Pakolaisvastaisuudessa näkyy sosialismin varjo

Pakolaiskriisi on tuonut uuden itä-länsi -jakolinjan  EU:n sisälle.  Unionin vanhat läntiset jäsenmaat hyväksyvät sitovan taakanjaon, kun taas uudet itäiset jäsenmaat haluaisivat mieluummin pitää maahanmuuttajat rajojensa ulkopuolella. Miksi ihmeessä?

Keski-Eurooppa oli aikanaan ennen toista maailmansotaa yhtä eurooppalaista piiriä, jota yhdisti ja pirstoi kauppa, kulttuuri, uskonnot ja kuningashuoneet. Jako maantieteellisten suuntien perusteella olisi olllut mielivaltainen, kun taustalla häämöttivät sellaisetkin tekijät kuin vaikkapa Habsburgit ja uskonsodat. Kaksi maailmansotaa repi ja raastoi sitä, mutta vasta toinen maailmansota rakensi rautaesiripun luoden keinotekoisen idän ja lännen. 

Lännessä pysyttiin demokraattisina, itään pakkosiirrettiin kansandemokratia. Siinä sosialistisessa pakkopaidassa maat suljettiin ja valtion rooliksi kääntyi omien kansalaisten valvonta ja tarkkailu. Nämä yhdessä murensivat kansalaisten luottamuksen sekä instituutioihin, mutta myös toisiinsa kun koskaan ei voinut tietää kuka oli salaisen poliisin ilmiantaja.  

Olen kysellyt asiaa viime päivinä useilta entisten sosialistimaiden asukkailta ja saanut epätieteellisellä otannalla vahvistusta näkemykselle luottamuksen puutteesta. Solidaarisuus oli ainoastaan puoluejohtajien juhlapuheessa ja kaikki tiesivät, että he valehtelivat. 

Valtio, jonka tehtävänä oli valvoa ja kontrolloida kansalaisiaan ei ansainnut missään määrin heidän luottamustaan. Kolikon toinen puoli oli, että tuotantovälineet omistavalta valtiolta sai vapaasti varastaa, kunhan ei jäänyt kiinni. Saman äskeisen epätieteellisen metodin tuloksena väitän, että omaisuuden lukitseminen on Euroopan entisissä sosialistimaissa yleisempää kuin niissä eurooppalaisissa maissa, joihin sosialismi ei onnistunut tunkeutumaan.

Yhdistystoiminta ja muu kansalaisyhteiskuntaan kuuluva ihmisten yhteistoiminta oli sosialismissa tiukasti valvottua, vakoiltua ja voimakkaasti rajoitettua - jopa käytännössä romutettua. Vapaata mediaa ei ollut. Eikä tietenkään vapaita vaaleja. 

Ihmisten välinen yhteistoiminta ja kommunikaatio, nämä kansalaisyhteiskunnan moottorit, muodostivat uhan kommunistisen puolueen yksinvallalle, joten nämä piti estää tai kahlita.

Uhan muodosti myös ihmisten liikkuvuus, joten se piti estää ja alistaa suunnitelmatalouden palvelijaksi, jossa ainoa liikkuvuus tapahtui silloin kun työvoimaa ohjattiin sinne missä sitä tarvittiin. Ulkomaanmatka oli mahdollista vain harvoille ja valituille ja kontaktit ulkomaailmaan, varsinkin läntiseen, olivat rajoitettuja.

Pahimmillaan valtio rajoitti liikkumista murhaamalla omia kansalaisiaan näiden yrittäessään paeta maasta.

Puolen vuosisadan kokemukset eivät pyyhkiydy pois neljännesvuosisadassa. Vasta sosialisminjälkeinen sukupolvi on tullut aikuisikään ja sekin kantaa vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta osaa sosialismin taakasta mukanaan. Ennakkoluulot ja pelot ovat nimittäin vahvasti periytyviä.

Tällä taustalla on ymmärrettävää, että kansalaisten reaktio etäisistä maista tuleviin turvapaikanhakijoihin on suunnaton pelko. Hallitsevien poliitikkojen, jotka ovat huolissaan uudelleenvalinnastaan, on siinä tilanteessa liian helppoa antaa saman pelon ohjata omia päätöksiään. Jotkut jopa operoivat tällä pelolla, jolloin vaarana on, että se muuttuu vihaksi.

Huolestuttavasti osa pelonlietsonnasta tulee samasta suunnasta, josta sosialismi pakkolevitettiin sodanjälkeiseen Eurooppaan. Sekin on hyvä huomata.