Näytetään tekstit, joissa on tunniste sääntely. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sääntely. Näytä kaikki tekstit

maanantai 17. elokuuta 2015

Karjalan kurjin kuppila ja kesäsuomen koko kuva



Tässäkö on suomalaisen kesämatkailun koko kuva? Siinä silmä lepää pohjoiskarjalaisen Liperin Rantamakasiinin oikein monessa kyltissä mainostamassa terassin järvinäköalassa. Onneksi ulkomaanturisti osaa yleensä huonosti Suomea. Vältymme suuremmalta häpeäntunteelta.

Sisällä kuppilassa työhönsä kyllästynyt kesätyöntekijä katsoo tympeästi asiakasta, joka kysyy kauanko kestää pizzan valmistuminen. Vitriinistä katsoo kaksi vaaleaa sämpylää kelmukuoren sisältä. Kuivuneet viinerit ja rivi jokaisessa osuuskaupassa myytäviä lihapasteijoita eivät kutsu sen enempää puoleensa. Poistumme vähin äänin ja maltamme pitää naurunsekaisen ällistyksen sisällämme ulos asti. Tämä kuppila olisi todennäköisesti aivan liian toivoton jopa kurjiin kuppiloihin. Anteeksi hyvät liperiläiset.

Mutta mitäs murisen?

No ihan sitä vain, että tiedän, että Liperissä osataan tehdä sellaisia karjalanpiirakoita, jotka saavat ihmisen itkemään ilosta ja hamuamaan kaksin käsin lisää. Ja että niissä järvissä, joiden keskellä tuokin paikka on, elelee parvitolkulla pieniä herkullisia kaloja, joiden savustaminen ihan siinä terassin kulmalla ei olisi vaikeaa eikä kallista. Muikuiksi kutsuttuja. Joku innovaattori voisi tehdä vaikka savumuikkupizzan ruistaikinapohjalle.

Näiden sijaan kirkonkylä toisensa jälkeen tarjoaa eurooppalaista kansallisruokaa: peruspizzaa purkkitäytteillä, pakastelihakebabia ja einespihvihampurilaisia. Syytä voi miettiä kysynnästä tai ravitsemusliikkeitä säätelevästä normistosta, mutta myös vähäistä mielikuvituksesta. Innovaatio on iso sana, jos riittää, että kate otetaan säilykepurkin tai kaljatynnyrin pohjalta. 

Jos olosuhteita ei voi aivan toisiksi muuttaa, niin politiikalla kuitenkin voi vähän parantaa. Olisipa jotain, jos kalastaja saisi kantaa tuoreen saaliin suoraan venestään rantaravintolan keittiöön.

Ja se vasta jotain olisi, jos viisaasti koulujen kesälomat siirtyisivät kahdella viikolla eteenpäin, jotta kotimainen lomakausi voisi painottua elokuulle ja antaisi matkailusesongin jatkolle potkua.

Anniskeluoikeuksia koskevista tiukkapipoisuuksista en mainitse edes yksityiskohtia. Enkä työn teettämisen kustannuksista. Tai yritystoimnnan sääntelystä yleensä. Kaikki nämä kulut ja normit tiivistyvät lopulta vuoronsa päättymistä odottavan myyjän suustaan ulos saamaan tietoon, että puolityhjässä kuppilassa pizzan paistamiseen menee runsaat puoli tuntia. 

Suomalaisen kesämatkailukulinarismin kulmakivi, rekan perävaunun varjossa nautittu purkkitonnikalapizza jäi tällä kertaa nauttimatta.










torstai 12. maaliskuuta 2015

Kriisitietoisuudesta Vapaaseen Suomeen



”Suomalaisten kriisitietoisuus ei ole tarpeeksi levinnyt. Tarvitaan ratkaisuja, joilla Suomi kilpailukykyiseksi”, näin twiittasi EK kolmisen viikkoa sitten puheenjohtajansa Matti Alahuhdan sanat. 
”Suomessa poliittista keskustelua hallitsevan selviytymiskertomuksen voimanlähteenä on kriisitietoisuus. Vastuuntunnon vastakohta on kriisitietoisuuden puute”, kirjoitti puolestaan Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen joulukuussa 2013 Helsingin Sanomien vieraskynä –palstalla.

Kriisitietoisuuden nimissä oikeutetaan politiikkaa ja vaaditaan muutoksia. Kriisitietoisuus on hätänumero, johon halutaan soittaan kun tarvitaan palokuntaa. Politiikka on yhteiskäytössä oleva puhelin, jonka käytöstä pitää ensin neuvotella. Osa on sitä mieltä, että vaahtosammutin riittäisi, osa ei usko että mitään paloa ensinkään on ja muutaman mielestä sietää palaa koko mökki. Ymmärrettävää, että ainakin hermo palaa. 


Mutta pitäisikö kriisitietoisuuden sijaan kuitenkin puhua jostain muusta? Pitäisikö puhuakin päätöksistä ja niiden seurauksista? Ja siitä, että muutosten hylkääminenkin on päätös?


Kriisitietoisuus on säilyttävä selviytymistarina. Se on talvisodan kertomus sisusta ja päättäväisyydestä, yhtenäisestä kansasta, joka ei taipunut ylivoimaisen vihollisen edessä.


Mutta jos tulkinta vihollisesta ei olekaan yhteinen? Jos enemmistö ei joko näe tai halua tunnustaa yhteyttä oman talouden ja Suomen kilpailukyvyn välillä, niin kilpailukyvystä huolestuneet saavat korvessa huutaa äänensä käheäksi.  Jos taas yhteinen vihollinen onkin juuri talouskasvu, niin silloinhan heikentyvä kilpailukyky on mitä tervetullein ilmiö!


Kriisitietoisuuden peräänkuuluttaminen muistuttaa paljon 90-luvun laman aikaista poliittista puhetta, jossa hallitsevaksi diskurssiksi muodostui välttämättömyyspuhe. Poliittisia toimia perusteltiin talouden asettamalla pakolla ja välttämättömyydellä. Politiikka näyttäytyi vaihtoehdottomana siitäkin huolimatta, että vaihtoehtoja oli yleensä vähintään kaksi: ikävä ja huono.


Välttämättömyys tarkoitti ikävän vaihtoehdon valitsemista sen sijaan, että olisi ajettu jyrkänteeltä alas. Suomen nykyisessä tilanteessa voidaan sentään valita useamman ikävän väliltä, mutta myös muutaman mukavamman.


Uusi kertomus: Vapaa Suomi


Uusi kertomus pitäisi rakentaa mahdollisuuksista! Siitä mitä me voisimme tehdä, jos meillä olisi vapaus valita, toimia ja yrittää! Siitä millainen olisi tulevan vaalikauden jälkeinen Vapaa Suomi!

Siihen liittyy sääntelyn purkamista, mutta myös tukijärjestelmien uudistamista. Pari esimerkkiä. 

Ensinnäkin sosiaaliturvan ja palkkatulojen yhteensovittamisesta on puhuttu ainakin neljännesvuosisadan ajan, mutta kovin vähän on tapahtunut. Ei ole tolkun hituakaan siinä, että pienetkin työkeikat jäävät vastaanottamatta siksi, että ansaittu tulo vähentää koko painollaan, tai pahimmillaan vielä enemmän, yhteiskunnan antamaa tukea.


Toinen esimerkki koskee sääntelyn purkamista, jota tarkastelen überifikaatioksi kutsutun ilmiön kautta. Tunnetun palvelun kautta voi antaa tai ottaa kyydin maksua vastaan, joka yleensä on perinteisiä taksihintoja halvempi. Majoituspuolella vastaava esimerkki on Airbnb. Palvelujen luotettavuus ei perustu viranomaisvalvontaan, vaan käyttäjien antamiin vertaisarvioihin.  


Muutos varmasti ahdistaa sekä viranomaista että elinkeinonharjoittajaa. Voittajana on kansalainen, joka on vaihtelevasti kuluttajan tai palveluntarjoajan roolissa. Miksei siis voittaja voisi olla myös valtio?


Miksei maaseudun työtön aikamiespoika voisi ajaa Miinan terveyskeskukseen ja tuoda samalla Martalle maidot kaupasta korvauksella, joka olisi merkittävästi halvempi kuin mitä perinteiselle taksille joutuu maksamaan? Ja mihin tarvitaan säänneltyä lupakäytäntöä niin kauan kuin ihmiset kuitenkin saavat kuljettaa toisiaan autolla pelkän ajokortin suoritettuaan?


Suomessa on vielä paljon vanhan suljetun ja säännellyn talouden piirteitä. Meillä on paljon uskoa siihen, että kansalaiset tarvitsevat yksityiskohtaisten sääntöjen luomaa turvaa ja viranomaisen antamaa holhousta. Kun mahdollisuudet liikkua ja ostaa tavaroita ja palveluita tai jopa muuttaa kotimaata, paranevat koko ajan, niin liikumme kohti maailmaa, jossa vapauksien ja rajoitusten törmäykset ovat yhä suurempia.   

Se kaikki tarkoittaa sitä, että suomalainen yhteiskunta on mietittävä uudelleen.


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Paras on hyvän vihollinen eli miten normihaukka kesytetään

Otetaan sepitetty esimerkki. Maailmassa on epäkohta. Joku on saanut ruokamyrkytyksen laitosruuasta. Alkaa keskustelu. Politiikka haluaa ratkaista asian ja kysyy neuvoa asiantuntijalta. Asiantuntijana toimiva viranomainen kertoo, että työntekijöiden on noudatettava hygieniavaatimuksia ja ruoka on säilytettävä tietyssä lämpötilassa, jotta moinen ei toistuisi. Asia etenee ja lopulta politiikka hyväksyy suosituksen normiksi.

Aikaa kuluu, kaikki yrittävät noudattaa normia ja kaikki on hyvin. Sitten havaitaan pari uutta epäkohtaa: Suomessa on köyhiä ja laitosruokaa jää yli. Ongelmat kohtaavat ja auttavat toisiaan. Jaetaan laitoskeittiöistä ylijäävää ruokaa päivän päätteeksi köyhille.
Edellisen ongelman ratkaisusta tulee kuitenkin este uuden ongelman ratkaisulle. Normiksi asetettua lämpötilarajaa on vaikea noudattaa ja työläs valvoa. Sitä on kuitenkin noudatettava ja valvottava, koska muutoin viranomaiset syyllistyvät laittomaan toimintaa. Olkoonkin, että ruuan lämpötila ei olisi vaikuttanut alkuperäisiin ruokamyrkytyksiin.

Lopulta hyväntekeväisyydestä tulee niin työlästä ja hintavaa, että siitä luovutaan. Viedään ruoka taas biojätteisiin. Kukaan ei liene tyytyväinen, mutta normi täyttyy ja ruokamyrkytyksen riski on vältetty. 
Tarinan alkuosa on sepitettä, loppuosa on totta. Mutta koko mekanismin tunnemme politiikasta: yksi tavoite kieltää toisen.

Nopeasti googlattuja otsikoita kunnallisesta kieltämisestä:
Helsinki kieltää päiväkotilapsilta ksylitolipastillit
Miksi kaupunki kielsi kahvila-auton?
Läpiajopyöräily kiellettiin kokonaan hautausmaalla
Kaupunki kielsi päiväkotikuvaukset
Kaupunki kielsi onkimatojen kaivamisen

Jokaisella kiellolla saattaa kieltäjän näkökulmasta olla rationaalinen perustelu, joka kenties vielä perustuu normiin, jota tämän on tarkoitus valvoa. Tosin aika usein viranhaltija toimii myös varovaisuusperiaatteen mukaisesti niin, että hän itse tai hänen edustamansa taho ei ainakaan joutuisi vastuuseen, mikäli jotain menee pieleen.
Näin toimittiin Savonlinnassa viime talvena, jossa uimahallista kiellettiin avantoon meneminen siksi, että avantoa ja siellä kävijöiden turvallisuutta ei voinut valvoa. Näppärät avantouimarit ratkaisivat ongelman poistumalla kotiin kylpytakissa ilmoittaen, että ei kuulu kaupungille eikä sen liikuntatoimelle se käykö hän omalla kotimatkallaan avannossa vai ei. Sittemmin hölmöily loppui ja allasalueelta avannolle vievä ovi avattiin.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa ylijäämäruuan lämpötila pidettäisiin normin rajoissa, jolloin ei olisi pienintäkään pelkoa, että myöhemmässä jakelussakin taatusti kukaan ei saisi ruokamyrkytystä. Parhaassa maailmassa uimahallin avantoa valvottaisiin, jottei kukaan hukkuisi - kuten siinä avannossa ei ole tähänkään mennessä hukkunut. Parhaassa maailmassa kaupunki maksaisi ksylitolipastillit ja lapset eivät hautaisi niitä tyynyjensä alle.

Tässä ainoassa maailmassa ei vain niin ole, että jokaisen pienenkin riskin torjuntaan kannattaisi käyttää yhteisiä resursseja. Avannossa kävijä ottaa riskin siitä, että ei sieltä enää nouse. Kadun ylittäjä ottaa suuremman riskin, mutta koska kadun ylittäminen on välttämätöntä toisin kuin avannossa uiminen, niin myös yhteiskunnan on kohtuullista turvata kadun ylittäminen suojatein ja liikennevaloin. 
Jos paras maailma on se, jossa riskit minimoidaan, niin saadaan maailma, jossa on kovin vähän sijaa hyville asioille. Siinä maailmassa ei ole sijaa tyhjiin venehalleihin järjestettäville kirpputoreille tai kahvila-autoon investoiville pienyrittäjille. Siinä maailmassa vastuu riskeistä ulkoistetaan yhteiskunnalle ja avantouinnistakin tulee exreme-laji.

***
Jos ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Politiikassa on kaksi työkalua - valta kieltää tai sallia ja valta antaa rahaa. Poliitikko, joka ei käytä vasaraansa näyttää toimettomalta, joten kohdatessaan epäkohdan hän alkaa toimia rahan tai norminannon puolesta silloinkin kun olisi parasta olla tekemättä mitään.

Maailmassa, jossa ihmiset elävät turvallisuuden illuusiossa on poliitikon kuitenkin kovin vaikea sanoa, että ihmisenä olemiseen liittyy riskejä ja että politiikan keinoin ei ole tarkoituksenmukaista tasoittaa kaikkia kuoppia. Sellaisesta sanomisesta saa niskaansa aika helposti joko kovan ja välinpitämättömän tai laiskan ja saamattoman leiman.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että politiikassa parempi on saamaton laiskurikin kuin tyhmä touhottaja. Moni ahkera normihaukka tekee paraikaa parasta maailmaa tavoitellessaan hyvän maailman toteutumisen kovin vaikeaksi.