Holhoammeko itsemme hengiltä?

Viimeksi kuluneen viikon uutiset omassa somekuplassani äimistelevät moottorisahan ajokorttia ja irvailevat kiinteistötyönantajien hämmästykselle siitä, että kuka tahansa saa käyttää ruohonleikkuria! Ehkä oma ystäväpiirini koostuu poikkeuksellisen rohkeista ja vapaamielisistä ihmisistä, mutta en ole toistaiseksi havainnut kenenkään astuneen esiin ja vahvasti puolustaneen näitä hankkeita ja julistaen kyseisten moottorikoneiden kiistatonta vaarallisuutta.

Jossain ikkunoiden takana piilottelevat nämä yhteiskuntamme äidit, jotka topakasti komentavat pikkupojat alas puista. Ja pojat tottelevat.

Kuuden eurooppalaisen ajatuspajan yhteisesti muodostama European Policy InformationCenter julkisti vastikään Nanny State Indexin. Tässä valtion holhousta mittaavassa indeksissä tuijotettiin valtion rajoituksia alkoholin, tupakan, sähkösavukkeiden ja epäterveellisen ruuan suhteen.

Suomi oli ylivoimainen ykkönen indeksipisteillä 53,7. Toisena listalla oleva Ruotsi saa pisteitä 40,6 ja kolmantena oleva Iso-Britannia enää 35. Taulukon keskimmäisinä ovat Kroatia (22,2) ja Puola (20,7). Alimmaisina, siis vähiten holhoavina ovat Saksa (9,0) ja Tshekki (8,8).

Huomattavinta tuloksissa on kuitenkin se, että holhous ei korreloi eliniänodotteeseen. Suomen ja Ruotsin edellä eliniän odotteessa on tukku paljon vähemmän holhoavia maita. Ja toisaalta monet niukasti holhoavat maat sijoittuvat eliniän odotteessaan varsin korkealle.

Kannattaisiko kysyäkin, missä vaiheessa holhous alkaa heikentää elämänlaatua? Milloin ihmisten valinnanvapauden rajoittaminen alkaa heikentää yksilöiden onnellisuutta? Ja synnyttävätkö rajoitteet jossain vaiheessa kieltolakiefektin, jossa ihmisten käytös muuttuukin rajoitteiden vuoksi haitalliseksi? Entä milloin holhous haittaa talouden toimintaa joko kieltämällä osan liiketoiminnasta tai tekemällä siitä heikosti kannattavaa?

Suomessa on vahva perinne, jossa nähdään, että yhteiskunnan pitää suojella yksilöitä kaikilta heidän terveyttään uhkaavilta tapahtumilta, ilmiöiltä, toimenpiteiltä tai aineilta. Me olemme olleet erittäin lahjakkaita institutionalisoimaan tämän ajattelutavan erilaisiin lupakäytäntöihin, turvallisuuslisensseihin ja käyttörajoituksiin. Jokainen rakentaja tietää tämän moninkertaisesti.

Moni näistä käytänteistä luo näennäisturvallisuutta ja lisää kustannuksia. Tien laidasta roskia keräävä työntekijä tietää ilman tieturvakorttiakin, että ajoradalla voi jäädä auton alle.

Elämä on täynnä riskejä. Jos ulkoistamme ne kaikki yhteiskunnalle, joudumme maksamaan siitä kaksi hintaa. Ensimmäinen hinta on oman valinnanvapauden kaventuminen. Toinen hinta on palveluiden ja tuotteiden kallistuminen. Luvat, kiellot ja turvakortit maksavat rahaa ja lisäävät tuotteiden ja palveluiden hintaa kukin omalta pienen pieneltä osaltaan. Hyvin tarkoitusten aluskasvillisuudesta muodostuu kuristava viidakko.

Turvakortti vie satasen paikan lompakosta

Koska maailma tuntuu muuttuvan alati turvattomammaksi paikaksi, on Suomessa keksitty tapa vähentää tätä tunnetta. Sen nimi on turvakortti. Niitä on kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin ja nykyään useiden, ehkäpä useimpien töiden tekeminen edellyttää turvakorttia. Joissain töissä niitä vaaditaan useita.

Suomessa on myönnetty vuodesta 2014 alkaen 235 000 tieturvakorttia. Näin monta tiellä tai sen laidalla työskentelevää ihmistä on pakotettu käymään kahdeksan tunnin mittainen kurssi, jonka aikana he ovat saaneet tietää sen, että tiellä työskentelevä voi jäädä auton alle, ellei pidä varaansa.

Kursseja myydään vähän yli ja vähän alle satasen hintaan. Jos oletamme keskiarvoksi sata euroa, niin 23,5 miljoonaa euroa on palanut korttikursseihin.

Hygieniapassi tarvitaan, jotta pääsisi työskentelemään elintarvikkeiden kanssa. Joidenkin koulutuksen suorittaneiden mukaan sen tärkein sisältö on muistaa pestä kädet aina kun tulee vessasta.

Tämäkin kurssi ja passi maksaa yhteensä noin satasen verran. Miljoonan hygieniapassin raja menee rikki näinä aikoina, jolloin noin sata miljoonaa euroa on kulkenut taskusta toiseen vain siksi, että toisille ihmisille ruokaa tarjoavat muistaisivat sen, minkä heidän olisi pitänyt oppia jo lastentarhassa.

Tiesittekö, että on myös matkailualan turvallisuuspassi Matupa? Sen saamiseksi suoritettavaan koulutuksen aihealueita on muun muassa " turvallisuuden merkitys matkailussa". Kortti on vapaaehtoinen.

Mistä ihmeestä tämä korttipeli on syntynyt ja kuka sitä on halunnut? Luuleeko joku aivan vakavissaan, että kaikkea harmia voidaan ehkäistä sillä, että työntekijöiden taskut täytetään korttipinolla, jonka saamiseksi heille päntätään asioita, jotka kuuluvat jo lastentarhan oppimäärään.?

Pese kädet, älä mene tielle, ole varuillasi avotulen kanssa, onnettomuus voi sattua jos ei ole varovainen!

Elämässä on riskinsä. Niin on työelämässäkin, enkä vähättele työturvallisuuden merkitystä. Mutta onko korttipelillä mitään tekemistä en koommin työ- kuin asiakasturvallisuudenkaan kanssa. Niiltä, joilta vaaditaan ammattitutkinto, kuten sosiaali- ja terveysalan henkilöstöltä, vaadittakoon turvallisuuskoulutus osaksi perustutkintoa. Vai mitä mieltä muuten voi olla sosiaali- ja terveysalan turvallisuuskortista? 

Ja jos on todennäköistä, että työssä tarvitaan ensiaputaitoja, niin SPR järjestää päteviä ensiapukursseja. Ei niiden sijaan tarvita mitään näennäisviisastelukurssia, jossa kerrotaan, että voi sattua kun tulee pipi.

 

Yrittämisestä ja työnteosta on korttipelin myötä tullut määränsä verran kalliimpaa ja hankalampaa. Keskimääräinen kortti vie satasen paikan yrittäjän tai työntekijän lompakosta ja sen lisäksi yhden työpäivän hinnan. Tästä on ihan hyvä aloittaa Byroslavian purkutalkoot.