Enemmän kansanedustajia, matalampi kynnys politiikkaan

Tuplataan kansanedustajien määrä, kirjoitti Ylen politiikan toimittaja Jari Korkki viime viikolla blogissaan. Hän perusteli ajatusta sillä, että kun kansanedustajien määräksi vuonna 1906 asetettiin 200, niin äänestäjiä oli noin 1,3 miljoonan nykyisen 5,4 miljoonan sijasta. 

Aivan yksinkertaisella matematiikalla huomaa, että edustaja edustaa suurempaa äänestäjäjoukkoa ja loogisesti on siis etääntynyt kansasta. Tai kansalaisen ääni on käynyt keveämmäksi, kuten Korkki asian sanoo.  

Kansanedustajien määrän kasvattaminen parantaa suhteellisuuden toteutumista. Jos väestömuutokset jatkuvat nykyiseen malliin, niin pian meillä on kolme vaalipiiriä: Helsinki, Uusimaa ja muu Suomi. Joten pidetään vaalipiirit nykyisellään, mutta valitaan enemmän kansanedustajia. Uusimaa tosin pitäisi jakaa kahtia kaikissa malleissa.

Lukuisampi edustajajoukko johtaa siihen, että kansanedustajan asema voi normalisoitua. Edustajan ei pidä olla sen koommin jalustalla kuin sylkykuppina. Mitä useampi ihminen kokee mahdolliseksi tehdä politiikkaa työksi, sitä parempi. 

Matalampi kynnys eduskuntaan tarkoittaa myös suurempaa vaihtuvuutta. Politiikka ei ole suljetun poliitikkoeliitin työtä, vaan työtä, johon voi ryhtyä ja josta voi poistua ilman suurempaa kohinaa.

Ajatellaan asiaa toisinpäin. Jos edustajia olisi sata, kuten monesti eri syistä ehdotetaan, niin saisimme sata ankarasti paikastaan taistellutta edustajaa eduskuntaan. Investoinnit vaalikampanjaan ja julkisuuteen olisivat nykyistä merkittävästi suurempia. Edustaisivatko nämä poliitikot paremmin vai huonommin äänestäjiään kuin nykyiset? Olisivatko he kampanjaresurssien ja -taitojen sekä tunnettavuutensa vuoksi parempia lainsäätäjiä?

Jos kansanedustajien määrää kasvatetaan, niin poliittisen hyväksyttävyyden vuoksi tarvitaan myös uudistus eduskunnan kuluihin. Säästöä tulee kun palkkaus muutetaan läpinäkyväksi eli poistetaan kateutta synnyttävät verottomat kulukorvaukset. Kansanedustajan palkan on syytä olla kokonaan verotettavaa tuloa jo yksinomaan sen vuoksi, että he tietäisivät miten heidän itsensä säätämät veromuutokset vaikuttavat! Poistetaan myös oikeus avustajiin rivikansanedustajilta, niin saadaan tilaa taloihin. Näillä yhdessä katetaan osa kasvaneen eduskunnan kustannusvaikutuksista.

Lopulta raha ei ole kuitenkaan mikään argumentti kansanedustajien määrän muutokseen suuntaan tahi toiseen. Kansanedustajien toimintamenot tämän vuoden talousarviossa ovat vajaat 22 miljoonaa euroa. Likimain saman verran kuluja Suomen valtiolle koituisi, jos euroalueen korkotaso nousisi tänä vuonna 0,075 prosenttiyksikköä. Palkan voisi aivan hyvin sitoa vaikkapa kunnanjohtajien keskipalkkaan. Tärkeintä on, että määräytymisperuste on reilu ja läpinäkyvä. Olennaista on myös se periaate, että istuvat kansanedustajat eivät päätä omista palkoistaan.

Laaja edustavuus ja matala kynnys politiikkaan ovat minusta aivan hyviä tavoitteita demokratian kehittämiselle. Jos näiden tavoitteiden sivuvaikutuksena myös koko ajan kalliimmaksi ja ammattimaisemmaksi muuttuva kampanjointi voi keventyä, niin sekin on vain hyvä. 

Politiikan ei tarvitse olla muiden ammattiurien tavoin ura tai ammatti. Ammattilaisuutta tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös kokemuksia politiikan ulkopuolelta. Lisäksi yhteisten asioiden kannalta olisi toivottavaa, että politiikassa toimivien kantava eetos on sisällöissä, tavoitteissa ja asioissa enemmän kuin omassa menestyksessä. Ja toisaalta, vähän lisää harmautta politiikkaan voisi osoittaa turhautuneille kansalaisille, että turhaan te kansanedustajia halveeraatte. Sehän on kuin itseänne mollaisitte!

Erityisesti viime kaikkien viime vaaleissa varasijoille jääneiden kannattaisi nyt pontevasti tarttua tähän ehdotukseen.

EU-kliseitä - etäinen ja sekava

EU-aiheisissa lehtijutuissa ja erilaisissa keskusteluissa törmää ylitse muiden kahteen kliseeseen, jotka myös Helsingin Sanomat toisti tämän aamun pääkirjoituksessaan.

Ensimmäinen kliseistä on se, että "äänestäjät pitävät EU-parlamenttia etäisenä." Lehti kertoi myös syyn sille: "Siitä kertoo sekin, että europarlamentaarikoksi valittu käytännössä katoaa heti valintansa jälkeen kotimaan julkisuudesta."

Sitä Hesari ei kertonut, että suomalaisia kirjeenvaihtajia Brysselissä nostamassa meppejä julkisuuteen on enää puoli tusinaa, kun kymmenen vuotta sitten heitä oli tuplasti. Ei sitäkään, että politiikan toimituksia on supistettu ja politiikalle annettu palstatila on kutistunut. Ei ihme, että mepit katoavat.

Samalla voi kysyä montako tuntematonta ja kadonnutta kansanedustajaa eduskunnassa on? Jos taas meppien vertaaminen ministereihin on reilumpaa, niin silloin pitää kysyä toimittajiltakin, miksei käsi ojenna mikrofonia ja haastattelunauhuria mepin eteen silloin kun kommentille olisi sijaa?

Siihen en usko, että etäisyys olisi olennaisesti maantieteestä johtuva ongelma. Toki myönnän, että tässä suhteessa minulla voi olla vakava näköharha. Matka-aika Brysseliin Helsingistä on kaksi ja puoli tuntia. Junalla ehtii siinä ajassa Imatralle. Tietääkseni Imatralla ei päivitellä, että eduskunta on niin etäinen.

Etäisyys viitanneekin henkiseen etäisyyteen. Eduskuntatalo on suomalaisille tuttu jo rakennuksena päivittäisistä uutiskuvista, koulutunneilta ja aika moni on talossa myös käynyt. En tiedä kuinka moni tietää miltä Euroopan parlamentti näyttää, mutta useamman soisi talossa vierailevan.  

Toinen henkisen etäisyyden mitta on talon toiminnan tunteminen. Tässä tullaankin toiseen kliseeseen, joka kuuluu Hesarin sanoin: "Unionin päätöksenteko näyttää kansalaisten silmissä varmasti sekavalta."

Päätöksenteko näyttää sekavalta, jos se näytetään sekavasti. Se myös näyttää sekavalta, jos hoetaan koko ajan, että se on sekavaa.

Päätöksenteko mystifioitiin 90-luvulla

Väitän, että meitä suomalaisia vaivaa yhä liittymisvaiheessa tapahtunut EU:n päätöksenteon mystifiointi. 90-luvun tuoreella jäsenmaalla oli EU-eliitti, josta osa alleviivasi omaa asiantuntemustaan käyttämällä kansalaisille tuntematonta euroslangia ja selittämällä päätöksentekoa vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Tosin täytyy myöntää, että Unionin rakennekin on noista ajoista selkeytynyt, muun muassa Lissabonin sopimuksen myötä.

Väitän kuitenkin aina, että perusrakenne ei ole monimutkainen: EU:n yleistä etua ajavalla komissiolla on aloiteoikeus ja kansalaisia edustava parlamentti yhdessä jäsenmaita edustavan neuvoston kanssa hyväksyy lainsäädännön. Monimutkaista siitä tulee yksityiskohdissa, mutta ei sekään ylivoimaista rakettitiedettä ole. Ongelma on useammin siinä, että media vetää mutkat suoraksi.

Parlamentin tai neuvoston omat kannat uutisoidaan usein lopputuloksena ennen kuin instituutiot ovat päässeet yhteiseen kantaan. Komission esityksistä tai jopa keskustelualoitteista uutisoidaan joskus kuin ne olisivat EU:n päätöksiä. Jopa parlamentin oma-aloitemietinnöistä uutisoidaan välillä tyyliin: "EU vaatii..."

Se, että instituutioilla on joskus tarve korostaa omaa rooliaan päätöksenteossa, ei tietenkään selkeytä kuvaa. Myönnän, että tässä olisi parantamisen varaa. Mutta EU-sensaatioita metsästävät otsikkonikkarit käyttävät myös jokaisen tilaisuuden hyväkseen kertoakseen vaikkapa, että EU kieltää ilmapallot lapsilta.

Joskus on myös peilin vika, että kuva on vino