Pelko ja viha politiikassa

Neljä vuotta ja 62 blogikirjoitusta sitten, tammikuussa 2012 presidentinvaalit sysäsivät minut kirjoittamaan ensimmäisen P niinkuin politiikka -blogini. Olen yhä sitä mieltä, että "Pöö - ei ole mitään pelättävää" on tärkeä viesti, vaikka jotain pelättävää olisikin.

Keskimäärin puolentoista blogin kuukausivauhtia edenneen bloggaamisen myötä huomaan, että pelko, viha ja epäluulo ovat politiikan teemoina tulleet koko ajan tärkeämmiksi pohdinnan aiheiksi.

Kansa pelkää muutoksia ja muuttajia. Poliitikot ja puolueet pelkäävät kansaa. Kansalliset populistit EU-yhteistyössä ja erikseen sekä venäläistaustaiset disinformaatiohyökkääjät myös edellisiä hyväksikäyttäen heittävät bensaa liekkeihin. Siinä on pelonkehä pohdittavaksi.

Europopulistit etenivät puolitoista vuotta sitten eurovaaleissa ja Le Pen varjostaa Ranskan tulevia presidentinvaaleja. Britannia tuskailee populistien paineessa tehdyn kansanäänestyspäätöksen kanssa. Suomessa puhutaan vihapuheesta ja someraivosta, joka leimahtaa lähes jokaisesta väärinymmärretystä viestistä.

Lisäksi on terrorismi. Pelko on hiipinyt omaan arkiympäristööni Pariisin viimevuotisten terrori-iskujen jälkeen. Pelkään tottuvani Brysselin kaduilla, asemilla ja EU-instituutioiden edessä partioiviin aseistettuihin sotilaisiin. Pelkään, että pelosta tulee uusi normaali.

Nämä todelliset ja kuvitteelliset, tahattomat ja tarkoitukselliset pelot ohjaavat politiikan suuntaa. Kansalaisvapauksia kuten vapaata liikkuvuutta ja oikeutta yksityisyyteen rajoitetaan turvallisuuden nimissä. Vastaavasti turvallisuuden vahvistamista vastustetaan edellisiin vedoten. Suuri kiista käydään ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta, jota avoin tai verhottu rasismi uhkaa.

Mutta pelko ei ole vain pahasta. Se voi ajaa tekemään myös sen mikä on välttämätöntä. Parlamentti ja neuvosto tekivät sovun matkustajatietorekisteristä (PNR) vajaat kolme viikkoa Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Sovun edellytyksenä oli, että parlamentin vasemmisto lopetti esityksen vastustamisen. Merkitys kansalaisten yksityisyydelle on minimaallinen suhteessa turvallisuushyötyyn.

Useimmiten kuitenkin käy niin, että pelko lamauttaa. Olisiko jopa käynyt niin, että vastuullisten puolueitten maalaama uhkaava tilannekuva siitä, mitä Suomessa seuraa ellei rakenteellisia uudistuksia ja säästötoimia toteuteta, olisi myös vähän lamauttanut suomalaisia?

En ole eri mieltä hallituksen kanssa rakenneuudistusten tarpeesta, mutta ehkä politiikan olisi aika alkaa tarjota henkistä elvytystä ja sysätä pelkoa syrjään. Erityisesti Kokoomus on ollut hyvä puhumaan mahdollisuuksista. Sen pitäisi olla sitä edelleen.

Isommassa mittakaavassa pelon nousu asialistan määrittäjäksi tarkoittaa myös sitä, että pelon lietsomiseen on kiinnitetttävä vakavaa huomiota. Ketkä levittävät pelkoa, millä menetelmillä ja välineillä ja millaisin motiivein? Tämän tuominen näkyväksi tyhjentää ainakin osan pelon käyttövoimasta. Karhua pitää kutsua sen oikealla nimellä.

Siksi on tärkeää, että kansalaisyhteiskunta, viranomaiset ja tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota muun muassa informaatiosotaan, väkivaltaa suosiviin ääriliikkeisiin ja muihin poliittista sekasortoa tavoitteleviin ilmiöihin ja toimijoihin.

Pakolaisvastaisuudessa näkyy sosialismin varjo

Pakolaiskriisi on tuonut uuden itä-länsi -jakolinjan  EU:n sisälle.  Unionin vanhat läntiset jäsenmaat hyväksyvät sitovan taakanjaon, kun taas uudet itäiset jäsenmaat haluaisivat mieluummin pitää maahanmuuttajat rajojensa ulkopuolella. Miksi ihmeessä?

Keski-Eurooppa oli aikanaan ennen toista maailmansotaa yhtä eurooppalaista piiriä, jota yhdisti ja pirstoi kauppa, kulttuuri, uskonnot ja kuningashuoneet. Jako maantieteellisten suuntien perusteella olisi olllut mielivaltainen, kun taustalla häämöttivät sellaisetkin tekijät kuin vaikkapa Habsburgit ja uskonsodat. Kaksi maailmansotaa repi ja raastoi sitä, mutta vasta toinen maailmansota rakensi rautaesiripun luoden keinotekoisen idän ja lännen. 

Lännessä pysyttiin demokraattisina, itään pakkosiirrettiin kansandemokratia. Siinä sosialistisessa pakkopaidassa maat suljettiin ja valtion rooliksi kääntyi omien kansalaisten valvonta ja tarkkailu. Nämä yhdessä murensivat kansalaisten luottamuksen sekä instituutioihin, mutta myös toisiinsa kun koskaan ei voinut tietää kuka oli salaisen poliisin ilmiantaja.  

Olen kysellyt asiaa viime päivinä useilta entisten sosialistimaiden asukkailta ja saanut epätieteellisellä otannalla vahvistusta näkemykselle luottamuksen puutteesta. Solidaarisuus oli ainoastaan puoluejohtajien juhlapuheessa ja kaikki tiesivät, että he valehtelivat. 

Valtio, jonka tehtävänä oli valvoa ja kontrolloida kansalaisiaan ei ansainnut missään määrin heidän luottamustaan. Kolikon toinen puoli oli, että tuotantovälineet omistavalta valtiolta sai vapaasti varastaa, kunhan ei jäänyt kiinni. Saman äskeisen epätieteellisen metodin tuloksena väitän, että omaisuuden lukitseminen on Euroopan entisissä sosialistimaissa yleisempää kuin niissä eurooppalaisissa maissa, joihin sosialismi ei onnistunut tunkeutumaan.

Yhdistystoiminta ja muu kansalaisyhteiskuntaan kuuluva ihmisten yhteistoiminta oli sosialismissa tiukasti valvottua, vakoiltua ja voimakkaasti rajoitettua - jopa käytännössä romutettua. Vapaata mediaa ei ollut. Eikä tietenkään vapaita vaaleja. 

Ihmisten välinen yhteistoiminta ja kommunikaatio, nämä kansalaisyhteiskunnan moottorit, muodostivat uhan kommunistisen puolueen yksinvallalle, joten nämä piti estää tai kahlita.

Uhan muodosti myös ihmisten liikkuvuus, joten se piti estää ja alistaa suunnitelmatalouden palvelijaksi, jossa ainoa liikkuvuus tapahtui silloin kun työvoimaa ohjattiin sinne missä sitä tarvittiin. Ulkomaanmatka oli mahdollista vain harvoille ja valituille ja kontaktit ulkomaailmaan, varsinkin läntiseen, olivat rajoitettuja.

Pahimmillaan valtio rajoitti liikkumista murhaamalla omia kansalaisiaan näiden yrittäessään paeta maasta.

Puolen vuosisadan kokemukset eivät pyyhkiydy pois neljännesvuosisadassa. Vasta sosialisminjälkeinen sukupolvi on tullut aikuisikään ja sekin kantaa vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta osaa sosialismin taakasta mukanaan. Ennakkoluulot ja pelot ovat nimittäin vahvasti periytyviä.

Tällä taustalla on ymmärrettävää, että kansalaisten reaktio etäisistä maista tuleviin turvapaikanhakijoihin on suunnaton pelko. Hallitsevien poliitikkojen, jotka ovat huolissaan uudelleenvalinnastaan, on siinä tilanteessa liian helppoa antaa saman pelon ohjata omia päätöksiään. Jotkut jopa operoivat tällä pelolla, jolloin vaarana on, että se muuttuu vihaksi.

Huolestuttavasti osa pelonlietsonnasta tulee samasta suunnasta, josta sosialismi pakkolevitettiin sodanjälkeiseen Eurooppaan. Sekin on hyvä huomata.

Pelko hallitsee politiikkaa

Pelottava lippu Belgiassa ensimmäisen maailmansodan aikaisessa (amerikan)avustuspuodissa.

Nykyistä poliittista ilmapiiriä määrittää pelko. Suomessa ja muuallakin Euroopassa näyttää vallitsevan maahanmuuttajien pelko. Jossain määrin tästä on tullut jopa ulkomaalaisten ja ulkomaailman pelkoa. Eräitä se vaivaa niin pahasti, että sitä varten on perustettu omia puolueita. Näissä samoissa puolueissa koetaan usein myös EU:n pelkoa.

Punavihreää vasemmistoa puolestaan jäytää edelleen Vietnamin sodan aikana iskostunut ameriikanpelko. Pelko pääsee erityisen voimakkaana valloilleen kun mainitaan kirjaimet TTIP tai NATO. Vastaavasti Yhdysvalloissa pelotellaan Euroopalla, Kiinalla ja Meksikolla.

Muutoksenpelko ja tulevaisuudenpelko vaivaavat eurooppalaisia sosialidemokraatteja, jos kohta vähän tästä on valunut muidenkin puolueiden konservatiiviosastoille. Muista merkittävistä poliittisista peloista voi listata ainakin homoliittopelon ja ruotsinkielenpelon. Muitakin pelkoja lienee.

Pelolle tyypillistä on, että se pysäyttää ajattelun ja käynnistää tunnereaktion, joka perustuu alkukantaisiin ratkaisuihin: hyökkäykseen ja pakenemiseen.

Pelon politiikka vetoaa aivojen alkukantaisiin osiin ja syrjäyttää järjen käytön.

Pelkoa hyödyntävä politiikka ei kanavoi ihmisten olemassaolevia pelkoja vaan lietsoo niitä esiin, tekee niistä suurempia ja synnyttää jopa uusia pelkoja. Se suodattaa pelot esille, jalostaa niitä valikoiduilla uutisilla, jotka tukevat pelkoja ja sen jälkeen korjaa pelon hedelmät omaan laariinsa.

Muistan kuinka EU-kansanäänestyksen aikaan eräät uskonnolliset lahkot pelottelivat seuraajiaan väittämällä, että EU on ilmestyskirjan peto ja kertomalla mitä kaikkea kamaluutta EU-jäsenyyydestä seuraa. En nähnyt heinäsirkkalaumoja enkä maailmanloppua, mutta muutaman ahdistuneen ihmisen kyllä tapasin.

 

Perusteesini on, että tämä pelkoja hyödyntävä ja jalostava politiikka heikentää sosiaalista pääomaa ja sitä kautta heikentää sekä yksilön että yhteiskunnan mahdollisuuksia menestyä ja elää onnellista elämää.

Pelkojen ruokkiminen lisää ihmisten epäluuloa toisiaan kohtaan. Se puolestaan heikentää yhteistoiminnan mahdollisuuksia ja vaikeuttaa sekä yksityistä että julkista sosiaalista toimintaa. Luottamus on paitsi liimaa myös voiteluainetta. Jos se puuttuu, niin yhä useampi yhteistoiminnan muoto pitää vahvistaa juridisilla sopimuksilla. 

Politiikassa toimineet tietävät hyvin kuinka luottamus vaikuttaa mahdollisuuksiin tehdä päätöksiä.

Toisen osapuolen kohtaaminen ja tunteminen ovat oivallisia keinoja lisätä luottamusta. Vieraana pitäminen ja vieraaksi tekeminen toimivat päinvastoin. Niiden varaan ovat tunnetut totalitaristiset järjestelmät rakentaneet.

En näe mitään syytä pelätä että meillä kävisi niin. Näen vain syytä vastustaa sellaisia poliitikkoja, jotka osoittavat halua viedä Eurooppaa tähän suuntaan.

Surullinen tapaus

Surullinen tapaus on tämä demaripuolueen tapaus. Aate on hukassa, kun Marxin oppeihin pohjautuva työväenliike menetti teollisuusyhteiskuntansa. Eikä uudeksi aatteeksi riitä valtionohjaus tai rahan jakaminen.

Presidentinvaalit olivat demareiden pohjakosketus. Paavo Lipposen kaksisataatuhatta ääntä oli vaivainen kolmannes demareiden yhdeksän vuoden takaisesta eduskuntavaalien äänisaaliista. Eduskuntavaaleissa demarit ovat vuodesta 2003 vuoteen 2011 menettäneet yli 120 000 ääntä.

Demarien vaalitappiossa ei suinkaan ollut kyse siitä, että Paavo Lipposen parasta ennen -päiväys oli jo mennyt. Ei kyse ollut siitäkään, että joka demariaktiivilla ei ole facebookissa tuhatta kaveria. Silti nämä ovat olleet päällimmäiset julki lausutut  tappion syyt.

Ei ole mitään pelättävää, oli itse asiassa hyvä ja tärkeä viesti. Se oli juuri se viesti, joka demareiden olisi pitänyt jo vuosia sitten kantaa Voikkaalle, Valkeakoskella, Varkauteen ja vaikka minne.

Sillä kansahan pelkää. Mitä enemmän on ikää, mitä enemmän on tottunut turvattuun työhön, tuttuun arkiharmauteen, omaan kotipaikkaan, sitä enemmän pelkää muutoksia. Niitäkin muutoksia, joita ei pitäisi pelätä. Venäläinen naapuri, turkkilainen kebab-kioski ja somalialainen siivooja eivät ole oikeita uhkia. Tehtaan seisauttaminen on oikea uhka, eikä se liity millään tavoin edellisiin.

Englannissa labour teki yhden vaalipiirin alueella rohkean ja onnistuneen teon. Puolueen ehdokas voitti vaalipiirin oikeistopopulistisen ja xenofobisen Kansanpuolueen puheenjohtajan nenän edestä jalkautumalla soittamaan ovikelloja ja keskustelemaan perinteisten kannattajiensa kanssa siitä onko maahanmuutossa jotain pelättävää.

Tämä viesti olisi suomessakin nimenomaan demareiden pitänyt viedä perinteisille äänestäjilleen taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla. Omista perusäänestäjistä tulee persuäänestäjiä, ellei niistä pidetä kiinni. Tämä pätee myös keskustaan. Perussuomalaisten nousu rokotti demareita maahanmuuton ja vihreyden pelolla. Keskustaa se rokotti EU:n pelolla.

Mutta pelolla, varsinkaan turhalla pelolla, ei maata rakenneta. Sen takia Lipposen viesti oli tärkeä. Valitettavasti se oli myöhässä ja valitettavasti se ei näyttänyt olevan koko SDP:n viesti.