajäsenyys on ulkoasianvaliokunnassa. Viitsineekö hän edes antaa tukeaan manttelinperijättärekseen julistautuneelle Krista Kiurulle puheenjohtajakisassa.

Antti Lindtmanin tuleva ja todennäköinen pesti tulee olemaan vaikea. SDP:llä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin liimautua SAK:n kylkeen, johon taas entinen SAK:n mies tuskin puoluettaan haluaisi ajaa. Hallitusohjelman työelämäkirjaukset johtanevat kuitenkin siihen, että demaripuolueelta ei edes kysytä, kun SAK nappaa sen kainaloonsa saavutettuja etuja puolustamaan.

Vielä pahempaa on Vihreillä. Puolue kutistui omaan ylimielisyyteensä, huonosti valittuihin ministerisalkkuihin ja vielä kehnommin tehtyihin ministerinimityksiin. Vihreät kiilautui politiikassa Vasemmistoliiton ja vasemmistodemareitten puisto-osastoksi vain huomatakseen, että siellä ei ollutkaan kannatustilaa jäljellä ja että Kallion soijalattekansan äänillä ei vihreää tulevaisuutta rakenneta. Maakunnissa tuli turpiin oikein kunnolla ja nyt pitäisi päättää ollaanko vai eikö olla, siis markkinatalouden puolella vai sitä vastaan.

Vasemmistoliiton johtama oppositiokuoro laulaa seireenilauluja vihreille. Ja sen minkä jokainen Tannerinsa opiskellut demari tietää huuutokaupoista laitavasemmiston kanssa, voi yhä tulla osalle vihreitä uutisena. Eduskuntakeskustelun retoriikan perusteella uusi puheenjohtaja kuuluu tähän joukkoon. Vasemmistoklisee ”leikata kaikkein köyhimmiltä” kuuluu myös vihreille niin kuin se kuuluu Kepullekin.

Siinä missä Vihreät saivat turpiinsa maakunnissa, tuli Kepulle köniin kaupungeissa. Kun vaalien jälkeistä karttaa on katsottu lähinnä kiinnittäen huomiota kepunvihreän katoamiseen maakunnista, niin huomio pitäisi kiinnittää siihen, että vielä vähemmän kepua on kaupungeissa. Kuka enää muistaa puhetta cityvihreästä tai kaupunkiliberaalista keskustasta. Neljä urbaaneinta vaalipiiriä: Helsinki, Uusimaa, Varsinais-Suomi ja Pirkanmaa toivat keskustalle yhteensä neljä paikkaa! Haloo, RKP:lläkin on enemmän kansanedustajia näissä vaalipiireissä!

Kun taas katsoo hallitusohjelmaa ja vertaa sitä Keskustan vaalitavoitteisiin, niin eipä paljoa tilaa jää oppositiopolitiikalle: Metsäpolitiikka pidetään omissa käsissä, lapsilisiä kohennetaan, yrittäjyyttä edistetään ja liikenneinfrastruktuuriin investoidaan. Keskustan suuri kysymys neljän vuoden aikana onkin mihin tarvitaan keskustaa.

Saarikon puhe eduskunnassa keskiviikkona oli pikkunäppärää naljailua ilman omaa vaihtoehtoa. ”Rakennamme oman vaihtoehdon” ja ”tutkimme suurennuslasilla hallitusohjelmaa” tarkoittaa vain lupausta siitä, että tuleviin tupailtoihin on tarjolla edes jotain puuhaa. Käytännössä Kepun vaihtoehtoina on joko liittyä vasemmiston huutokuoroon tai antaa asiallista tukea hallitukselle. Onneksi olkoon. Opposition johdossa liehuu punalippu.