Vastustajat vaivoinamme

"En tiedä, mutta vastustan", Jörö

Markkinoiden lainalaisuudet toimivat myös politiikassa. Sitä tarjotaan mistä on kysyntää.

Omalla mutumittarillani olen todennut, että politiikanvastaisuus on noussut vahvasti paitsi Suomessa myös koko Euroopassa. Yksi ja selkein todiste siitä on populististen liikkeiden nousu, joiden koko agenda perustuu vastustamiselle.

Vastustetaan Euroopan unionia, maahanmuuttoa ja tuoreimpana ilmiönä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisia oikeuksia.

Muutoksen pelko on aina vahvempi voima kuin epävarman paremman tulevaisuuden odotus. Se tekee yleensä vastustamisesta kiilusilmäistä, joskus fanaattista, kun taas muutoksen ajaminen on siihen verrattuna lämmintä maitoa.

Vastustamisen logiikka on myös aina ollut opposition perusoikeus. Hallituksen esitykset ovat oppositiosta katsottuna aina absoluuttisesti vääriä. Jos vastustamisen eetos politiikassa kasvaa, niin luontaisesti se valuu myös hallituspuolueiden poliitikkoihin. Niin näkyy käyneen. Vastustetaan milloin sotea, milloin rakenneuudistuksia tai ylipäätään hallituskumppanin esityksiä. SDP:n riveihin on näemmä rekrytoitu yksi varapuheenjohtajakin vain vastustamaan Kokoomusta.  

Kun politiikkaa vastustetaan, niin osasta poliitikkojakin tulee vääjäämättä politiikanvastustajia. Aina he vain eivät sitä itse huomaa. Jotkut taas huomaavat ja käyttävät markkinatilanteen hyväkseen. En tiedä kumpi on pahempi.

Mikael Jungner puhui blogissaan hallituksen voimattomuudesta ongelmien ratkaisuun ja palauttaa sen pakosta syntyneen hallituspohjan syyksi. Hallituspohjan ongelmasta ovat lausuneet myös pääministerit Jyrki Katainen ja Alexander Stubb sekä presidentti Sauli Niinistö. Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa jopa pohtii, syöksikö Niinistö lausunnollaan Kokoomuksen alamäkeen.

Olen samaa mieltä hallituksen voimattomuudesta ja myös siitä, että tuloksettomuus näkyy pääministeripuolueen kannatuksessa. Mutta olen myös sitä mieltä, että en usko opposition pystyvän yhtään parempaan.

Olen kuullut kyllä Juha Sipilän esittämiä muutamia hajaheittoja, mutten kokonaista ja koherenttia pohdintaa siitä mikä olisi hänen visionsa kymmenen vuoden päässä olevasta Suomesta. Timo Soinilta en tätä edes odota. Tavoitteistaan hiljainen oppositio kasvaa hallituspuolueiden vastustuksen kustannuksella.

Hallituksen voimattomuuden sijaan tai pitääkin miettiä koko politiikan voimattomuutta. Ensimmäisenä mieleen nousee kriisitietoisuuden puute. 90-luvun laman aikana talouden syöksykierre oli nopea, näkyvä ja vahva, mutta edes se ei riittänyt kattavan kriisitietoisuuden luomiseen. Iiro Viinanen kirjoittaa päiväkirjoissaan kuinka muutamat ministerit viikko toisensa jälkeen, Mauri Pekkarinen etunenässä, esittivät toistuvasti menonlisäyksiä omiin vaalipiireihinsä, vaikka maan talous sukelsi niin, että olimme viittä vaille IMF:n sylissä.

Nyt kun Suomen talous on hiljaa lipunut taantumaan ja kun valtiovarainministeriökään ei enää vanhaan tapaan julista synkkyyden sanomaa, niin vain harvalla poliitikolla on kykyä ja uskallusta antaa realistinen tilannekuva ja siihen pohjautuva poliittinen toimintamalli. Uskallan väittää vähän puolueellisestikin, että kokoomuksessa tällaisia poliitikkoja on onneksi muita enemmän ja se näkyy valitettavasti kannatuksessa. Todenpuhujia maailma ei edelleenkään rakasta.  

Vastustamisen eetos on populismin peruskivi. Toinen peruskivi on tarkoitushakuisen virheellisesti, opportunistisesti rakennettu tilanneanalyysi. Silloin populistista opportunismia on sellainenkin ajattelu, että valtiolla on pohjaton rahasäkki.

Jos tämän suuntaiset pohjavirtaukset ovat kovin laajasti levinneet, niin tuskin on odotettavissa, että mikään enemmistöhallitus Suomessa pystyisi näinä aikoina yhtään parempaan kuin tämä nykyinen!

 

Pelastiko Mari Keskustan?

”Otti nokkiinsa” ja ”kuppi meni nurin” olivat ensimmäiset kommentit sen jälkeen kun Mari Kiviniemi ilmoitti ettei enää tavoittele jatkoa Keskustan puheejohtajana. Siihenpä analyysi asiasta melkein jäikin. Katse siirtyi Kiviniemen seuraajaehdokkaisiin. Ilmoittautuneisiin ja harkitseviin.

Harkitsevista useimmilla motiivina harkintaan, kuten politiikan peleissä yleensä, on ollut käyttää tilaisuus hyväksi vahvistaa omaa näkyvyyttä. Spekulaatio puheenjohtajapelissä on hyvä meriitti ja vähän myöhemmin voi ilmoittaa, että vaikkapa perhetilanteen vuoksi on asiaa harkittuaan päätynyt siihen, että nyt ei ole vielä oikea aika.

Oikeastan vain yksi kiintoisa päätelmä Kiviniemen erosta on tehty. Se on arvio, että Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen mahdollisuudet heikkenivät, kun he menettivät vastaehdokkaan. Aivan varmasti asiaa on pohdittu Kiviniemen lähipiirissä ennen hänen luopumisilmoitustaan.

Silloin kiinnostava ja looginen kysymys onkin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan luopumalla tehtävästään? Tai tarkemmin: Pelastiko Kiviniemi Keskustan ajautumasta puolipopulistiseksi maalaiskonservatiivien puolueeksi? Vedottiinko häneen puolueen pelastamiseksi?

Kiviniemen riski tulla äänestetyksi ulos oli nimittäin huomattava. Muistetaanpa ettei neljääkään vuotta ole kulunut siitä kun Kiviniemi äänestettiin puoluekokouksessa ulos varapuheenjohtajistosta silloisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen katsellessa tyytyväisenä vierestä.

Se, että aktiivista tukea ei piireistä Kiviniemelle tullut ei välttämättä tarkoita, että passiivista tukea olisi ollut, toisin kuin on kohteliaasti selitetty. Pääministerin oli vaikea vaihtaa oppositiojohtajan vaihteelle ja muistissa on pitkät hiljaiset jaksot, jolloin pienempää oppositiopuoluetta ei kuulunut eikä näkynyt.

Väyrynen on pitänyt sitkeästi tikun nokassa puoluejohton oleellisia ja oilemattomia virheitä. Ilman häntä olisi osa näistä varmasti jo unohdettukin. 

Virheettömäksi politiikan messiaaksi itsensä kruunannut Väyrynen olisikin paras puheenjohtaja, jonka kokoomuslaiset, demarit ja vihreät voisivat Keskustalle toivoa. Vain Timo Soinille hän olisi painajainen. Sekin sopisi monelle. Ne keskustalaiset, jotka näkevät puolueensa vastuullisten suurten puolueiden joukossa näkevät varmasti saman. Ei tarvitse olla cityliberaali miettiäkseen mitä asiasta seuraa ja miten uhka torjutaan.

Jos ja kun Marin vetäytyminen johtaa siihen, että tolkku ja holtti ei katoa keskustan johdosta, niin hän on ansainnut ison kunniaprenikan puolueeltaan. Nähtäväksi jää, kuten on tapana sanoa.