Pelko ja viha politiikassa

Neljä vuotta ja 62 blogikirjoitusta sitten, tammikuussa 2012 presidentinvaalit sysäsivät minut kirjoittamaan ensimmäisen P niinkuin politiikka -blogini. Olen yhä sitä mieltä, että "Pöö - ei ole mitään pelättävää" on tärkeä viesti, vaikka jotain pelättävää olisikin.

Keskimäärin puolentoista blogin kuukausivauhtia edenneen bloggaamisen myötä huomaan, että pelko, viha ja epäluulo ovat politiikan teemoina tulleet koko ajan tärkeämmiksi pohdinnan aiheiksi.

Kansa pelkää muutoksia ja muuttajia. Poliitikot ja puolueet pelkäävät kansaa. Kansalliset populistit EU-yhteistyössä ja erikseen sekä venäläistaustaiset disinformaatiohyökkääjät myös edellisiä hyväksikäyttäen heittävät bensaa liekkeihin. Siinä on pelonkehä pohdittavaksi.

Europopulistit etenivät puolitoista vuotta sitten eurovaaleissa ja Le Pen varjostaa Ranskan tulevia presidentinvaaleja. Britannia tuskailee populistien paineessa tehdyn kansanäänestyspäätöksen kanssa. Suomessa puhutaan vihapuheesta ja someraivosta, joka leimahtaa lähes jokaisesta väärinymmärretystä viestistä.

Lisäksi on terrorismi. Pelko on hiipinyt omaan arkiympäristööni Pariisin viimevuotisten terrori-iskujen jälkeen. Pelkään tottuvani Brysselin kaduilla, asemilla ja EU-instituutioiden edessä partioiviin aseistettuihin sotilaisiin. Pelkään, että pelosta tulee uusi normaali.

Nämä todelliset ja kuvitteelliset, tahattomat ja tarkoitukselliset pelot ohjaavat politiikan suuntaa. Kansalaisvapauksia kuten vapaata liikkuvuutta ja oikeutta yksityisyyteen rajoitetaan turvallisuuden nimissä. Vastaavasti turvallisuuden vahvistamista vastustetaan edellisiin vedoten. Suuri kiista käydään ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta, jota avoin tai verhottu rasismi uhkaa.

Mutta pelko ei ole vain pahasta. Se voi ajaa tekemään myös sen mikä on välttämätöntä. Parlamentti ja neuvosto tekivät sovun matkustajatietorekisteristä (PNR) vajaat kolme viikkoa Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Sovun edellytyksenä oli, että parlamentin vasemmisto lopetti esityksen vastustamisen. Merkitys kansalaisten yksityisyydelle on minimaallinen suhteessa turvallisuushyötyyn.

Useimmiten kuitenkin käy niin, että pelko lamauttaa. Olisiko jopa käynyt niin, että vastuullisten puolueitten maalaama uhkaava tilannekuva siitä, mitä Suomessa seuraa ellei rakenteellisia uudistuksia ja säästötoimia toteuteta, olisi myös vähän lamauttanut suomalaisia?

En ole eri mieltä hallituksen kanssa rakenneuudistusten tarpeesta, mutta ehkä politiikan olisi aika alkaa tarjota henkistä elvytystä ja sysätä pelkoa syrjään. Erityisesti Kokoomus on ollut hyvä puhumaan mahdollisuuksista. Sen pitäisi olla sitä edelleen.

Isommassa mittakaavassa pelon nousu asialistan määrittäjäksi tarkoittaa myös sitä, että pelon lietsomiseen on kiinnitetttävä vakavaa huomiota. Ketkä levittävät pelkoa, millä menetelmillä ja välineillä ja millaisin motiivein? Tämän tuominen näkyväksi tyhjentää ainakin osan pelon käyttövoimasta. Karhua pitää kutsua sen oikealla nimellä.

Siksi on tärkeää, että kansalaisyhteiskunta, viranomaiset ja tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota muun muassa informaatiosotaan, väkivaltaa suosiviin ääriliikkeisiin ja muihin poliittista sekasortoa tavoitteleviin ilmiöihin ja toimijoihin.

Poliisi ja uusnatsit: Viestintämälli vai asennevamma?

Jos jossain olisi joku riittävän arvovaltainen henkilö tai muu taho, joka voisi keskustella poliisin edustajien kanssa vakavasti siitä, miten ja millä sävyllä viestitään, niin kokous olisi jo kannattanut aloittaa.

Poliisi tiedotti tänään uusnatsien katupartiosta tiedotteella, jossa poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaiselta kaatui nilkoille viestinnällinen laskiämpäri. Hän toteaa tiedotteen mukaan, että "talkootyötyyppinen vapaaehtoistyö on kannatettavaa. On erittäin hyvä, että kansalaiset ovat kiinnostuneita alueensa turvallisuuskysymyksistä ja haluavat edistää ympäristönsä turvallisuutta ja viihtyisyyttä."

Joensuun, Porin, Oulun, Tampereen, Lahden, Kemin ja Hyvinkään kadulla partioivat, ovat partioineet tai ovat aikeissa partioida Soldiers of Odin -tunnuksiin pukeutuneet Suomen Vastarintaliikkeen jäsenet. SVL sanoo olevansa "isänmaallinen valkoisen Suomen puolesta taisteleva järjestö." Sen jäsenissä on ihmisiä, jotka sanovat itseään kansallissosialisteiksi. Tutkijatohtori Tommi Kotonen toteaa järjestön olevan "kansallissosialistista maailmankatsomusta tunnustava". Ennen näitä sanottiin uusnatseiksi. Sana on minusta edelleen aivan sovelias.

Käsi ylös, kuinka monen viihtyisyyttä näiden uusnatsien katupartiot lisäävät? Kiitos, Hitler-tervehdykset saa laskea.

"Poliisihallituksen näkemyksen mukaan toiminnalle ei ole lain mukaan estettä, sillä liikkumisen vapaus on taattu kansalaisille jo perustuslaissa." Poliisi ei pohdi sortaako uusnatsipartioiden liikkumisen vapaus esimerkiksi niiden ihmisten liikkumisen vapautta, jotka kokevat valkoisen Suomen puolesta taistelun henkilökohtaisena rasistisena uhkauksena.

Joensuun poliisi sanoo katupartioista, että "Meidän puolestamme homma saa jatkuakin". Asikkalassa, jossa partiointia tekee Asikkalan Turva -niminen poliittisesti sitoutumattomaksi itsensä ilmoittava järjestö, sanoo poliisi, että "lailliset turvallisuutta edistävät toimet ovat tervetulleita".

"Tärkein tehtävä, jos sitä harrastetaan, on toimia havaintojen tekijänä ja osaltaan tietyn alueen ennalta estävänä rauhoittajana", sanotaan Poliisihallituksen tiedotteessa. Minusta tämän lauseen voi lukea niinkin, että poliisissa nähdään, että uusnatsien partiot voisivat rauhoittaa tiettyjä alueita.

Poliisien viestinnästä ilmi se, että poliisi ei näe mitään oikeudellista perustetta katupartioinnin kieltämiselle. Poliisi opastaa kuin isoveli hätäistä pienempäänsä pysymään rauhallisena, mutta silti valppaana.  

Sen sijaan poliisi ei näe - tai ei ainakaan osaa viestiä sitä, että kaikkien kansalaisten kokema turvallisuus ei näistä valkoisen vallan katupartioista lisäänny, päinvastoin. Jos virkavastuulla ja kansalaisten luottamuksen varassa toimiva poliisi ei näe tätä ristiriitaa, niin se samalla heikentää omaa luottamustaan.

Semminkin niin käy, kun Ylijohtaja Kolehmainen rakentaa tiedotteessaan yhteistyölle sillan uusnatsien partioiden ja poliisin välille: " Turvallisuuden ylläpitoon osallistumisen pitää kuitenkin olla viranomaisjohtoista ja viranomaistoimintaa ainoastaan tukevaa." Kyllä partiomies toisen tunnistaa, niinkö?

Toivon todella, että kyseessä on tilapäinen organisatorinen kommunikaatiorajoite eli viestintämälläys eikä suurempi asennevamma.

 

Pakolaisvastaisuudessa näkyy sosialismin varjo

Pakolaiskriisi on tuonut uuden itä-länsi -jakolinjan  EU:n sisälle.  Unionin vanhat läntiset jäsenmaat hyväksyvät sitovan taakanjaon, kun taas uudet itäiset jäsenmaat haluaisivat mieluummin pitää maahanmuuttajat rajojensa ulkopuolella. Miksi ihmeessä?

Keski-Eurooppa oli aikanaan ennen toista maailmansotaa yhtä eurooppalaista piiriä, jota yhdisti ja pirstoi kauppa, kulttuuri, uskonnot ja kuningashuoneet. Jako maantieteellisten suuntien perusteella olisi olllut mielivaltainen, kun taustalla häämöttivät sellaisetkin tekijät kuin vaikkapa Habsburgit ja uskonsodat. Kaksi maailmansotaa repi ja raastoi sitä, mutta vasta toinen maailmansota rakensi rautaesiripun luoden keinotekoisen idän ja lännen. 

Lännessä pysyttiin demokraattisina, itään pakkosiirrettiin kansandemokratia. Siinä sosialistisessa pakkopaidassa maat suljettiin ja valtion rooliksi kääntyi omien kansalaisten valvonta ja tarkkailu. Nämä yhdessä murensivat kansalaisten luottamuksen sekä instituutioihin, mutta myös toisiinsa kun koskaan ei voinut tietää kuka oli salaisen poliisin ilmiantaja.  

Olen kysellyt asiaa viime päivinä useilta entisten sosialistimaiden asukkailta ja saanut epätieteellisellä otannalla vahvistusta näkemykselle luottamuksen puutteesta. Solidaarisuus oli ainoastaan puoluejohtajien juhlapuheessa ja kaikki tiesivät, että he valehtelivat. 

Valtio, jonka tehtävänä oli valvoa ja kontrolloida kansalaisiaan ei ansainnut missään määrin heidän luottamustaan. Kolikon toinen puoli oli, että tuotantovälineet omistavalta valtiolta sai vapaasti varastaa, kunhan ei jäänyt kiinni. Saman äskeisen epätieteellisen metodin tuloksena väitän, että omaisuuden lukitseminen on Euroopan entisissä sosialistimaissa yleisempää kuin niissä eurooppalaisissa maissa, joihin sosialismi ei onnistunut tunkeutumaan.

Yhdistystoiminta ja muu kansalaisyhteiskuntaan kuuluva ihmisten yhteistoiminta oli sosialismissa tiukasti valvottua, vakoiltua ja voimakkaasti rajoitettua - jopa käytännössä romutettua. Vapaata mediaa ei ollut. Eikä tietenkään vapaita vaaleja. 

Ihmisten välinen yhteistoiminta ja kommunikaatio, nämä kansalaisyhteiskunnan moottorit, muodostivat uhan kommunistisen puolueen yksinvallalle, joten nämä piti estää tai kahlita.

Uhan muodosti myös ihmisten liikkuvuus, joten se piti estää ja alistaa suunnitelmatalouden palvelijaksi, jossa ainoa liikkuvuus tapahtui silloin kun työvoimaa ohjattiin sinne missä sitä tarvittiin. Ulkomaanmatka oli mahdollista vain harvoille ja valituille ja kontaktit ulkomaailmaan, varsinkin läntiseen, olivat rajoitettuja.

Pahimmillaan valtio rajoitti liikkumista murhaamalla omia kansalaisiaan näiden yrittäessään paeta maasta.

Puolen vuosisadan kokemukset eivät pyyhkiydy pois neljännesvuosisadassa. Vasta sosialisminjälkeinen sukupolvi on tullut aikuisikään ja sekin kantaa vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta osaa sosialismin taakasta mukanaan. Ennakkoluulot ja pelot ovat nimittäin vahvasti periytyviä.

Tällä taustalla on ymmärrettävää, että kansalaisten reaktio etäisistä maista tuleviin turvapaikanhakijoihin on suunnaton pelko. Hallitsevien poliitikkojen, jotka ovat huolissaan uudelleenvalinnastaan, on siinä tilanteessa liian helppoa antaa saman pelon ohjata omia päätöksiään. Jotkut jopa operoivat tällä pelolla, jolloin vaarana on, että se muuttuu vihaksi.

Huolestuttavasti osa pelonlietsonnasta tulee samasta suunnasta, josta sosialismi pakkolevitettiin sodanjälkeiseen Eurooppaan. Sekin on hyvä huomata.

Syksyn lehdet

Saska Saarikoski kirjoittaa tuoreessa Suomen Lehdistössä amerikkalaislehdistön tilasta. Lukuisten lehtikuolemien jälkeen tilanne on se, että paikallislehdet näyttävät pärjäävän yllättävän hyvin, samoin muutama iso valtakunnallinen näyttää selviytyvän. Vaikeuksissa on osavaltiotason lehdistö, joka ei löydä paikkaansa. 

Tulokehitys on muuttunut niin, että kun aiemmin ilmoitustuloista kertyi noin 90 prosenttia, niin nyt ilmoitustulojen osuus on laskenut puoleen ja toinen puoli tulee tilaajilta.

En tiedä miten Suomessa sanoma- ja paikallislehtien tulokehitys on muuttunut, mutta jotain tuttua tässä on. Veikkaan, että meilläkin ollaan yhä vahvemmin tilaajien varassa.

Samaan aikaan aika moni lehti tarjoaa lukijoilleen yhä köyhempää sisältöä.  Toimitusten irtisanomiset ja sisällön oheneminen tarkoittaa suoraan sitä, että lukija saa yhä heikompaa vastinetta kallistuvalle tilausmaksulle. Vain laiskuus, vanhojen lukijoiden uskollisuus sekä heikosti kehittyneet kilpailevat alueelliset nettisisällöt pitävät muutamia maakuntalehtiä hengissä.

Ennusteeni on, että näemme vielä viiden vuoden sisällä muutaman lehtikuoleman. Niistä osa varmasti kauniisti naamioidaan fuusioiksi. Sillä tavoin pidetään kiinni viimeisistä tilaajista, jotka eivät huomaa tulleensa huijatuiksi.

Toinenkin mahdollisuus olisi. Odotan vahvaa alueellista lehteä, joka lähtee tietoisesti uimaan vastavirtaan, satsaa pitkiin juttuihin ja kantaaottavaan journalismiin. Ei pelkää keskustelua eikä konflikteja. Luulen, että saan odottaa turhaan.

Varovaisuuden logiikka johtaa hiljaiseen näivettymiseen, jossa paradoksaalisesti ollaan yhä sensitiivisempiä kutistuvan ilmoittajajoukon edessä ja samalla unohdetaan, että vastuu tilaajille on suurempi kuin kenties koskaan!

Kustannussäästöjen logiikka johtaa sisällön monistamiseen. Kun mediatalot omistavat sekä alue- että paikallislehtiä ja eri alueiden lehdet käyttävät yhteisiä sisältöjä, niin sama juttu ilmestyy alue- ja paikallisversioiden lisäksi netissä ja ehkä vielä videoversionakin.

Tämän myötä toimituksiin on kaivattu moniosaajia, mikä tarkoittaa sitä, että osaa esimerkiksi puhua ääneen kameran edessä sen minkä on kerran kirjoittanut. Moniosaaja ei tarkoita sitä, että osaisi kirjoittaa sekä taloudesta että kulttuurista sujuvasti yhtaikaa tai erikseen. En tarkoita etteikö sellaisiakin toimittajia olisi, mutta näyttää työnantaja olevan kiinnostuneempi muodosta kuin sisällöstä. Lukija siinä häviää tietysti.

Ja kun lukija älyää häviävänsä, häviää myös omistaja. Sillä silloin häviää lehti.

Uteliaana odotan mitä tulee tilalle.

Pelko hallitsee politiikkaa

Pelottava lippu Belgiassa ensimmäisen maailmansodan aikaisessa (amerikan)avustuspuodissa.

Nykyistä poliittista ilmapiiriä määrittää pelko. Suomessa ja muuallakin Euroopassa näyttää vallitsevan maahanmuuttajien pelko. Jossain määrin tästä on tullut jopa ulkomaalaisten ja ulkomaailman pelkoa. Eräitä se vaivaa niin pahasti, että sitä varten on perustettu omia puolueita. Näissä samoissa puolueissa koetaan usein myös EU:n pelkoa.

Punavihreää vasemmistoa puolestaan jäytää edelleen Vietnamin sodan aikana iskostunut ameriikanpelko. Pelko pääsee erityisen voimakkaana valloilleen kun mainitaan kirjaimet TTIP tai NATO. Vastaavasti Yhdysvalloissa pelotellaan Euroopalla, Kiinalla ja Meksikolla.

Muutoksenpelko ja tulevaisuudenpelko vaivaavat eurooppalaisia sosialidemokraatteja, jos kohta vähän tästä on valunut muidenkin puolueiden konservatiiviosastoille. Muista merkittävistä poliittisista peloista voi listata ainakin homoliittopelon ja ruotsinkielenpelon. Muitakin pelkoja lienee.

Pelolle tyypillistä on, että se pysäyttää ajattelun ja käynnistää tunnereaktion, joka perustuu alkukantaisiin ratkaisuihin: hyökkäykseen ja pakenemiseen.

Pelon politiikka vetoaa aivojen alkukantaisiin osiin ja syrjäyttää järjen käytön.

Pelkoa hyödyntävä politiikka ei kanavoi ihmisten olemassaolevia pelkoja vaan lietsoo niitä esiin, tekee niistä suurempia ja synnyttää jopa uusia pelkoja. Se suodattaa pelot esille, jalostaa niitä valikoiduilla uutisilla, jotka tukevat pelkoja ja sen jälkeen korjaa pelon hedelmät omaan laariinsa.

Muistan kuinka EU-kansanäänestyksen aikaan eräät uskonnolliset lahkot pelottelivat seuraajiaan väittämällä, että EU on ilmestyskirjan peto ja kertomalla mitä kaikkea kamaluutta EU-jäsenyyydestä seuraa. En nähnyt heinäsirkkalaumoja enkä maailmanloppua, mutta muutaman ahdistuneen ihmisen kyllä tapasin.

 

Perusteesini on, että tämä pelkoja hyödyntävä ja jalostava politiikka heikentää sosiaalista pääomaa ja sitä kautta heikentää sekä yksilön että yhteiskunnan mahdollisuuksia menestyä ja elää onnellista elämää.

Pelkojen ruokkiminen lisää ihmisten epäluuloa toisiaan kohtaan. Se puolestaan heikentää yhteistoiminnan mahdollisuuksia ja vaikeuttaa sekä yksityistä että julkista sosiaalista toimintaa. Luottamus on paitsi liimaa myös voiteluainetta. Jos se puuttuu, niin yhä useampi yhteistoiminnan muoto pitää vahvistaa juridisilla sopimuksilla. 

Politiikassa toimineet tietävät hyvin kuinka luottamus vaikuttaa mahdollisuuksiin tehdä päätöksiä.

Toisen osapuolen kohtaaminen ja tunteminen ovat oivallisia keinoja lisätä luottamusta. Vieraana pitäminen ja vieraaksi tekeminen toimivat päinvastoin. Niiden varaan ovat tunnetut totalitaristiset järjestelmät rakentaneet.

En näe mitään syytä pelätä että meillä kävisi niin. Näen vain syytä vastustaa sellaisia poliitikkoja, jotka osoittavat halua viedä Eurooppaa tähän suuntaan.

Turvakortti vie satasen paikan lompakosta

Koska maailma tuntuu muuttuvan alati turvattomammaksi paikaksi, on Suomessa keksitty tapa vähentää tätä tunnetta. Sen nimi on turvakortti. Niitä on kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin ja nykyään useiden, ehkäpä useimpien töiden tekeminen edellyttää turvakorttia. Joissain töissä niitä vaaditaan useita.

Suomessa on myönnetty vuodesta 2014 alkaen 235 000 tieturvakorttia. Näin monta tiellä tai sen laidalla työskentelevää ihmistä on pakotettu käymään kahdeksan tunnin mittainen kurssi, jonka aikana he ovat saaneet tietää sen, että tiellä työskentelevä voi jäädä auton alle, ellei pidä varaansa.

Kursseja myydään vähän yli ja vähän alle satasen hintaan. Jos oletamme keskiarvoksi sata euroa, niin 23,5 miljoonaa euroa on palanut korttikursseihin.

Hygieniapassi tarvitaan, jotta pääsisi työskentelemään elintarvikkeiden kanssa. Joidenkin koulutuksen suorittaneiden mukaan sen tärkein sisältö on muistaa pestä kädet aina kun tulee vessasta.

Tämäkin kurssi ja passi maksaa yhteensä noin satasen verran. Miljoonan hygieniapassin raja menee rikki näinä aikoina, jolloin noin sata miljoonaa euroa on kulkenut taskusta toiseen vain siksi, että toisille ihmisille ruokaa tarjoavat muistaisivat sen, minkä heidän olisi pitänyt oppia jo lastentarhassa.

Tiesittekö, että on myös matkailualan turvallisuuspassi Matupa? Sen saamiseksi suoritettavaan koulutuksen aihealueita on muun muassa " turvallisuuden merkitys matkailussa". Kortti on vapaaehtoinen.

Mistä ihmeestä tämä korttipeli on syntynyt ja kuka sitä on halunnut? Luuleeko joku aivan vakavissaan, että kaikkea harmia voidaan ehkäistä sillä, että työntekijöiden taskut täytetään korttipinolla, jonka saamiseksi heille päntätään asioita, jotka kuuluvat jo lastentarhan oppimäärään.?

Pese kädet, älä mene tielle, ole varuillasi avotulen kanssa, onnettomuus voi sattua jos ei ole varovainen!

Elämässä on riskinsä. Niin on työelämässäkin, enkä vähättele työturvallisuuden merkitystä. Mutta onko korttipelillä mitään tekemistä en koommin työ- kuin asiakasturvallisuudenkaan kanssa. Niiltä, joilta vaaditaan ammattitutkinto, kuten sosiaali- ja terveysalan henkilöstöltä, vaadittakoon turvallisuuskoulutus osaksi perustutkintoa. Vai mitä mieltä muuten voi olla sosiaali- ja terveysalan turvallisuuskortista? 

Ja jos on todennäköistä, että työssä tarvitaan ensiaputaitoja, niin SPR järjestää päteviä ensiapukursseja. Ei niiden sijaan tarvita mitään näennäisviisastelukurssia, jossa kerrotaan, että voi sattua kun tulee pipi.

 

Yrittämisestä ja työnteosta on korttipelin myötä tullut määränsä verran kalliimpaa ja hankalampaa. Keskimääräinen kortti vie satasen paikan yrittäjän tai työntekijän lompakosta ja sen lisäksi yhden työpäivän hinnan. Tästä on ihan hyvä aloittaa Byroslavian purkutalkoot.