Populistit halaavat nyt eläimiä

Oletteko nähneet kuvan Silvio Berlusconista syöttämässä tuttipullosta karitsaa? Hellyttävää eikö totta. Ja onhan se karitsakin ihan söpö. Silvio on ilmoittautunut myös ryhtyneensä kasvissyöjäksi.

Ranskan populistioikeiston kuningatar Marine Le Pen kampanjoi ennen presidentinvaaleja eläinten oikeuksien puolesta ja kuvauttaa mieluusti itseään kissojen ja muitten pehmoisten karvaturrien keralla. Kuvaavaa on muuten se, että todellinen välirikko isän kanssa johtui siitä, että tämän dobermanni tappoi yhden tyttären kissoista, minkä jälkeen marine Le Pen muutti pois kotikartanostaan. Marine Le Penin eläinrakkaus voi olla valikoivaa silloin kun puhutaan maataloudesta ja metsästyksestä, mutta asia on korkealla hänen puheissaan ja syytä ottaa vakavasti.

Hollannin ääripopulisti Geert Wilders esitti puolueensa vaalimanifestissa eläinpoliiseja valvomaan eläinten oikeuksia. Uuden hallituksen ohjelmassa toive toteutetaan ja ensimmäisiä eläinpoliiseja koulutetaan. Eläinten oikeudet ovat olleet vapauspuolueen listalla jo pitempään - kyynikot sanovat, että halal-teurastusten kieltämisen vuoksi, mutta ehkei pelkästään siksi. Agenda on laajempi.

Euroopan parlamentissa nähtiin jokunen viikko sitten turkistarhauksen vastainen näyttely. Sen järjestäjänä ei suinkaan ollut Vihreä meppi, vaan konservatiiviryhmä ECR:n edustaja. Näin muuttuu maailma.

Populistipoliitikkojen agendaa on syytä tarkkailla, sillä heillä on yleensä taito tarttua politiikan arkisen asialistan ulkopuolella oleviin aiheisiin, jotka huolestuttavat merkittävää osaa kansasta. Aivan - no shit Sherlock - eivät he muuten populisteja olisi. Ja vaikka Berlusconin Forza Italia ei varsinainen populistipuolue olekaan, on Berlusconi yksi taitavimpia populistisesti toimivia eurooppalaisia poliitikkoja.

Söpön eläimen kanssa poseeraava poliitikko pehmentää julkikuvaansa, mutta nyt hän tuo myös esiin vakavia politiikan sisältöjä, jotka uppoavat yhä laajempaan äänestäjäkuntaan. Eläinten oikeudet eivät ole enää vihreässä marginaalissa, johon ne olisi helppo unohtaa. Parlamentissa käsitellään aloitetta eläinkuljetuksia tutkivan valiokunnan perustamiseksi, jonka aloitteen on allekirjoittanut pitkälti yli 200 meppiä kaikista ryhmistä. 

Eläinkokeet, eläinkuljetukset ja tuotantoeläinten olosuhteet ovat asioita, joista laajasti voi olla yhtä mieltä. Samalla populistit tulevat uudelle tontille ja hakevat kosketuspintaa vihreiden kannattajakunnan kanssa. Väitän, että kannatus kasvaa eritoten koulutettujen keski-ikäisten naisten keskuudessa. Jos näin käy, niin populisteista ei voi puhua enää junttiukkojen puolueina. 

Samalla muutos kertoo siitäkin, että populistien on myös pakko uudistaa agendaansa kun maahanmuuttoaallon tasaannuttua ei maahanmuutosta ole enää entisenlaiseksi polttoaineeksi. Joustava opportunismi on metodi, jonka myötä voi omaksua aiheen kuin aiheen, niin kauan kun se takaa nettovoiton kannattajamäärissä. 

Populistit ovat myös erinomaisen hyviä vaihtamaan parhaita käytäntöjä keskenään ja oppimaan toinen toistensa menestyksestä, joten en ihmettelisi, jos Perussuomalaisetkin nostaisivat pian eläinten oikeudet omalle asialistalleen.

Muittenkin puolueitten on oltava kehityksestä tarkkana. Tulevia vaalikampanjoita ei kannata käydä turkki päällä.

Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.

Wahlroosin väärä päätelmä

Björn Wahlroos vertasi tällä viikolla blogissaan Euroopan parlamenttia Teiniliiton kokoukseen. Alex Stubb vastasi omassa blogissaan muun muassa rikkidirektiivin osalta hyvin ja asiallisesti. Kysymys kansallisesta edusta ja parlamentin roolista jäi silti kaihertamaan mieltäni.Wahlroos totesi asiasta seuraavasti:

"Aina viime vuosiin saakka EU:ssa on kunnioitettu jäsenmaiden elintärkeitä intressejä. Parlamentti ei ole säätänyt päästö- tai turvallisuusnormeja, jotka tuottaisivat ongelmia Saksan autoteollisuudelle. Se on myös jättänyt Ranskan viiniteollisuuden rauhaan ja tukenut avokätisesti Välimeren maiden oliiviöljytuotantoa. Mutta rajatessaan pankkiirien bonuksia se toimii Ison-Britannian elintärkeätä intressiä vastaan."

Tästä tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäisenä teoria. EU ei ole monoliitti. Sinä on erilaisia instituutioita, joilla on erilainen rooli. Parlamentin rooli on edustaa eurooppalaisten kansalaisten mielipidettä. Kansallisen edunvalvojan rooli on neuvostolla. EU:n kolminaisuudessa  aloitteet tekevä komissio edustaa "yleistä eurooppalaista etua".

Olisi kovin nurinkurista, jos parlamentti ottaisi tärkeimmäksi johtolangakseen kansallisten etujen valvonnan. Silloin parlamentti voisi järjestäytyä poliittisten ryhmien sijasta kansallisiksi ryhmiksi, jotka ottavat ohjeensa jäsenmaittensa hallituksilta. Sellaisen, neuvoston jatkeena toimivan parlamentin voisi lakkauttaa.

 

Sivuhuomautus: Wahlroosin kannattaa myös katsoa minkä puun juurella haukkuu. Susipäätösten osoite on mieluummin komissio kuin parlamentti ja nuuskasta sovittiin jäsenmaiden kesken laajentumisneuvotteluissa.

Toisena käytäntö. Kun komissio katsoo yleistä etua, se tekee kaavamaisia esityksiä. Yksi valmisteleva virkamies ei voi välttämättä tietää 27 jäsenmaan kokonaisuudessa yhden pienen ja pohjoisen maan uniikkia erityispiirrettä – vaikkapa veneen tervauksen tärkeyttä. Korjausliike tulee neuvostossa ja parlamentissa. Joskus sitä kautta, että kansalaispalautteen ansiosta parlamentissa asia huomataan ensin.

Toinen ja suurempi seikka on, että jokainen poliitikko toki ottaa huomioon omien äänestäjiensä näkemykset. Toki useimmat saksalaismepit haluavat turvata maansa autoteollisuuden – ja sitten toiset heidän maanmiehensä näkevät sen tuhoavan ympäristön! Edun määrittely on aina poliittinen kysymys ja riippuu määrittelijän väristä. Demokraattisessa valtiossa hallituksen enemmistö määrittelee kansallisen edun. Meppi voi ideologiansa mukaan miettiä miten siihen suhtautuu.  

Päättäessään pankkiirien bonuskatosta parlamentti halusi ehkäistä sellaista holtitonta riskinottoa, joka voi horjuttaa koko pankkijärjestelmää. Enemmistön mielestä se oli sekä heidän äänestäjiensä tahdon, että kokonaisuuden edun mukaista.

Kun lisäksi brittikonservatiivit olivat jo heikentäneet omaa asemaansa parlamentissa eroamalla EPP-ryhmästä vuoden 2009 vaalien jälkeen ja perustamalla käytännössä lähes merkityksettömän konservatiiviryhmän (ECR), niin pääministeri David Cameron voi syyttää vain itseään, jos kokee, ettei häntä ole kuultu Britannian kannalta tärkeässä asiassa.  

Kannattaisi mieluummin olla paikalla siellä missä päätöksiä tehdään, kuin rakennella omia hiekkalaatikoita siksi, että äänestäjät niitä tahtovat. Toivottavasti Lontoon Cityn pankkiirit seuraavalla kerralla kertovat suosikkipuolueelleen parempia neuvoja siitä miten hankitaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Ymmärrän ammatillisen solidaarisuuden, jonka perustalta Wahlroos roimii parlamenttia. Tällä kertaa väärä todistus perustuu kuitenkin puutteelliseen tietoon. Samalla siinä on mukana aimo annos unohdusta. Ainakin Lehman Brothersin kaatumisesta alkaen on EU:n poliittisella agendalla ollut pankkiirien suurimpien bonusten leikkaaminen. Parlamentin tahdonmuodostus ei ole voinut kenellekään tulla yllätyksenä.