Pyhiä lehmiä potkimassa

Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi kysyi 6.10. kolumnissaan onko SDP:n mielestä kaikki työ yhtä arvokasta ja onko puolue vain julkisen työn puolue? Se on oiva kysymys. Samalla voi kysyä muiltakin puolueilta mikä niille on arvokasta. Politiikan pyhiä lehmiä on ajoittain hyvä potkia vähän sivummalle.

Oikeiston ja vasemmiston välinen työnjako on karrikoidusti ollut se, että kun oikeisto on halunnut keventää verotusta ja pienentää julkisia menoja, niin vasemmisto on lisännyt julkisia palveluita ja ajanut parannuksia sosiaaliturvaan. Takavuosina, tasaisen talouskasvun ja vakaan työelämän maailmassa molemmille riitti, että käteen jäävät tulot kasvoivat. Mentiin rajalla, jossa verotuksen hidasta kiristymistä ei juuri huomannut ja palveluverkosta oli varaa kehittää yhä kattavampi.

Mitä enemmän Suomen talous avautui, sitä raskaammin huomattiin verotaakan alkaneen painaa harteita. Samalla työelämän muutokset kuten digitalisaatio yhtaikaa tapahtuneen talouskasvun hiipumisen kanssa mursivat tasapainoisen kehityslinjan. Tarvittiin tiukempaa menokuria, julkisen sektorin toiminnan tehostamista ja uusia toimintatapoja. Oikeistossa välineeksi nähtiin muun muassa yksityistäminen ja ryhdyttiin miettimään mihin palvelut kannattaa kohdentaa. Veronkevennykset, valinnanvapaus ja keveämpi sääntely nähtiin myös talouskasvun moottoriksi.

Vasemmistossakin talouskasvun arvo on tunnustettu, mutta toisin kuin oikeistossa, sen moottorina pidetään julkisia investointeja tai vähän laajemmin: julkisella rahalla tehtyä elvytystä. Rakenteellisten uudistusten tuomaan dynamiikkaan on vasemmistossa ollut vaikea uskoa myös siksi, että välittömät menetykset ovat usein kohdistuneet ydinkannattajiin: julkisen sektorin virkamiehiin. Reaktio tähän on ollut se, että kaikki yksityistäminen ja julkisen työn tehostaminen on katsottu palvelujen heikentämiseksi, julkisen sektorin alasajoksi ja yönmustaksi uusliberalismiksi.

Yksisilmäisyys on ruokkinut paitsi itseään myös vastapuolen yksisilmäistä peilikuvaa. Jos vasemmisto iskee uusliberalismilla, niin kentän oikealta laidalta lyödään vastapalloon byroslavialla ja holhousvaltiolla: kyllä virkamies (sd./vas.) sinunkin elämäsi paremmin tietää.

Poliittisen kentän muut toimijat eivät juuri tuo ratkaisua asiaan - päinvastoin. Keskusta kannattaa kulloinkin ja kussakin paikassa niitä ratkaisuja, jotka maksimoivat sen kannattajien saamat hyödyt. Puolueen eduskuntaryhmä käy kierroksilla lähinnä silloin kun puhutaan metsäverotuksesta, maatalouden verotuksesta ja tukijärjestelmästä sekä elintarvikkeiden arvonlisäverosta. Paikallisesti hyväksytään yksityistäminen, mutta valtakunnallisesti niuhotetaan valinnanvapauden lisäämisestä.

Peruspopulisteilla taas on yhteiskunnan kehittämistä ohjaavan ideologian paikalla opportunistinen tyhjiö, jossa voi kannattaa veronalennuksia ja menonlisäyksiä, tai puolustaa ja vastustaa julkisia virkoja ja palveluita yhtä aikaa! Köyhän miehen hannukarpoille konnia ovat yhtälailla pienyrittäjää kiusaava veroviskaali, kuin mökin mummolta rahapulan vuoksi kotihoidon katkaisevat sosiaalitäti. Yhteyttä näiden välillä on turha etsiä.

Vihreät eivät ole juuri vähempää populistisia. Jos markkinavoimat nähdään julkisessa keskustelussa pahoiksi, niin sitten toimitaan niitä vastaan, seurauksia katsomatta. Aikanaan Shelliä ja Nestleä vastaan kampanjoineiden kansalaisaktivistien puolue on antikapitalismiromantiikan tulenkantaja.

Hurja riita repii puoluetta, huhhuh katso kuvat!

"Kiista repii, linjariita roihahti, rasismiriita repii, hurja riita, sisäistä riitaa"

Otsikoista on kirurgisella tarkkuudella poistettu puolueiden nimet. Lukija voi itse mielessään sijoittaa haluamilleen paikoille oikeissa sijamuodoissa sanat Kokoomus, SDP, Perussuomalaiset ja Keskusta.

Otsikot ovat täysin epätieteellinen otos noin kolmen vuoden ajalta satunnaisista tapauksista, joissa puolueiden sisällä on keskusteltu pientä suuremmilla kirjaimilla.

Kuten huomaamme, yksikään puolueista ei ole vielä repeytynyt hurjaan sisäiseen riitaansa. Ja vaikka kuulen ja kuuntelen mielelläni kaikenlaisia politiikan kuulopuheita, niin ei ole korviini kantautunut, että moiset repeämät olisivat missään edes lähellä.

Puolueiden sisäiset linjaerot politiikan sisällöstä, toimintatavoista ja järjestöllisistä kysymyksistä ovat nettiklikkausjulkisuudelle väistämättä "repiviä riitoja". Jos ne eivät sitä olisi, niin eivät ne ketään kiinnostaisi. Väitän, että esimerkiksi puolueiden sisäinen keskustelu omien toimielintensä valintatavoista on yllättävän monen ihmisen mielestä kokolailla samantekevää.

Puolueiden oman elämän kannalta sisäinen keskustelu taas on kaikkea muuta kuin samantekevää.

Jos puolue ei kykene rakentavaan sisäiseen keskusteluun, niin ajatukset ja toimintamallit on

a) kopioitava menneisyydestä
b) ostettava ulkopuolelta 
c) vastaanotettava kaikkivoipaisen puoluejohdon ilmoituksena

Lähihistoria osoittaa, että aikansa voi kullakin tavalla menestyä. Riskinä on, että jos johto kompuroi, niin vain johtajansa varassa elävä puolue kompuroi siinä mukana. Ostettuun viisauteen taas on helppo olla sitoutumatta ja se näkyy heti läpi.

Internetin ja sosiaalisen median paradoksi on, että samalla kun se on antanut parhaan mahdollisen mahdollisuuden käydä laajaa keskustelua, se samalla myös estää tämän keskustelun muodostaessaan erisuuntaisista mielipiteistä juuri näitä "repiviä linjariitoja".

En tiedä johtuuko puolueissa näyttäytyvä taipumus välttää tavoitteellista sisäistä keskustelua juuri tästä vai onko se vain jotakin omalle ajallemme ominaista henkistä mukavuudenhalua. Ihan iloinen en siitä kuitenkaan ole.

Samanmielisten kesken on usein hauskaa, mutta vasta erimielisyys haastaa pohtimaan, ajattelemaan ja hakemaan perusteluita. Siinä pohdinnan tuoksinassa eivät jalostu vain tavoitteet vaan myös pohdiskelijat. Ei kuitenkaan ole ihan sattuma, että niin monella hyvällä poliitikolla on taustansa nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa, jossa näitä vääntöjä tottui käymään.

Vaatimaton mielipiteeni on, että puolueiden olisi syytä käydä keskusteluaan huolimatta siitä miten riitaisia otsikoita siitä keskustelusta revitään.  Parempi ruokkia mediaa kuin näivettyä paikalleen. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

 P.S. Pahoitteluni otsikosta, joka antaa katetta juuri niin paljon kuin verkkomediassa on tapana.

 

Tarvitseeko demokratia konsultteja?

Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta mihin kannattaisi mennä, ollaan hukassa. Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta, miten päästään parhaiten siihen satamaan, johon on päätetty mennä, ollaan viisaasti vesillä. Ja jos paatin kippari käyttää luotsia, joka tuntee vedet huonommin kuin hänen perämiehensä, ollaan vaaran äärellä. 
 

Politiikan ja ulkopuolisten konsulttien suhde näyttää samalta. Ellei päämäärä ole tiedossa, ei sitä tietoa kannattaisi ulkopuolelta ryhtyä ostamaan. Ja jos ulkopuolelta ostettu tieto on heikompaa ja kalliimpaa kuin organisaatiossa oleva, ollaan jälleen hukassa. 

Asia juohtui mieleeni, kun eilen luin eilen  Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjan Konsulttidemokratia: Kuinka valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton.

Kirjoittajat käsittelevät oivaltavasti ja analyyttisesti sitä kuinka julkinen valta on ulkoistanut ajatteluaan konsulteille ja samalla tyhmentänyt itsensä. Ulkoistaminen ei ole useinkaan ollut edes säästöä, sillä monissa tapauksissa töiden siirtäminen konsulteille on käynyt kalliimmaksi kuin töiden teettäminen virkamiehillä. samalla organisaatiot ovat menettäneet oman tietonsa ja joutuneet konsulttien armoille.

Loppukuvana lukijan mieleen nousevat vanhat konsulttivitsit. Konsultti kusettaa enemmän kuin korillinen kaljaa. Ja mitä yhteistä on konsultin kesämökillä ja hänen urakallaan? Kustavissa molemmat!

Mutta entä tilanteet, joissa asiantuntemusta kannattaa ostaa? Julkisella sektorilla on koko joukko hankkeita, joiden pohjaksi tarvitaan erikoisosaamista, josta kannattaa maksaa juuri selvityksen verran - ei enempää, muttei vähempääkään. Tällainen konsulttityö on parhaimmillaan luotsin käyttämistä. Luodataan karikot ja osoitetaan erilaiset väylävaihtoehdot sekä niiden hyödyt ja haitat. Tällaista hyvä ja hyödyllistä konsultin käyttöä kirjoittajat eivät mainitse.

Se mistä olisin eniten huolissani on, jos ei suunnastakaan ole hajua. Onko politiikka muuttunut niin, että sen on aiempaa vaikeampi muotoilla tavoitteitaan? Ja jos, niin mistä muutos johtuu?

Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, niin ensimmäinen ja helpoin vastaus toiseen kysymykseen on maailman monimutkaistuminen. Se on myös kirjoittajien mukaan yleinen perustelu konsulttien käytölle. Jonkun etu myös on joskus kuvata maailma mahdollisimman monimutkaiseksi.  

Toinen pohdinta koskee politiikkaan hakeutumisen motiiveja. Yltiöpolitisoituneille takavuosikymmenille katsova politiikan tarkkailija voisi arvioida, että yhteisten tavoitteiden sijaan politiikasta on tullut henkilökohtainen uravalinta, jota motivoi oma menestys. Yhteiset tavoitteet ovat silloin vain väline omille urasuunnitelmille.  

Kolmas pohdinta koskee tavoitteenasettelun mekanismeja. Vielä takavuosina puolueilla oli milloin vilkasta, milloin vähemmän vilkasta ohjelmatoimintaa ja henkilövalintojen yhteydessä käytiin keskustelua politiikan suunnasta. Puheet tahtotilasta ja tavoitehorisontista olivat tarpeettomia, kun väännettiin kättä siitä mikä on valtion rooli suhteessa yksilön vapauteen ja valinnan mahdollisuuksiin.

Jos puolueiden jäsenillä ei syystä tai toisesta ole välineitä ohjelmalliseen keskusteluun, ei sitä mahdollisuutta ole puolueiden välilläkään.

Ja neljänneksi, onko politiikka siiloutunut ja professionalisoitunut sektorikohtaiseksi managerialismiksi, jossa esimerkiksi koulutuspolitiikan ammattilaiset eivät keskustele vaikkapa sosiaali- ja terveyspolitiikan ammattilaisten kanssa? Ovatko yleispoliitikot käyneet uhanalaisiksi?

Mitä useampaan kysymykseen vastaus on kyllä, sitä suurempi tila jää politiikan tavoitteiden ulkoistamiselle. Konsulteista tulee kippareita, jotka sanelevat sekä sataman, että päättävät kurssin sinne. Se kai ei ollut politiikan tarkoitus.

 

Keskustan vanha isäntä astui tuvan puolelle

Paavo Väyrysestä tuli presidentinvaaleissa veikeä, itseironinen retrohahmo, joka viihdytti varmasti Itsevaltiaiden valossa politiikkaan kasvaneita ja pohdintansa siihen lopettaneita.

Meille muille Väyrynen on kaikkea muuta kuin humoristinen hahmo. Vladimirov-jupakka kruunasi aikanaan täämän loputtomien iltalypsyjen, takinkääntöjen, inttämisen ja oikeassa olemisen ikonin.

Aika moni keskustalainen muisti tämän, kun puolue ankarasti kiemurrellen joutui hyväksymään Väyrysen presidenttiehdokkaakseen. Puolue kuitenkin kokosi rivinsä oman ehdokkaan taakse - puolueuskollisuudesta tuli välttämättömyys ja välttämättömyydestä hyve. Keskusta on aina ollut hyvä tällaisessa, kolhiintuneenakin.

Monet Mari Kiviniemen kannattajatkin äänestivät varmasti Väyrystä siinä toivossa, että nyt saataisiin puolue nousuun ja puheenjohtajalle jatkoaika. Paradoksi on, että puoluejohtoa olisi auttanut Väyrysen hyvää äänisaalista enemmän vain tämän täydellinen romahdus. Nyt tuli citykepulle ja EU-myönteisyydelle turpiin vanhan isännän kädestä.

Mutta seuraako jatkoa? Oma veikkaukseni on, että ei. Vanha isäntä astui nyt näyttävästi tuvan puolelle, mutta siirretään taas ennen pitkää peräkammariin kitisemään ja kasvamaan korkoa vaikkapa seuraaviin presidentinvaaleihin.  

Keskusta on lopulta valinnoissaan yltiöpragmaattinen eikä ota riskiä, jonka Väyrysen valinta toisi hallitusmahdollisuuksille, puolueen julkikuvalle ja yleiselle yhteistyölle. Vanhan isännän kiikkustuolin kitinä kuuluu kuitenkin siten, että Keskusta nostaa puheenjohtajakseen jonkun, joka pystyy kiikkumaan samalla poljennolla, mutta on yhteistyötaidoiltaan päivitetty tämän vuosituhannen vaatimustasolle.

Riikka Manner on lähtökuopissa, ehkäpä Paula Lehtomäellekin voi nousta uutta kysyntää. Veikkaan, että puoluesatraapit kokoavat jo lähetystöjä eri ehdokkaiden tueksi. Kiintoisaa keskustakevättä pukkaa kaikille muille paitsi puolueen puheenjohtajalle. Marin puolesta voisi olla jopa vähän pahoillaan.   

Puolueet muuttumisleikissä

Presidentinvaalit tuskin muuttavat suuremmin ihmisten mielipiteitä puolueista. Sitä enemmän ne voivat muuttaa puolueiden mielipiteitä itsestään. Ensimmäisen kierroksen perusteella voi ennustaa, että suurimpia muuttujia ovat keskusta ja demarit.

Paavo Väyrysen tulos tarkoittaa johtopäätöstä siitä, että cityliberalismin aika keskustassa on ohi. Ensi kesän puoluekokoukseen haetaan Mari Kiviniemen haastajaa. Lähtökuopissa ovat ainakin Paavo Väyrysen entinen avustaja Riikka Manner ja hänen meppikollegansa Hannu Takkula. Valistuneet puolueen tuntijat arvioivat, että myös puoluesihteeri Timo Laaninen joutuu jättämään paikkansa.

Tuloksena on EU-kriittinen keskusta, joka ankkuroituu yhä tiukemmin maaseudulle ja hakee takaisin Perussuomalaisille menettämäänsä kannatusta.

Demareiden osalta lipposlaisuuden aika on lopullisesti ohi. Se merkitsee alati kasvavaa haparointia EU-politiikassa. Yhdessä kannatuslaskun kanssa tämä tarkoittaa myös kasvavia vaikeuksia hallituksessa eli populistisia kotiinpäinvetoja. Yhtään ei helpota se, että Paavo Arhinmäki kohensi kampanjallaan Vasemmistoliiton itsetuntoa. Demarivene vuotaa nyt molemmilta laidoiltaan.

Myös Vihreiden itsetunto on noussut aivan uusiin sfääreihin Pekka Haaviston menestyksen myötä. Sekään ei helpota hallitusyhteistyötä.

Vain Kokoomus jatkaa vaalien jälkeen kutakuinkin ennallaan. Pientä hypetystä seurannee presidentinvaaleista, mutta arkinen politiikka karistaa sen kyllä nopeasti. Hyvä puoli kampanjassa ja vaaliasetelmassa on, että Kokoomus on asemoitunut yhä tiukemmin puoluekentän liberaaliin, maltilliseen keskustaan. Siihen on hyvä löytää tiensä demareiden ja keskustan markkinamyönteisestä, liberaalista kaupunkilaisjoukosta.

Surullinen tapaus

Surullinen tapaus on tämä demaripuolueen tapaus. Aate on hukassa, kun Marxin oppeihin pohjautuva työväenliike menetti teollisuusyhteiskuntansa. Eikä uudeksi aatteeksi riitä valtionohjaus tai rahan jakaminen.

Presidentinvaalit olivat demareiden pohjakosketus. Paavo Lipposen kaksisataatuhatta ääntä oli vaivainen kolmannes demareiden yhdeksän vuoden takaisesta eduskuntavaalien äänisaaliista. Eduskuntavaaleissa demarit ovat vuodesta 2003 vuoteen 2011 menettäneet yli 120 000 ääntä.

Demarien vaalitappiossa ei suinkaan ollut kyse siitä, että Paavo Lipposen parasta ennen -päiväys oli jo mennyt. Ei kyse ollut siitäkään, että joka demariaktiivilla ei ole facebookissa tuhatta kaveria. Silti nämä ovat olleet päällimmäiset julki lausutut  tappion syyt.

Ei ole mitään pelättävää, oli itse asiassa hyvä ja tärkeä viesti. Se oli juuri se viesti, joka demareiden olisi pitänyt jo vuosia sitten kantaa Voikkaalle, Valkeakoskella, Varkauteen ja vaikka minne.

Sillä kansahan pelkää. Mitä enemmän on ikää, mitä enemmän on tottunut turvattuun työhön, tuttuun arkiharmauteen, omaan kotipaikkaan, sitä enemmän pelkää muutoksia. Niitäkin muutoksia, joita ei pitäisi pelätä. Venäläinen naapuri, turkkilainen kebab-kioski ja somalialainen siivooja eivät ole oikeita uhkia. Tehtaan seisauttaminen on oikea uhka, eikä se liity millään tavoin edellisiin.

Englannissa labour teki yhden vaalipiirin alueella rohkean ja onnistuneen teon. Puolueen ehdokas voitti vaalipiirin oikeistopopulistisen ja xenofobisen Kansanpuolueen puheenjohtajan nenän edestä jalkautumalla soittamaan ovikelloja ja keskustelemaan perinteisten kannattajiensa kanssa siitä onko maahanmuutossa jotain pelättävää.

Tämä viesti olisi suomessakin nimenomaan demareiden pitänyt viedä perinteisille äänestäjilleen taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla. Omista perusäänestäjistä tulee persuäänestäjiä, ellei niistä pidetä kiinni. Tämä pätee myös keskustaan. Perussuomalaisten nousu rokotti demareita maahanmuuton ja vihreyden pelolla. Keskustaa se rokotti EU:n pelolla.

Mutta pelolla, varsinkaan turhalla pelolla, ei maata rakenneta. Sen takia Lipposen viesti oli tärkeä. Valitettavasti se oli myöhässä ja valitettavasti se ei näyttänyt olevan koko SDP:n viesti.